Perinteitä sikin sokin

Kiitospäivän jälkeen (marraskuun viimeinen torstai) se alkaa toden teolla. On ikään kuin virallisesti taas lupa heittäytyä tunnelmaan: joulu on tulossa ja se alkaa näkyä katukuvassa. Viimeistään silloin lisääntyvät jouluvalot ja koristeet ympäri kaupunkia. Black Friday sysää joulukaupan kunnolla liikkeelle tarjouksineen ja kaikkialla mainostetaan joulua.

Meillä on kohta käsillä 14. joulu Vermontissa. Tuntuu, että se on alkanut muuttua hieman amerikkalaisemmaksi, mutta tietyt suomalaiset jouluperinteet ovat jääneet elämään. Ja vaikka kukaan lapsistamme ei ole ehtinyt viettää montaa joulua Suomessa, ovat hekin kasvaneet kiinni tiettyihin rutiineihin.

Mutta lähdetään liikkeelle siitä, miten jouluun valmistaudutaan. Joulukalenterista innostuu edelleen teinikin, vaikka ns. lasten joulukalentereista he ovatkin jo vähän kasvaneet ohitse. Mutta tykkäähän moni meistä aikuisistakin joulukalenterin suomasta pienestä ilosta jokaiselle päivälle, miksei siis teini-ikäinenkin.

Muutama vuosi sitten lapset miettivät pitkään millaiset kalenterit haluaisivat. Kun selvää ratkaisua ei oikein löytynyt, ehdotin kalenterien tekemistä itse. Ostimme päivätyt laatikot ja siitä lähtien niitä on täytetty innolla joka vuosi marraskuussa. Jokainen saa yllätykseksi omanlaisiaan pieniä juttuja: tänä vuonna laatikoista on löytynyt esimerkiksi karkkia, purkkaa, meikkejä ja hauskoja sukkia.

Laatikot ovat kestäneet yllättävänkin hyvin jo useita vuosia. Niitä tullaan luultavasti käyttämään niin pitkään kuin kiinnostusta riittää. Lisäksi ne näyttävät hauskoilta, joten olemme olleet kovin tyytyväisiä ratkaisuun.

Takaisin pakettirumbaan: niin mielellään kuin paikallista yrittäjää tukeekin, tulee monta asiaa tilattua netistä. Paketit toimitetaan aina kotiovelle, ja se tietää kiireisiä viikkoja niin postille kuin lähettifirmoille. Normaalisti jakeluautot kiertävät naapurustossamme iltapäivän tunteina, mutta joulukuussa niitä näkee aikaisintaan iltahämärissä. Joskus paketteja ilmestyy ovelle vasta kymmenen jälkeen.

Random acts of kindness on termi, josta pidän. Se voi olla pieni tai suurempi ystävällinen ele. Oma tapa (ynnä monen muun) on jättää joulukuun kiireisimpinä viikkoina ovelle laatikollinen juomia ja välipaloja kuskeille, jotka ajavat paketteja ympäri kaupunkia koko illan. Joka vuosi ne ovat kelvanneet. Täydennän laatikkoa tarpeen mukaan. Erityisen suosittuja näyttävät olevan virvoitusjuomat ja helposti syötävät snackit, kuten välipalapatukat tai keksit. Meillä Vermontissa myös sää suosii tätä tapaa joulukuussa: juomat pysyvät melko varmasti riittävän kylminä pakkasilmassa, joskin joskus on ollut huoli jäätymisestä.

Monena vuonna olemme kysyneet lapsiltamme haluavatko he, että vietämme joulua enemmän suomalaiseen kuin amerikkalaiseen tapaan. Aikoinaan meidän mukanamme muutti suomalainen perinne syödä jouluruokaa aattona ja avata lahjat sen jälkeen. Se on aiemmin kuin amerikkalaisten tapa juhlia joulupäivänä - ja toistaiseksi lapset ovat päättäneet, että jatkamme suomalaiseen tapaan. Olemme kuitenkin ottaneet käyttöön täkäläiset joulusukat (Christmas stockings), jotka roikkuvat joulukuun ajan takanreunukselta ja täyttyvät pienistä yllätyksistä ennen joulua. Arvomme perheenjäsenten kesken kuka on vastuussa kenenkin sukasta. Osa jännityksestä muodostuu epäilemättä siitä, että sukkia käydään hypistelemässä etukäteen ja yritetään arvailla mitä niissä on. Asianlaita ratkeaa meillä jouluaattoaamuna.

Jouluaattona keitetään myös riisipuuroa, josta löytyy useimmiten jokin pähkinä, aina ruokakomeron sisällön mukaan. Sen päälle laitetaan kanelisokeria. Jos minulta kysytään, joulu alkaa nimenomaan joulupuurosta. 

Jouluaaton iltapäivä kuluu usein keittiössä eikä mihinkään ole kiire. Joulupöytään kokoonnutaan, kun ruoka valmistuu. Siinä on tavallisesti kinkkua, kalaa, perunamuusia, amerikkalainen mac&cheese, kasvisgratiinia ja salaatteja. Suomalaisia laatikoita tai rosollia emme valmista. Illan mittaan syödään joulutorttuja ja suklaata.

Mitä sitten tehdään joulupäivänä? Syödään ja laiskotellaan. Mielestäni erittäin miellyttävä tapa, josta on hyvä pitää kiinni.

Sokerihiprakka

Joogastudion aula on ahdas ja kostean lämmin. Olen tuomassa tyttöjäni lasten joogatunnille ja he sujahtavat salin puolelle jo ennen kuin ehdin halata heitä ja heilutella, että tulen hakemaan tunnin päätyttyä. Ohjaaja hypähtää paikalle sutjakasti, hän on yhtä hymyä (kuten aina), timmissä kunnossa (kuten aina) ja pukeutunut värikkäisiin trikoisiin (kuten aina). Kysäisee nopeasti, saako antaa tytöille tunnilla vaahterasiirappikeksit. "Joo, tottakai", vastaan, vaikka en aivan ymmärräkään, miten ne joogaamiseen liittyvät. Mutta ei kai pari keksiä lauantaiaamuna ketään vahingoita.

Olen aina pitänyt itseäni vähän sellaisena vahtijana, mitä tulee herkkujen syömiseen tai naposteluun ylipäätään. En esimerkiksi osta lapsille karkkia. Ostan heille kyllä keksejä, muffinsseja, donitseja ynnä muita, joskin yritän pitää tarjoilut kohtuuden rajoissa. Se, etten osta heille karkkeja, ei tarkoita, etteivätkö he olisi päässeet niiden makuun. Ehei. Siitä pitävät huolen esimerkiksi syntymäpäivien tarjoiluista vastaavat. Ja halloweenista en nyt edes aloita.

Tänä syksynä on vietetty syntymäpäiväjuhlien suurta sesonkia. Viiden viikon sisällä lapsemme ovat saaneet kutsut yhteensä neljään syntymäpäiväjuhlaan, mikä tarkoittaa, että viikonloput ovat olleet lähes yhtä juhlaa. Pöydän kulmalle kerääntyneet yllätyspussit sen kun vain lisääntyvät, eikä edellisiä karkkeja ole ehditty edes syödä, kun kotiin kannetaan lisää pussukoita. Ja kaikki kertaa kolme, katsos. Ei sentään ihan pelkkää karkkia - kotiin on tuotu myös ilmapalloja, sekalaista pikkutavaraa, leikkimielisistä kisoista voitettuja leluja ja jumppapussukat. Esimerkiksi.

Muistan viime vuonna ajatelleeni jossain vaiheessa, että syntymäpäiväjuhlia oli ollut harvinaisen vähän verrattuna joihinkin edellisistä vuosista. Nyt en muista ajatelleeni muuta kuin että voisi niitä vähän vähemmänkin olla, jottei ihan joka viikonloppu menisi niitä juhliessa. Toisaalta, lapsemme rakastavat synttärikekkereitä yli kaiken (kenenpä ei), joten olemme käyttäneet jokaisen näistä mahdollisuuksista hyödyksi. Emmekä toki ole katuneet.

Mutta ei siinä kaikki, ehei. Varsinaisten juhlien lisäksi monia syntymäpäiviä juhlistetaan koululla siten, että sankarin perhe tuo kaikille jotain makeaa syötävää - ei ole yksi tai kaksi päivää tänä syksynä, kun lapseni ovat tulleet koulusta kotiin suupielet värjäytyneinä mehujäistä tai eväslaukuista on löytynyt brownien tai kuppikakkujen jäännöksiä. Viimeksi tänään esikoistyttäreni palasi taidetunniltaan pientä macaron-leivosta mutustellen. Yhtenä päivänä, kun tulin iltapäivällä koululle, minua kehotettiin maistamaan lasten leipomia brownieseja. Pari viikkoa sitten koulun esitelmäpäivän päätteeksi esikoiseni opettaja vihjaisi, että menkää toki hakemaan luokasta pienet muffinit, niitä ovat lapset tehneet päivällä ja ne pitäisi saada sieltä syötyä, kun viikonloppu oli juuri tulossa.

Että menköön vaan ne vaahterasiirappikeksit, ei ne missään tunnu. Eikä ne seuraavan viikon suklaapalatkaan, joita tyttömme kertoivat saaneensa ohjaajalta. Ja niin edelleen.

Ja siitä halloweenista en edes aloita.

A special day

It's like the days usually are, and still it isn't. It's my ninth Mother's Day as a mother myself. It feels special every year, even though it's full of everyday things that you are so used to. For the last five years, we have spent Mother's Day with our family of five, celebrating together. We don't have the chance to celebrate with the grandparents as there is one whole ocean between us. Sometimes I think of that time when there wasn't Skype or anything. It seems so far away. 

But I have built my own new traditions for Mother's Day. My kids are attending the same school since 2014 and this is the third Mother's Day when we are participating in their tradition - selling, assembling and delivering Brunch Bags to over 1000 mothers in the area. I have taken part in the assembly of the bags three times now. It starts at 6am in the morning and the bags are ready for delivery by 8am.

So, this Sunday, I wake up at 5:15. In the quiet house I prepare a tiny little cup of coffee, take a bite of a pretzel, and sneak out of the house at 5:55. The morning is rainy and a bit chilly but the people are smiling. Everyone is smiling. I enter the gym and find myself a spot at the assembly line. This year it's the rolls. After someone else has put in a jar of jam, some brie cheese and two croissants, I stick in two rolls on top of them and give the bag forward to the next person in line. It works perfectly and it is fast. In less than 90 minutes, 1400 bags are ready. Every time, I get impressed by the number of the bags that will be donated to women in need. It's amazing, and it's important.

I get back home, I need to be back by 9am as my husband is leaving for a business trip this morning. Because of that, we celebrated a bit yesterday, with a cake and beautiful gifts. My husband needs to go soon so there is no time for celebrating more in the morning and afterwards, we skype to grandmothers with the kids. "Hyvää äitienpäivää!" they yell through Skype. They can still say it in Finnish which is comforting. In the last two years, their Finnish has changed a bit - it sounds a bit funny, I must say.

Even though Mother's Day is full of everyday things, it is special. Moms are special. Far and near. On both sides of the ocean.

From my son,

I look at my kids and think what they will be, what they will achieve - like every mother does, I believe. If they will change the world? Who knows.

I know something. They have changed my world.

Vetistelyviikko

- Olet ihan samanlainen kuin minä! Muistan vieläkin, kuinka naapurini nauroi minulle koululla vuosi sitten, kevään päättäjäisjuhlissa. Hän nauroi, mutta pyyhki samalla vuolaana valuneita liikutuksen kyyneliä poskiltaan. - Sinäkin alat kyynelehtiä, kun omat lapset esiintyvät! En oikein ymmärrä, miten siinä näin on käynyt - en vain nykyään enää kestä katsella, kun omat pikkuiseni esiintyvät. Joskus on melkein käännettävä pää pois päin ja keräiltävä itseään hetken aikaa. En minä oikein ole tuntenut tätä puolta itsestäni, mutta olen saanut totutella, kovastikin.

Vetistelyviikko on käsillä. Koulu loppuu tällä viikolla täälläkin ja jännitystä alkaa olla ilmassa. Ennen päättäjäisjuhlia vietetään vielä yhteistä piknikkiä koko koulun voimin yhteistyömaatilalla ja varsinaisen lopettajaisseremonian päätteeksi on järjestetty vielä koululaisten taidenäyttely kevätkauden tuotoksista. Monta viimeistä viikkoa lähes joka päivä esikoiseni luokka on valmistellut taidetöitä ja tutustunut erilaisiin taidetekniikoihin, sekä kokeillut monenlaista uutta, kuten keramiikkatöitä.

Mutta ei nyyhkyttely vielä niihin juhliin pääty, sillä kuopuksemme saavat juhlia preschoolin päättämistä ja syksyllä seuraavaa alakouluun siirtymistä myöskin tällä viikolla, ja juhlallisuudet on todellakin nimetty lystikkäästi graduation ceremonyksi. Eikä äiti oikeasti tiedä, miten tämän kaiken oikein kestäisi.

Mutta onneksi pitävät kiireisenä. On poikkeusaikatauluja, kun välillä koulu kestääkin pidempään ja toinen päivä onkin lyhyempi. On osallistumislistoja, joihin pitää muistaa raapustaa, mitä mielii nyyttäripiknikille tuoda. Sähköposti tulvillaan viestejä siitä, mitä pitää muistaa lapselle pakata piknikkipäivänä mukaan ja missä sijaitsevat lahjakorit, joihin voi sujauttaa muistamista niille opettajille, jotka ovat lähdössä talosta tämän kevään jälkeen. Ja kun Ameriikassa ollaan, on käsillä luonnollisesti myös ahkera lahjomissesonki muutoinkin, sillä tapana on muistaa niin opettajia kuin monia muitakin henkilökunnan jäseniä, jotka ovat lastemme eteen tehneet työtä tänäkin vuonna. Niinpä olen koonnut pieniä lahjoja toistakymmentä kappaletta ja talkoillut kortteja yhdessä lasten kanssa. (Sekä menettänyt hermoni, kun jokainen kolmesta haluaa tehdä samaa korttia, tai yksi haluaa tehdä vain yhtä korttia, ja kolmas haluaakin heittää hanskat tiskiin kahden minuutin jälkeen.)

Joten kuljen edestakaisin koulun ja kodin välillä, haen kaupasta sitä ja tätä, etsiskelen kadonnutta ötökkärasvaa ympäri taloa, samalla yritän pitää mielessäni, että lauantain syntymäpäiväjuhliin ei vielä ole ostettu lahjaa. Yritän jatkuvasti muistaa, mitä kaikkea piti muistaa ja mihin aikaan missäkin pitäisi olla. Selitän lapsilleni viidennentoista kerran, millainen aikataulu meillä minäkin päivänä on ja kuka menee minnekin ja mihin aikaan ja mitä missäkin tapahtuu. Onneksi säänhaltija on puolellamme ja on tuonut helteet takaisin - koko viikoksi luvataan pelkkää aurinkoa. 

Kyllä tästä kesä tulee! Saattaa tulla migreenikin sitä ennen, mutta kiire pitää hyvässä vauhdissa. Tunteiden ylipursuamisellekin on siis välitön uhka olemassa, mutta hyvä ennakoija varautuu nenäliinapaketeilla ja yrittää muistaa käyttää kestävää ripsiväriä. Jos ihan vuolaaksi menee, yritän etsiä naapurini yleisön joukosta. Vetistellään sitten yhdessä, tuntuisikohan se sitten jotenkin vapauttavammalta. Noh, sellaisia me äidit.

Tee työtä jolla on tarkoitus

Sunnuntaiaamuna kello soi hieman yli viisi. Yksinäinen aamukahvi hiljaisessa keittiössä on harvinaisen kuumaa, sillä hetkikin on harvinainen - yksin aamupalalla, eikä kukaan keskeytä. Omalla tavallaan, tämä on juhlallinen hetki näin äitienpäivän aamun varhaisina tunteina.

Aamu on kaunis. Kellon lähestyessä kuutta astun ulos ovesta, ajan muutaman minuutin autolla lastemme koululle. Enää en ole yksin, sillä ihmisiä virtaa sisään koulurakennukseen hyvää vauhtia, ja luultavasti meitä on paikalla kymmeniä. Kädet vielä pesuun ja hanskat käteen, homma voi alkaa.

Niitä tehdään 1200 kpl. Aikaa kuluu tunti ja 10 minuuttia. Aina välillä joku käy kehumassa tai, vaihtoehtoisesti, hoputtamassa liukuhihnaa toimimaan vieläkin vikkelämmin. Äitienpäivän brunssipussukkaan sujahtaa juustoa, brownie, hillopurkki, sämpylöitä ja croissanteja. Värit vilisevät silmissä, sillä itse olen asettunut taittelemaan ja rypistämään erivärisiä koristepapereita pussukkaan.

Olemme ennätysnopeita. Pussukkameri on vaikuttavan näköinen, kun se odottaa kuljetusta määränpäihin. Brunssikassien myyminen on koulun jokavuotinen varainkeruukampanja, jolla kerätään sievoinen summa. Kassin sisältö tulee pitkälti lahjoituksina ja lisäksi sponsoreita on lukuisia muitakin. Jokainen koulun vanhempi on velvoitettu (koulun kanssa tehdyssä sopimuspaperissa) osallistumaan talkootyöhön, ja kahden vanhemman talouksissa toisen heistä tulee osallistua pussukoiden kuljetukseen.  

Nämä 1200 kpl ilahduttivat siis alueen äitejä tänäkin vuonna, kotioville kuljetettuna. Ihmiset ostavat niitä perheenjäsenilleen, ystäville, kollegoille jne. Mainittavan kokoinen määrä toimitetaan myös hyväntekeväisyystahoille, jolloin ne päätyvät monelle sellaiselle äidille, jolla on vaikea tilanne eikä usein mahdollisuuttakaan ostaa itselleen näitä herkkuja.

Ennen kahdeksaa olen jo kotona. Mieheni ja lapset ovat aamupalalla, ja minä saan äitienpäiväkahvini, kortteja ja lahjoja. Lapsista kaksi on kuumeessa, joten äitienpäiväohjelma rajoittuu kotiseinien sisälle. Kuumeiden mittausta, lääkeannoksia, huolehtimista siitä, syökö jokainen edes jotain, muistavatko juoda tarpeeksi. Jaksavat leikkiä kyllä, sillä kuumeinenkaan lapsi ei helposti hyydy. Välillä kaivaudutaan kainaloon ja peiton alle. Joku yskii jatkuvasti ja nenäliinat ovat koko ajan loppu. 

Äitienpäivän aamun työpanos on tuottanut hyvää muille, kotona se keskittyy tällaisina päivinä tähän omaan pieneen kuplaan. Kulutetaan aikaa koko sunnuntai, vielä maanantaikin, kotiseinien sisällä. Keksitään tekemistä, jotta aika kuluisi ja flunssa hetkeksi unohtuisi. Hoidetaan ja toivotaan, että pian alkaa helpottaa.

Aina ei ihan kaikella tarvitse olla niin suurta tarkoitusta, kuten vaikkapa sillä, että järjestelimme tänään neljän käsiparin voimin melkoisen kasan askarteluhelmiä. En välittänyt ajatella sitä, että ei todennäköisesti mene kauaakaan, kun ne ovat taas sekaisin. Mutta jos kaikella ei niin suurta merkitystä olekaan, niin tiedän, millä on.

Äitienpäivän jälkeisenäkin päivänä muistaa, kuinka tärkeitä äidit ovat. Äitienpäivä on kaunis päivä muistaa äitejä, mutta ne 364 muutakin ovat toki yhtä lailla tärkeitä. Jospa sitä joskus vaikka kehaisisi itseäänkin.

Heippahei, juhlakausi

Taloudessamme on liikaa suklaata. Joulun alla sitä tulee ovista ja ikkunoista, vaikkei itse ostaisi yhtään. Ostaneetkin olemme, mutta lähinnä lahjontatarkoituksiin. Joka tapauksessa, liika on liikaa. Välttääksemme sokerihumalaisia lapsia yritän piilotella suklaarasioita ruokakomeron hyllyjen takimmaisiin nurkkiin. Uskokaa tai älkää, todennäköisesti kaivan niitä sieltä vielä kesähelteillä.

Mutta siis, selvä merkki siitä, että juhlittu on. Juhlakausi on kohta taputeltu ja arkeen palataan maanantaina. On aika palautella mieliin, miten aamurutiinit hoidetaan nopeammin ja miten aikatauluja suunniteltiinkaan. Ei voi kieltää, etteikö olisi ollut mukavaa ottaa rennosti, sitä on kyllä ehditty puolessatoista viikossa tehdä. Joululoma on täällä selvästi lyhyempi kuin Suomessa, mutta on tuntunut todella pitkältä. Joulun ja uudenvuoden vierainamme viihtyneet isovanhemmat toivat mukanaan laajemman perhejoulun ja ehdimme hyvin nauttia esimerkiksi normaalia pidemmistä ruokailuhetkistä. Kaikki mallillaan siis, lähes. Ainoa asia, joka löi kapuloita rattaisiin, on ollut joulukuun puolivälissä alkanut sairasteluputki, joka on kiusannut erityisesti lapsia. Ei sikäli, että vauhti olisi moneksikaan hetkeksi hidastunut, mutta puolikuntoisuus on pitänyt meitä kotiseinien sisällä suunniteltua enemmän. Mutta elämäähän se, erityisesti lapsiperheen elämää.

Toipilaiden kanssa on tehty kasapäin palapelejä.

Näitä uudenvuodenilotulituksia katsellessa tuli taas mieleen, kuinka vuodet hujahtelevat eteenpäin. 2015 on ollut merkityksellinen vuosi, ja hyvin onnekas monessa mielessä, mutta erityisesti syyskausi tuntuu hurahtaneen ohi todella nopeasti. Tuli todettua miehelleni, että tämähän oli jo neljäs uudenvuodenjuhlinta täällä. Oho. Lapset vain kasvavat, me tuskin vanhenemme ollenkaan. Vai miten se nyt menikään.

Tunnustan, että arkea on jollain tavalla jo ikävä, sittenkin. Jos arkea ei olisi, osaisimmeko edes nauttia juhlasta ja vapaasta niin kuin nyt. Hassua, että päivät tuntuvat tällaisen vapaapätkän aikana todella pitkiltä, siitäkin huolimatta, että vuoden pimein aika on meneillään. 

Vuosi 2015 on ollut joka tapauksessa valoisa. Valo tosin oli katkolla juuri vuoden pimeimpinä päivinä sikäli, että jo parina talvena hyvin palvelleet joulupuskavalot rappusillamme lakkasivat toimimasta tänä vuonna. Eivät vain syttyneet enää, mutta jätimme ne siitä huolimatta ovenpieliä koristamaan. Ne ehtivät olla siinä reilut kymmenen päivää, kunnes toinen niistä, aivan yhtäkkiä syttyi palamaan toissapäivänä neljän aikaan iltapäivällä. Ja kuin toisesta voimaa saaneena, syttyi toinenkin paria tuntia myöhemmin. Ne tekivät niin mystisen tempun, että saavat nyt loistaa valoa tammikuuhun. Ei niitä nyt raski poiskaan ottaa. Ehkäpä ne tuovat meille valoisan vuoden 2016. 

Antaa arjen siis vyöryä päällemme, valmiina ollaan. Ainoa epämukavuustekijä on se, että lapsia kiusannut flunssanpoikanen päätti sittenkin pesiytyä myös minuun, tosin lähinnä lihassäryn ja lievän käheyden muodossa. Siinä mielessä vuosi olisi voinut alkaa mukavammin, mutta eiköhän tästä aika nopeasti selvitä. 

Valoisaa alkanutta vuotta 2016!

Joku työihminen

- Taitaa tulla ensimmäinen joulu, kun me ei saada lahjoja. Seitsemänvuotiaan äänessä on haikeutta, pettymystäkin, mutta rauhallisesti hän tuntuu asian ottavan. Jouluaattoillan odotetuimman vieraan saapuminen nimittäin kestää, vaikka olemme jo rientäneet yläkerran lastenhuoneen ikkunaan tarkkailemaan tilannetta ja meille on kerrottu, että joulupukki on luultavasti jo aivan nurkan takana. - On se varmaan ehkä jo lentokentällä, toteaa esikoinen kuitenkin hetken asiaa tuumailtuaan. Täytyyhän joulupukin tänne lentämällä tulla, ei kai muuten ehtisi Suomesta saakka.

Tämän ulkosuomalaisperheen joulun vietto noudattelee kotisuomalaista tyyliä etenkin siinä mielessä, että joulupukkia odotellaan ovelle aattoiltana, eikä lahjoja tarvitsekaan odottaa joulupäivän aamuun saakka kuten täällä yleensä. Joulusukkiin oli jotain sujahtanut jo aattoaamuun mennessä, ja jännitys oli jo aamuvarhaisella käsinkosketeltava. Tänä vuonna olemme saaneet jouluvieraiksi isovanhemmat, ja seitsemänvuotiasta oli hieman mietityttänyt, kuinka joulupukki voi tietää, että he ovatkin jouluna täällä eivätkä Suomessa. Jos vaikka lahjat menisivätkin väärään osoitteeseen.

Ja tuleehan se odotettu vieras viimein. Kolme innokasta juoksee portaita alas ovelle ja me muut perässä. Pappa on ehtinyt ilmoittaa etukäteen, että häntä joulupukki vähän pelottaa ja että hän saattaa mennä piiloon. Kukaan ei tuossa jännityksen tohinassa ehdi (ehkä) miettiä, oliko pappa ehtinyt piiloutua, vaan kaikki mielenkiinto kohdistuu tähän vieraaseen. Lahjasäkkejä näkyy mukana olevan, ovella on muutama pahvilaatikkokin, jotka eivät kaiketi ole mahtuneet säkkeihin. Joulupukki tulee kynnyksen yli ja jututtaa lapsia, joista jokainen vastaa sujuvasti olleensa kiltti. Onneksi. Tässä vaiheessa olisi ikävää joutua tilille tekemisistään, jos niissä jotain moitittavaa olisi. Ehkä on sittenkin hyvä, ettei joulupukki ihan kaikesta tiedä eikä kaikkea kuule. Joka tapauksessa, kaikki saavat lahjoja, riittävästi. Joten riittävän kilttejä olemme epäilemättä olleet.

Joulupukki hyvästellään (varmuuden vuoksi) aika nopeasti, onhan hän kiireinen, sillä tälläkin mantereella on varmasti vielä koko yöksi hommaa edessä. Olohuone täyttyy kiljahduksista, rapinasta ja paperien repimisestä, yhtäkkiä joka paikassa on jotain uutta ja kaikkea pitää kokeilla, avata, testata ja tunnustella.

- Joulupukki oli varmaan pappa, toteaa neljävuotias poika jonkin ajan kuluttua tomerasti isälleen. - Eihän se pappa ollut! toteaa (ihmettelee) isä. - Se oli varmaan joku isin työihminen. - Työihminen? - Kun sillä näkyi sellainen raitapaita (=kauluspaita). - Ei se kyllä ollut kukaan isin töistä. Kyllä se oli joulupukki! toteaa isä samalla kun ajattelee, että taisi olla viimeinen tällainen joulu meillä.

- Sillä joulupukilla oli kyllä papan ääni! ilmoittaa neljävuotias tyttö hetken päästä kahvipöydässä suklaata mutustellessaan. - No, kyllä joulupukki on jo vanha mies, ja vanhoilla miehillä on sellainen vanhemman miehen ääni, pappakin on jo vähän vanhempi mies, kiiruhtaa äiti selittämään, jotain, kun jotain pitää keksiä, nopeasti. Tyttö katselee mietiskellen, ja hymyilee.

Joulu on sujunut onnellisesti, kaikki saivat lahjoja ja olivat niihin tyytyväisiä. Ruokaa on ollut riittävästi, ja edelleen tapaninpäivän iltana jääkaapista voi löytää kaikenlaista. Iltaisin uni on tullut jälkikasvulle nopeasti ja aikuisilla on aikaa istahtaa sohvalle kaikessa rauhassa. Tänä vuonna joulu tuntuu pitkältä, sillä kun joulupäivän jälkeen seuraa viikonloppu, on se täkäläisittäin pitkä vapaa. Muussa tapauksessa arki kutsuisi työssäkäyviä heti 26. päivä.

Ulkosuomalaista mietityttää, että onko joulun viettokin muuttumassa. Tai ainakin se tunne siitä, mitä jouluun kuuluu ja kuinka kauan sitä kestää. Kuinka aaton arkisuus tuntuu jo aivan normaalilta (silloin täällä on vielä yleisesti työpäivä, joskin se voi olla normaalia lyhyempi) ja joulupäivän jälkeen ei ihmetytä, että yhtäkkiä kaikki on taas kuten ennen. 

- Joulupukki, vanha ukki, käypä tänne, emme pelkää, kuuluu lastenhuoneesta lauantai-iltana. Neljävuotias poika nukkuu jo, mutta kaksossiskoa vielä laulattaa. - Tule, tule, joulupukki, täällä on kilttejä lapsia, soveltaa tyttö itse, kun laulun oikeat sanat ovat hukkateillä. Osaavat sentään suomenkielisiä joululauluja, nämä pikkuiset Ameriikan suomalaiset. Joille ensi joulu tulee olemaan vähän erilainen, se kävi nyt tänä vuonna ilmi.

Ensi vuonna nimittäin, ei pappa eikä isi piiloudu yhtään mihinkään, kun joulupukin on aika tulla. Ei nimittäin menisi läpi.

Nuo ilmapallot olohuoneessani

On se aika vuodesta, kun törmäilen ilmapalloihin. Keräilen pientä tavaraa erikoisista paikoista ja ihmettelen, miksi jääkaappini on aina vain täynnä jotain makeaa. Lähiaikoina luultavasti myös löydän tavaraa, jota olin suunnitellut käyttäväni syntymäpäiväjuhlien järjestelyissä, mutta jotka olin tyystin unohtanut. Pikku hiljaa uskaltaudun ehkä myös kellarikerrokseemme, joka muuntuu aina ennen juhlia varastoksi. Sinne nimittäin siivotaan kaikki ympäriinsä lojuva esineistö ja tarvikkeisto siinä vaiheessa, kun ei ehditä siivoamaan sen järjestelmällisemmin, sillä juhlien alkamisajankohta lähestyy, aina nopeammin kuin olit kuvitellutkaan. Voipa käydä niinkin, että kun piilottaa lehtipinoa lipastoon, voi sieltä löytää kasan viimevuotista postia. Ainakin olen systemaattinen sikäli, että keinot eivät ole vuodessa muuttuneet.

Mutta taas kerran tuli todettua, että tuttavien apu on usein korvaamatonta. Tällä kertaa palkkasimme avuksemme kaksi tuttua nuorta, jotka kokosivat lapsille yllätyspusseja (nopeammin ja näppärämmin kuin olisin ikinä itse ehtinyt), ohjasivat lasten askartelun (jälkeen ei jäänyt roskan roskaa, ei sen koommin tussien väärinkäyttöä), tarjoilivat lapsille kakkua ja mehua (minä vain leikkasin kakusta paloja) ja siivosivat astiat tiskikoneeseen (ennen kuin ehdin itse edes ajatella asiaa). Ja luultavasti kaikkea muuta, mitä en ennättänyt edes huomata. Kaikki kunnia siis kuusitoistavuotiaille!

Ja kaikkein ihastuttavinta oli se, että itse päivänsankari loisti koko juhlien ajan. Hetkittäin ehdin pohtia, minne tyttöni ujous olikaan taas kaikonnut. Hän otti innolla vastaan jokaisen víeraan, muisti kiittää, ohjasi kavereitaan askartelemaan ja esitteli huonettaan. Hyöri ja pyöri joukossa ympäriinsä My Little Pony -kruunu päässään. Tänään vielä joitakin päiviä vajaa seitsemänvuotias olikin kasvanut taas ja nautti täysin siemauksin päähenkilönä toimimisesta. This has been the best birthday ever! hän huudahteli, englanniksi tietenkin. Sillä tänä syksynä käännettä on selvästi päässyt tapahtumaan - hän valitsee yhä useammin englanninkielisen ilmaisun suomenkielisen sijaan.

 

Äiti on aika tyytyväinen. Siksi, että yli kahdenkymmenen vieraan jälkeen talo on siivottu tunnissa parissa, sillä missään ei oikeasti ole mitään mainittavaa sotkua. Yhtään lahjapaperia en siivonnut, sillä joku muu oli ehtinyt kerätä ne pois ennen minua. Imuroinnin, lattianpesun ja keittiön järjestelyn jälkeen ihmettelen taas, miten tällaisella väkimäärällä voidaankin juhlia näin siivosti. Jos keräilenkin My Little Pony -koruja tai lahjaksi saatuja askarteluhelmiä vähän lattioilta, on se aika pientä kuitenkin. Iltapäivän juhlinnan jälkeen ehdimme siirtyä niin päivälliseen, huomisen koulupäivän valmisteluihin ja iltatoimiin aivan normaalin aikataulun mukaisesti. Kolme pientä, jotka kuitenkin olivat jännittäneet tätä päivää tavallista enemmän, reagoivat normaalia riehakkaammalla nukkumaanmenolla, mutta hiljaisuus laskeutui taloon kuitenkin aivan säädylliseen aikaan.

Teekuppi kädessä taas. Joulukuussa vietettävät syntymäpäiväjuhlat ovat mielenkiintoinen lisä kiireiseen loppuvuoteen, ja juhlimisen jälkeen on helpottavaakin siirtyä taas jatkamaan tuttua arkea. Kakkua syödään seuraavinakin päivinä ja juhlia muistellaan vielä monta kertaa, mutta tänään illan pimetessä hengähdän ja istun sohvalla kaikessa rauhassa. Väsymys taitaa jo painaa silmiä, mutta aina ei malta mennä nukkumaan. Jos vaikka nappaisi jotain pientä vielä jääkaapista. Se luultavasti sallittakoon, sillä äitien voimavarojen ylläpitäminen voi olla monitahoinen juttu. Ja suklaahan hoitaa niin monenlaisia asioita, että sitä kannattaa varmasti kokeilla.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Kuulostakoon kliseeltä, mutta kyllä seitsemän vuotta sitten kuluukin nopeasti. Onneksi omaa vanhenemista ei aina muista ajatella, sillä nämä vipeltäjät pitävät kyllä mielen virkeänä.

Ja sitten joulua kohti. Täältä tullaan!

Hämähäkinseittikrapula

Juhlien jälkeen tulee joskus vähän sellainen nuutunut olo, kun tajuaa, mitä kaikkea on järjestellyt, suunnitellut, aikatauluttanut. Minä tunnustan, että oma oloni on suorastaan helpottunut, kun saavutaan jälleen suvantovaiheeseen. Sitä istuu sohvalle ja ajattelee nauttivansa laiskottelusta juuri siinä ja nyt. (Ja sitten nukahtaa sohvalle niin aikaisin, ettei illanvirkkuna ihmisenä kehtaa oikein edes tunnustaa.)

Eikä meillä nyt ole juhlittu mitään sen kummempaa kuin Halloweenia! Sitä oli vain ehditty odottaa jo kesästä saakka, ainakin nuo kolme nuorinta perheenjäsentä, ja odottaminen ja kärsimättömyys nyt ennen kaikkea lisääntyi eksponentiaalisesti h-hetkeä kohti. Käytiin läpi kymmeniä satoja kertoja, milloin minnekin ollaan menossa, puetaanko Halloween-asuja päälle, otetaanko mukaan trick-or-treat -pussukoita, ollaanko siellä ja täällä kauan vai vähän aikaa, syödäänkö siellä jotain, saadaanko sitten syödä karkkia ja niin edelleen. Ja kun mennään karkkikeppostelemaan, sanotaan trick-or-treat, thank you ja happy Halloween, eikö niin. Loputon määrä uteliaita kysymyksiä, malttamattomia valmistautumisia, turhanpäiväisiä kinastelunpoikasia, kun hermot eivät meinaa pysyä kasassa jännityksen vuoksi.

Ja nyt on sitten krapula, sellainen henkinen siis. Kahden päivän juhlinnan jälkeen otetaan taas uudelleen arjesta kiinni. Ihmetellään, mihin tämänvuotiset ylijäämäkarkit piilotettaisiin, viimevuotisetkin kun löytyivät vasta juuri äskettäin. Yritetään pestä prinsessa-asuja, joiden helmat ovat kuraraidalliset pimeässä pihojen poikki juoksentelun jälkeen. Keräillään vaivihkaa pois kaikki toinen toistaan kummallisimmat (ja ällöttävimmät) Halloween-krääsät, sellaiset pikkutavarat, joita on ilmaantunut talouteemme yllättävä määrä. Kurpitsat jatkakoot syksyn merkkinä ovenpielessä, vielä ei lumikuorma ole niitä peittämässä, sillä marraskuu on alkanut lämpöaallossa. Lähes kesäisiä lämpötiloja talviajassa - tuntuu kummalliselta, mutta kelpaahan se.

Arki painaa päälle aikatauluillaan, tämä viikko taaplataan taas ilman toisen aikuisen apua, sillä työ kiidätti miehen toiselle laidalle mannerta. Talviaika, johon siirryttiin täällä Halloweenin jälkeisenä yönä, on helpottanut aamuheräämisiä, mutta iltojen pimeneminen jo ennen viittä on musertavaa. Taidan liittyä lasteni ylläpitämään kerhoon, jossa on välittömästi Halloweenista toipumisen jälkeen alettu odottaa joulua.

Oli meillä hauskaa, joka tapauksessa. En ehkä opi milloinkaan ymmärtämään, minkä vuoksi lapsista on aina yhtä kiehtovaa pukeutua naamiaisasuihin, mutta tulipa kokeiltua sitä itsekin tänä vuonna. Ja koska se oli lapsista niin suunnattoman huvittavaa, saattaa olla, että teemme sen vielä uudestaan. Onneksi aikaa on vielä melkein vuosi. Sillä nyt en kyllä jaksaisi, en sitten millään.

Siivoan siis taloudestani nuo ötökät heti, kun pienten silmät välttävät, ja toivon, että naapuri, joka oli kietonut pihamaansa pensaisiin valtavat määrät hämähäkinseittikoristeita, siivoaa myös omat juttunsa piakkoin. Sillä täytyyhän tehdä tilaa värivaloille, Amerikassa kun ollaan. Antaa siis joulun tulla!

Jännittäviä aikoja

Tiedättekö kun on vähän sellainen olo, että tekisi mieli vain pysytellä sisällä lämpimässä, villasukat jalassa, mielellään peiton alla. Syksyinen tuuli on kova ja ankara, etenkin kun siihen ei taas ole oikein tottunut. Se menee luihin ja ytimiin, varsinkin siitä syystä, että vieläkin vanhasta muistista tulee lähdettyä ulos takki auki ja tennarit jalassa. Ja hanskat hukassa, vai miten sitä sanotaankaan.

Pimeys lisääntyy koko ajan ja ensi viikonloppuna nyt etenkin, kun kellot siirtyvät täälläkin talviaikaan. Sadettakin on kuivahkon kesän jälkeen tullut ihan jonkin verran, sekin tuntuu kauhean kylmältä. Tuuli hakkaa puita talon seiniin ja pitää kolkutusta, johon kyllä korva on vuosien mittaan tottunut, mutta joka muistuttaa taas tästä tuulisesta vuodenajasta.

Aika alkaa kuitenkin olla aika otollinen kaikelle kummittelulle. Ja voitte uskoa, että syksyn, ellei koko vuoden, odotetuin viikko on juuri käynnistymässä. Halloween on nimittäin päivä, jonka saapumista on meillä odotettu malttamattomana ainakin heinäkuusta saakka (Onko kohta jo halloween? Montako yötä vielä?). Elokuussa taisimme jo hankkia lapsille Halloween-asut, sillä mieleiset sattuivat silloin löytymään kaupasta. Ne ovat roikkuneet lasten vaatekomeroissa siitä lähtien, ja niitä on käyty vähän väliä ihailemassa. Tyttöjen asuvalinnat olivat aika takuuvarmaa prinsessalinjaa, poikamme päätti ryhtyä virkavallan edustajaksi.

Mutta meillä siis kummittelee jo. Aina vähän väliä jostain kuuluu 'Boo!' ja sen jälkeen naurua. Preschoolin Halloween-juhlaa vietetään perjantaina aamupäivällä, isompien juhla on samana iltapäivänä. Lauantaina meidät on kutsuttu ystäväperheen järjestämiin lasten Halloween-kekkereihin ja sieltä riennämme sitten kipin kapin trick-or-treat -kierrokselle. Minkä jälkeen sänkyyn saa kantaa yliväsyneitä, ylienergisiä ja Halloween-karkeista sokerihumaltuneita lapsia, noin niin kuin suurella todennäköisyydellä.

Nämä tietysti kuuluvat voimakkaasti teemaan. En aio leipoa kurpitsaleivonnaisia (sillä kukaan ei söisi) enkä ostaa kahvilasta kurpitsalattea (sillä en ymmärrä miten se sopisi kahviin), joten tämänkaltaiset säilyvät meillä pelkkinä koristeina. Ihana, aktiivinen preschoolimme kyllä huolehtii lasten kurpitsapuuhista riittämiin, sillä tiistaina ohjelmassa näkyi olevan kurpitsamaalausta ja torstaina kurpitsojen kaiverrusta. Oikeasti, vaikka joskus tuntuukin, että tämä kurpitsa-aihe hyppii silmille joka suunnasta, ovat ne kuitenkin yleensä mahdottoman kauniita ja piristäviä silmille (ehkäpä siksi, että oma lempivärini on oranssi?). Ja niiden värissä ja muodossa täytyy olla jotain erityisen kiehtovaa, sillä ne saavat lapsikatraamme kiljumaan (pumpkins! pumpkins! pumpkins!).

Joten toivottakaa minulle onnea, sillä tulossa on tiivis viikko. Mutta lasten mielestä todennnäköisesti yksi vuoden parhaista. Halloweenin jälkeen voikin alkaa odottaa niin esikoisen syntymäpäivää (äiti, kohta minä täytän seitsemän!) kuin jouluakin (äiti, montako yötä vielä?). Jotain näiden juhlallisuuksien merkityksestä taitaa kertoa sekin, että lasten leikeissä vietetään usein joulu-halloween-syntymäpäivää. Osaavat poimia rusinat pullasta, eikö.

Let's have a party!

'Sitten kun minulla on seuraavan kerran syntymäpäivä, niin sitä vietetään siellä keilapaikassa', totesi tyttäreni, kun lähdimme kotimatkalle luokkakaverinsa viisivuotispäiviltä keilahallilta. Tämä oli hänen toinen lauseensa ovesta ulos astumisen jälkeen, ensimmäinen oli ihastunut huudahdus: 'Olipas siellä kivaa!' Vanhempikin jäi jotenkin hyrisemään näiden kommenttien jälkeen, sillä mikäpä olisi mukavampaa kuultavaa kuin se, että lapsella on ollut kivaa. Olemme yrittäneet aina järjestää niin, että lapsemme pääsisi mukaan jokaisille syntymäpäiville, joille hän on kutsun saanut. Ja ennen kaikkea, on suuri asia, niin pienelle tytölle kuin vanhemmilleenkin, että juhlakutsuja on viimeisen vuoden aikana tullut useita. 

Tarvinneeko edes mainita, että tyttäreni rakastui viime viikonloppuna keilaamiseen. Minä ehdin hetken epäillä, ettei hän pikkuruisena tyttönä jaksa edes nostaa keilapalloa, mutta niin vain hän tempautui mukaan peliin kavereidensa kanssa ja odotti malttamattomana, mutta siitä huolimatta ymmärtäväisenä omaan vuoroaan. Ja kun on pienen ja ujonpuoleisen tytön äiti, merkitsee aina uskomattoman paljon sekin, kun näkee lapsensa tekevän jotain aivan itse. Vaikka sitten ottavan sen valtavan keilapallon käteensä ja vierittävän sen radalle.

Kaikki ne syntymäpäivät, joille olemme kutsuja saaneet, ovat jääneet mieleen. Syksyn ensimmäiset syyskuun lopun hellepäivänä, puutarhassa, jossa oli pakko etsiä jatkuvasti varjopaikkaa. Ja istua nurmikolla, kun tuolit eivät riittäneet valtaisalle väkimäärälle. Ihastella lasten pitkää jonoa, kun kaikki odottivat vuoroaan pinjatan halkaisemiseksi. Marraskuussa vietetyt juhlat, jolloin pääsimme viehättävään pieneen kotiin keskustan tuntumassa, jossa lapset leikkivät aarteenetsintää ja vaihtoivat kirjoja book swapin muodossa. Keskitalvella vietetyt juhlat koulun liikuntasalissa, johon pääsimme mukaan koko perheenä. 

Seuraavat juhlat ovat jo pääsiäisviikonloppuna, silloin pääsemme taidekoululle, jossa lapsille on ohjelmanumerona jokin ohjattu askartelu. Meille koulu on tuttu jo melkein kahden vuoden ajalta, mutta koskaan emme ole olleet siellä juhlimassa syntymäpäiviä. Voitte uskoa, että tyttäremme on jälleen intoa piukassa, kun pääsemme juhlimaan. Taidan kuulla jo korvissani 'Could I have more pizza, Mom?'

Mutta sen lisäksi, että vanhempi nauttii siitä, että näkee lapsensa nauttivan, on näissä syntymäpäiväjuhlissa myös toinen, erityisesti näin ulkosuomalaiselle tärkeä aspekti. Se on vanhemman mahdollisuus tavata toisia vanhempia ja tutustua esikoisen luokkakavereiden perheenjäseniin. Olen aika monta keskustelua rikkaampi sen ansiosta, että olemme päässeet mukaan moniin juhliin, ja muihinkin tapaamisiin. Olen tutustunut moniin ihmisiin, joilla on aivan erilainen tausta kuin itselläni. Ja se jos mikä, avartaa maailmankuvaa. Ja minä vieläpä pidän sen avartamisesta - sillä samalla voi oppia myös paljon itsestään. Eikä se ole ollenkaan huonompi juttu.

Yhtä kokemusta rikkaampana

Aika heittää ennakkoluuloja romukoppaan. Tai oikeastaan, ei minulla niin suuresti heitettävää ollut. Oikeastaan olin kärsinyt vain jonkinlaisesta tietämättömyydestä, joka oli kaiketi aika korjata.

Saimme kutsun koulussa vietettävään kwanzaa-juhlaan. Olin kuullut juhlasta sen verran, että osasin liittää sen mielessäni afroamerikkalaiseen kulttuuriperinteeseen ja näin mielessäni seitsemän kynttilää. Juhlaa viettävät luonnollisesti eniten itse afroamerikkalaiset, mutta myös muut tahot, kuten esikoisemme koulu - hyvän tahdon osoituksena ja kunnioituksesta monikulttuurisuutta kohtaan.

Koulu viettää juhlaa täysin ilman uskonnollista sävyä. Juhlassa kerrotaan kwanzaan seitsemästä periaatteesta, joiden perusta on afrikkalaisen kulttuurin arvoissa. Yhtenäisyys ja yhteisöllisyys sekä yhdessä tekeminen ja oppiminen ovat tärkeä osa näitä arvoja. Ja toden totta, miten hyvin tämä ajatusmaailma sopii koulumaailmaan - kouluun, jossa yhtenäisyys ja yhdessä tekeminen on kaiken lähtökohta ja pyrkimys. 

Aiheeseen liittyen oli koulussa piirretty ja askarreltu. Huomasin sen myös kotona, kun tyttäreni illalla piirsi nopeasti tällaisen kynttelikön. Tämä on aivan selvästi kinara, kynttilänjalka, johon seitsemää periaatetta kuvaavat kynttilät asetetaan. Kwanzaan värit ovat juurikin punainen, musta ja vihreä.

Hetkeksi kuitenkin koululle. Saavuin sinne iltapäivällä hyvissä ajoin kaksostemme kanssa hieman mietteliäänä - eniten kuitenkin pohdin sitä, miten kahta kolmevuotiasta pidetään paikallaan penkkirivissä tunnin verran. Ja olisihan se mallikkaamminkin voinut mennä, mutta kyllä minä ehdin vähän kuunnella ja katsellakin: juhla sisälsi paljon musiikkia, vähän tarinankerrontaa ja lausuntaa, sekä lahjat, jotka opettajat antoivat oppilailleen tunnustuksena ahkeruudesta. Onneksi kolmevuotiaat innostuvat sentään aina taputtamisesta - sitä oli paljon. Ja kuusivuotias lauloi kavereidensa kanssa hymy huulillaan.

Eurooppalaisella oli kuitenkin vähän jännä olo! Juhla oli oikeastaan varsin mielenkiintoinen, niin erilaiselta näyttää afrikkalainen kulttuuriperintö omaan taustaan nähden. Se jännä olo taisi tulla loppujen lopuksi siitä, että tuli sellainen pieni pysähdyksen hetki - sellainen, jossa miettii, että kuinka elämä onkaan tuonut minut tänä päivänä tällaiseen hetkeen. Sellainen hetki, jota ei olisi osannut vuosia sitten kuvitella. Mutta todellakaan en kokenut mitään negatiivista - päinvastoin, ihmisistä huokui hyvän tahdon henki. Yhteisöllisyyden henki, sellainen, joka syntyy ihmisten kesken, silloin kun he kokevat jotain positiivista yhdessä.

Kwanzaan hengessä oli jokainen oppilas valmistellut pienen esittelyn omasta perheestään ja jostain perheen yhteisestä leikistä, pelistä tmv. Projektin tarkoitus oli pohtia perheen merkitystä, yhteisöllisyyttä ja yhdessä tekemisen arvoa. Meidät on siis ikuistettu tähän hienoon potrettiin. Lisäksi tyttäremme oli askarrellut itsensä ja sisarustensa kuvat paperista ja kirjoittanut opettajan avustuksella pienen tarinan siitä, kuinka me pelaamme yhdessä Muumi-muistipeliä. Samalla olivat yhdessä katsoneet iPadilta, miltä Muumit oikein näyttävät.

Juhla päättyi ateriaan, karamuun, joka tässä yhteydessä tarkoitti käymistä notkuvan nyyttäripöydän ääreen - ruokaa oli niin monenlaista, ettei kyennyt kuin hätäisesti maistamaan murto-osaa tarjottavista. Miksikö hätäisesti? Minulla oli kolme naperoa helmoissani. Ideana oli ollut, että ihmiset toisivat ruokalajeja, jotka olisivat jollain tavalla perinteikkäitä omassa perheessä. Yksi ulkosuomalaisrouva - se tarjosi kolmannen kerran viikon sisällä lohirullia. Mutta väliäkös sillä, kun näyttivät maistuvan!

Joten jos niitä ennakkoluuloja oli, niin annoin niille mojovasti kenkää. Sillä tiedättekö, minusta tuntuu, että vähän suvaitsevampana on oikeasti aika paljon hauskempaa. Enkä ole pettynyt.

Kotirouvan synttäriresepti

Monikulttuurisuus. En oikeastaan ollut edes tullut ajatelleeksi, miten erilaisia syntyperiä on uudella tuttavapiirillämme. Pysähdyin miettimään asiaa, kun mieheni totesi esikoisemme syntymäpäiväjuhlien jälkeen, että meillä oli muuten äskettäin talossa (puhtaasti paikallisten lisäksi) niin italialaista, kanadalaista, bosnialaista, perulaista kuin iranilaistakin syntyperää olevia ihmisiä. Että ei me suomalaiset siinä mielessä niin kovin kummajaisia täällä ollakaan. Kautta aikojenhan tänne on ihmisiä tullut, milloin mistäkin. Ja oikeasti, myös näissä juhlissa pysähdyin miettimään, miten hienoa on, että näin me erisyntyperäiset ihmiset vain tulemme mitä mainioimmin juttuun keskenämme, kun siihen kiinnostusta on. Vilpittömästi, pidän heistä jokaisesta, ja olen iloinen, että olen tutustunut heihin.

Naapuriapu. Kun suunnittelin noin kuukausi näitä syntymäpäiväjuhlia, sain yhtäkkiä idean. Kuningasidean. Vietimme viime kesänä naapuruston kesken pihajuhlia ja tuolloin sain naapurin 11-vuotiaalta tytöltä käyntikortin, jossa hän mainosti toimivansa household helperinä. Samoissa juhlissa hän teki siskonsa kanssa pienemmille lapsille ilmapalloeläimiä. Niinpä me päätimme pyytää häntä meille juhla-apulaiseksi. Hänen pari vuotta nuorempi siskonsa ilmoitti myös tulevansa mielellään tarvittaessa apuun, joten palkkasimme molemmat. Ja nuo tytöt saivat juhlissa aikaan mahdottoman määrän ilmapalloja sekä oma-aloitteisesti auttoivat minua keittiössä ynnä muuta, ynnä muuta. Sekä kyselivät koko ajan, mitä he voisivat tehdä. Joten tämä oli aivan erinomainen esimerkki siitä, miten naapuriapu toimii. Ja miten naapurisopukin siinä samalla säilyy :)

Välittömyys. En oikeasti edes tiedä, miten nopeasti olen tottunut tähän. Että ihmiset ovat niin välittömiä ja huomioonottavia. Miten ihmiset ovat niin helposti toisen luona kuin kotonaan ja yhtä aikaa niin kohteliaita joka käänteessä. Miten kymmenen lapsen aiheuttama hulina ei kuitenkaan ole hetkenkään verran pois hallinnasta, sillä jokaisen lapsen selässä on vanhemman silmäpari. Miten minä en oikeastaan tehnyt herkkutarjoilun aikaan muuta kuin leikkasin kakun valmiiksi ja sen jälkeen vain huomasin, että ei minun tarvitse ketään palvella, kun kaikki olivat jo silmänräpäyksessä löytäneet itselleen syötävää ja pöydänkulman. 

Tärkeän näköistä hommaa... on se.

Materialismi, ja sen välttäminen. Lapsilla on liikaa tavaraa. Sitä vain tulee, vaikkei sitä itse jatkuvalla syötöllä hankkisikaan. Olemme itsekin olleet synttäreillä, joissa yhtenä ohjelmanumerona on ollut lahjojen vaihto, ja päätimme toteuttaa sellaisen myös meillä. Idea toimii siten, että jokainen (näin halutessaan) tuo lahjan (asetimme ylärajaksi viitisentoista dollaria) ja lapset vuorollaan nostavat hatusta nimiä. Vuoron saanut valitsee lahjan ja arpoo seuraavan valitsijan. Kaikki saavat yhden lahjan, niin myös päivänsankari. Jokainen vieras sai mukaansa siis myös yhden lahjan, emmekä sen vuoksi hankkineet mitään muita vieraille jaettavia lahjoja. Se kun on varsin tavallista (ainakin täällä), että syntymäpäivävieraita lahjotaan myös kaikenlaisilla pikkutavara-/ herkkupussukoilla. Ja näen minä tässä myös kasvatuksellisen seikan - oma tyttäremme pitää tätä jo aivan luonnollisena, että lahjat jakaantuvat tasan jokaisen kesken.

Suomalaisuus. Sen verran kotiin päin täytyy kuitenkin vetää, että kyllä tälle monikulttuuriselle joukolle piti jotain suomalaistakin tarjoilla. Joten illan pimetessä juhlia edeltävänä päivänä, yksi ulkosuomalainen rouva leipoi joulutorttuja ja pyöritteli lohirullia. Ja kattoi juhlaan Muumi-mukit. Ja sai vielä kehujakin. Saattaahan ne sitä opittua kohteliaisuutta ja välittömyyttäkin olla, mutta väliäkös sillä. Ainakin herkut maistuivat!

P.S. Olen antanut kaikkeni, ainakin melkein. Vielä muutama päivä ennen juhlia jännitin kauhunsekaisin tuntein sitä, että parantuvatko kaikki lapsemme syksyn kovimmasta flunssasta ennen juhlia. Ilman parin viikon sairastupailua olisin todennäköisesti yrittänyt panostaa tarjottaviin enemmän, ehkä askarrellut lasten kanssa koristeita, ehkä siivonnutkin paremmin kuin kätkemällä hajanaisen, joka puolella lainehtivan tavarameren kellarikerrokseen. Mutta samalla huomasin, että kyllä ne juhlat syntyvät ihan tällaisella tavallisellakin panostuksella. Ja rohkenen sanoa, että olimme juhliin kovin tyytyväisiä, ihan koko perhe!

Happy, happy Halloween!

Perjantai 31.10., kello on n. 8.30. Koulun aamupiiri on alkamassa ja ilmassa on selvää jännitystä. Tänään on päivä, jota amerikkalaislapset odottavat koko syksyn. Lapsilla näkyy kummitushiuskoruja, sarvia, heiluvia kissahahmoja päälaella. Paitoja, joissa on kuvia kummituksista tai hämähäkinverkoista. Koulun oma Halloween-juhla on ohjelmassa vasta iltapäivällä, ja kouluun mukana kannetut asut saa pukea päälle vasta kun juhla alkaa. Today is Halloween! Happy Halloween, everyone! Ja en voi olla tyrskähtämättä, kun piirin ohitse kipaisee pikkuinen haisunäätä. Hän juoksee kohti preschoolia, jossa Halloween-juhlintaa on ohjelmassa koko päivän ajan. Taidan olla enemmän näiden pikkuisille puettavien eläinasujen kannalla kuin niiden luurankojen ja vampyyrien, joita varmasti tullaan tänään myös näkemään.

Klo 9.15, jotain. Matkalla koululta kotiin päin poikkean pikaisesti ruokakauppaan. Minua palvelee myyjä, jolla on työasunsa päällä luurankoessu. Viereisellä kassalla näkyy palvelevan joku, jolla on hassut lisäkorvat. Eihän tätä amerikkalaisten hassuttelua voi vakavalla naamalla katsella, tokkopa olisi tarkoituskaan.

13.30. Etsiskelen kotona tavaroita, joita aion ottaa koululle tänään mukaan. Iso kulhollinen juustonaksu-, hunajakeksi- ja rusinapakkauksia lähtee jatkeeksi koulun Halloween-juhlan snack-pöytään. Ehkä ihan pikkuisen kaihertaa se, etten taaskaan saanut aikaiseksi hämähäkkicupcakeja enkä silmämunamuffinsseja. Tyrkkään huonon omatunnon kuitenkin pikaisesti syrjään ja muistutan itseäni omasta lapsiperharjestamme, joka on enimmäkseen aika toiminnantäyteistä ilman leivontavuorojakin. Ehkä sitten joskus, vähän myöhemmin, sitten kun he ovat hieman isompia. Vielä esikoisen keijupuvun osaset kassiin ja menoksi. 

14.15. Koululla tulee vastaan vähän erikoisemman näköisiä opettajia. Afterschoolin opettaja on saanut kasapäin ylimääräisiä jalkoja ja näyttää kulkevan hämähäkkinä hieman vaivalloisesti. Saa kuitenkin niin paljon hymyjä osakseen, että hänen hymynsä ei näytä hyytyvän. Mitä nyt hieman valittelee, että yksi jaloista tuppaa koko ajan tipahtelemaan. Vien snackit keittiöön ja vilkaisen samalla jumppasaliin, joka on muuntunut hämäräksi ja paikoitellen jopa vähän epämiellyttävän näköiseksi. Ainakin nuo aidon näköiset hämähäkinseitit seinillä ovat aika ällöttäviä. Mutta noista kissahahmoista pidän.

14.45. Koululaiset ovat irti! Heitä on käytävä tulvillaan, kun kaikki hakevat omia asujaan ja siirtyvät luokkahuoneisiin pukeutumaan. Tyttäreni kiljahtelee innosta, kun sovittelemme hänelle keijupukua. Vaaleanpunaiset siivet ja kimalteleva taikasauva, ne ovat nappijuttu. Tiedättekö muuten, paljonko innosta puhkuvista, halloweenista huumaantuneista lapsosista voi lähteä ääntä? Riittävän paljon, ainakin keski-ikäiselle rouvalle.

16.00. Juhla on ohitse. Ohjelmasta on nautittu ja notkuva snack-pöytä on tyhjentymään päin. Itsellekin iskee karmea iltapäivän nälkä, kun huomaa syöneensä viimeksi lounasaikaan ja silloinkin kevyesti. Onneksi äitikin voi napata pöydästä jotain, ja päätyy pitasipseihin, juustonsiivuihin ja omenanlohkoihin. Näillä mennään taas. 

16.30. Äiti, voidaanko jo pukea Halloween-asut päälle?? Syödään kuitenkin ensin. Mutta äiti, milloin me mennään ulos?? Sitten, kun on syöty ja sen jälkeen puettu asut päälle. Ja sitten, kun alkaa hämärtää.

16.45. Äiti, milloin me puetaan Halloween-asut päälle?? Äiti, milloin me mennään ulos? Äiti, onko ulkona jo muita?

17.00. Äiti, milloin me mennään ulos? Äiti, onko ulkona jo muita? Äiti!!

17.10. Äiti, milloin me mennään ulos?? Voidaan alkaa vähitellen pukea asuja päälle, mutta ulos mennään vasta, kun alkaa hämärtää. Voitte ottaa kurpitsaämpärit mukaan. Äiti, missä kurpitsaämpärit ovat??

17.17. Äiti, miten tämä puetaan? Anna isin auttaa pukemisessa. Takit ja pipotkin tarvitaan, ulkona on aika kylmä. Mutta ei mennä ihan vielä, ihan vielä ei hämärrä. Äiti, onko ulkona jo muita?

17.35. Odotetaan vielä vähän. (Hei, milloin lapset oppivat odottamaan asioita?) 

17.50. Eiköhän siellä hämärrä jo tarpeeksi. Nyt voidaan mennä. Onko kaikilla ämpärit? Saatte varmasti karkkia, mutta muistetaan, että niitä syödään vasta kotona. (Ja äiti ja isä muuten sanovat, paljonko.)

Ja sitten kello on jotain illalla, ehkä vähän yli kahdeksan. En muista mitä, mutta väsyttää. Kierroksen jälkeen on palattu kotiin ja vastaanotettu ovella monta pientä juhlijaa. Ihania pukuja, kohteliaita lapsia, nopeasti ovella vilahtaneita pienempiä ja isompia ihmisiä, joista kaikkia ei edes tunnista, mutta kaikki ovat hilpeällä tuulella. Aika hyväntuulinen päivä, joka tapauksessa. 

Klo 21, suunnilleen. Lastenhuoneissa nukutaan. Aikuinen rojahtaa sohvalle ja toteaa, että hauskan päivän jälkeen on kuitenkin aika kiva hetken aikaa vain olla. Ja ihmetellä. Kunnes yhtäkkiä huomaa, miten väsynyt sitä onkaan. Tulee juotua kuppi teetä ja maisteltua muutama ylimakea karkki. Mikäs tässä. Antaa marraskuun tulla.

It's Piñata time!

En suoraan sanottuna tiedä, paljonko niitä lapsia oli. Ainakin heitä vilisi siellä ja täällä, sisällä talossa ja ulkona kauniissa syksyisessä puutarhassa, vaikka sää olikin uskomattoman kesäinen, suorastaan helteinen. Pomppulinnassa oli väkeä kuin Vilkkilässä kissoja. Luulenpa, että isäntäväki oli saanut kiitellä ilmojenhaltijaa oikein olan takaa, sellainen väkimäärä olisi nimittäin tehnyt sisätiloissa tunnelmasta melko tiiviin. Sillä jos niitä lapsia oli ehkä yhteensä kolmisenkymmentä, niin aikuisia oli kyllä saman verran. 

Tyttäreni oli siis saanut kutsun luokkakaverinsa syntymäpäiville. Vaikka juhlapaikan osoite olikin minulle ennestään outo, ei tarvinnut oikeaa taloa kauaa etsiskellä. Portinpielessä oli paikalliseen tapaan ilmapalloja merkkinä juhlapäivästä, ja sitä paitsi, tuollaisen väkimäärän autot kansoittivat kyseisen talon kadunvarren aika silmiinpistävällä tavalla. Sisään päästyämme katseeni yritti tavoittaa perheen äitiä (tietämättä miltä hän näytti) ja onneksi löysin hänet väkijoukosta nopeasti pienen opastuksen perusteella. Olen nimittäin opetellut sellaisen tavan, että jos en ole aivan varma, kuuluuko minun viedä emännälle jotain, niin kurvaan aina varmuudeksi kukkakaupan kautta. Ei se voi ainakaan mönkään mennä. Eikä mennytkään.

Odotin suurella mielenkiinnolla sitä, näkyvätkö perheen meksikolaisyhteydet millään tavalla - ja emmepä joutuneet pettymään! Sillä kyllä, kyllä, pari tuntia juhlien alkamisen jälkeen kajahti ilmoille 'Piñata time!' ja voitte uskoa, millaisen vipinän se sai aikaan tuossa lapsijoukossa! Paperimassasta kootut kaksi pinjataa saivat armottomia iskuja, kun lapset yrittivät saada niitä (leikki)pesäpallomailoilla putoamaan. Ja kun pinjata viimein rikkoontui, ei meidänkään esikoistyttäremme muistanut ollenkaan olevansa ujonpuoleinen tyttö. Silmät kiiluen hän keräili pikkuesineitä ja karkkeja kilpaa toisten lasten kanssa. Metelistä, joka tähän liittyi, ei kai tarvitse sanoa yhtään mitään :)

Pinjatan jälkeen seurasi toinen kohokohta - syntymäpäivälaulu ja kakkujen tuominen esiin. Ja syntymäpäiväsankarin onnellinen ilme! Sankarin äiti leikkasi kakkupaloja ennätysvauhtia ja kakuista toinen katosikin muutamassa minuutissa.  

Lahjoja? Kyllä niitä sankarille näytti saapuvan valtavia määriä. Ne menivät kuitenkin juhlien aikana sivuun, sillä juhlassa keskityttiin hauskanpitoon toisten kanssa ja lahjoja ehtii availla myöhemminkin. Ja kun väkimassa alkoi kakkuohjelman jälkeen vyöryä sisätiloihin ja jokaiselle lapselle annettiin kotiin vietäväksi oma pieni pussukka (karkkia ja pikkutavaraa), vyöryimme saman massan mukana ulos juhlista halailtuamme ensin isäntäväen kanssa.

Olipas hauskaa! Tätä muistellaan vielä monta kertaa!