Perinteitä sikin sokin

Kiitospäivän jälkeen (marraskuun viimeinen torstai) se alkaa toden teolla. On ikään kuin virallisesti taas lupa heittäytyä tunnelmaan: joulu on tulossa ja se alkaa näkyä katukuvassa. Viimeistään silloin lisääntyvät jouluvalot ja koristeet ympäri kaupunkia. Black Friday sysää joulukaupan kunnolla liikkeelle tarjouksineen ja kaikkialla mainostetaan joulua.

Meillä on kohta käsillä 14. joulu Vermontissa. Tuntuu, että se on alkanut muuttua hieman amerikkalaisemmaksi, mutta tietyt suomalaiset jouluperinteet ovat jääneet elämään. Ja vaikka kukaan lapsistamme ei ole ehtinyt viettää montaa joulua Suomessa, ovat hekin kasvaneet kiinni tiettyihin rutiineihin.

Mutta lähdetään liikkeelle siitä, miten jouluun valmistaudutaan. Joulukalenterista innostuu edelleen teinikin, vaikka ns. lasten joulukalentereista he ovatkin jo vähän kasvaneet ohitse. Mutta tykkäähän moni meistä aikuisistakin joulukalenterin suomasta pienestä ilosta jokaiselle päivälle, miksei siis teini-ikäinenkin.

Muutama vuosi sitten lapset miettivät pitkään millaiset kalenterit haluaisivat. Kun selvää ratkaisua ei oikein löytynyt, ehdotin kalenterien tekemistä itse. Ostimme päivätyt laatikot ja siitä lähtien niitä on täytetty innolla joka vuosi marraskuussa. Jokainen saa yllätykseksi omanlaisiaan pieniä juttuja: tänä vuonna laatikoista on löytynyt esimerkiksi karkkia, purkkaa, meikkejä ja hauskoja sukkia.

Laatikot ovat kestäneet yllättävänkin hyvin jo useita vuosia. Niitä tullaan luultavasti käyttämään niin pitkään kuin kiinnostusta riittää. Lisäksi ne näyttävät hauskoilta, joten olemme olleet kovin tyytyväisiä ratkaisuun.

Takaisin pakettirumbaan: niin mielellään kuin paikallista yrittäjää tukeekin, tulee monta asiaa tilattua netistä. Paketit toimitetaan aina kotiovelle, ja se tietää kiireisiä viikkoja niin postille kuin lähettifirmoille. Normaalisti jakeluautot kiertävät naapurustossamme iltapäivän tunteina, mutta joulukuussa niitä näkee aikaisintaan iltahämärissä. Joskus paketteja ilmestyy ovelle vasta kymmenen jälkeen.

Random acts of kindness on termi, josta pidän. Se voi olla pieni tai suurempi ystävällinen ele. Oma tapa (ynnä monen muun) on jättää joulukuun kiireisimpinä viikkoina ovelle laatikollinen juomia ja välipaloja kuskeille, jotka ajavat paketteja ympäri kaupunkia koko illan. Joka vuosi ne ovat kelvanneet. Täydennän laatikkoa tarpeen mukaan. Erityisen suosittuja näyttävät olevan virvoitusjuomat ja helposti syötävät snackit, kuten välipalapatukat tai keksit. Meillä Vermontissa myös sää suosii tätä tapaa joulukuussa: juomat pysyvät melko varmasti riittävän kylminä pakkasilmassa, joskin joskus on ollut huoli jäätymisestä.

Monena vuonna olemme kysyneet lapsiltamme haluavatko he, että vietämme joulua enemmän suomalaiseen kuin amerikkalaiseen tapaan. Aikoinaan meidän mukanamme muutti suomalainen perinne syödä jouluruokaa aattona ja avata lahjat sen jälkeen. Se on aiemmin kuin amerikkalaisten tapa juhlia joulupäivänä - ja toistaiseksi lapset ovat päättäneet, että jatkamme suomalaiseen tapaan. Olemme kuitenkin ottaneet käyttöön täkäläiset joulusukat (Christmas stockings), jotka roikkuvat joulukuun ajan takanreunukselta ja täyttyvät pienistä yllätyksistä ennen joulua. Arvomme perheenjäsenten kesken kuka on vastuussa kenenkin sukasta. Osa jännityksestä muodostuu epäilemättä siitä, että sukkia käydään hypistelemässä etukäteen ja yritetään arvailla mitä niissä on. Asianlaita ratkeaa meillä jouluaattoaamuna.

Jouluaattona keitetään myös riisipuuroa, josta löytyy useimmiten jokin pähkinä, aina ruokakomeron sisällön mukaan. Sen päälle laitetaan kanelisokeria. Jos minulta kysytään, joulu alkaa nimenomaan joulupuurosta. 

Jouluaaton iltapäivä kuluu usein keittiössä eikä mihinkään ole kiire. Joulupöytään kokoonnutaan, kun ruoka valmistuu. Siinä on tavallisesti kinkkua, kalaa, perunamuusia, amerikkalainen mac&cheese, kasvisgratiinia ja salaatteja. Suomalaisia laatikoita tai rosollia emme valmista. Illan mittaan syödään joulutorttuja ja suklaata.

Mitä sitten tehdään joulupäivänä? Syödään ja laiskotellaan. Mielestäni erittäin miellyttävä tapa, josta on hyvä pitää kiinni.

Mikä joulustressi

Ne on varmasti SIELLÄ. No joo, on SIELLÄ osa niistä. Ja TUOLLA on ne joulupaperirullat, jotka ostin joskus. Sitten on se yksi pahvilaatikko, jossa on lahjanarua ja pakettikortteja ynnä muuta silppua, se on aina ollut SIINÄ laatikossa. Mutta ei ole nyt, koska on ehkä siirretty johonkin toiseen HYVÄÄN PAIKKAAN, jota en nyt juuri tällä hetkellä muista. Mutta kun menen takaisin kellarin varastoon, niin kas, SIELLÄHÄN ne.

Sitten vielä vilkaisu yläkerran kaappiin, SINNE kerään talteen niitä paketoitavia, jos satun hankkimaan hyvissä ajoin etukäteen. Mutta eiväthän ne SIELLÄ ole, vaan kellarin perimmäisessä huoneessa, jonne olen vienyt ne talteen, koska kaapissa on kaiketi ollut liikaa tavaraa. Kellarin aulastakin löytyy yksi pahvilaatikollinen juttuja, joita saattaisin tarvita, joten otan mukaan. Hmm. Mietityttää tässä vain, miksi ihmisellä onkin näin monta HYVÄÄ PAIKKAA, olisipa vain yksi, niin tietäisi mistä etsiä.

Mutta siinä ne nyt kaikki, pitkin olohuoneen lattiaa, koska niiden pitää kaikkien päätyä nyt joulupaketeiksi, jotta ehtivät Suomeen ajoissa.

Terveisiä systemaattisesta elämästäni. Oli se joskus sellainen.

Näin kirjoitin Facebookissa muutama päivä sitten. Olen siis tavallaan aloittanut joulun valmistelun kaapeista, vaikka martat siitä aina varoittelevatkin. Olen monta vuotta sitten luopunut ajatuksesta, että jouluna pitäisi olla jotenkin siistimpää kuin tavallisesti. Minulle riittää se, että ympäri vuoden on tarpeeksi siistiä. Hah! Aina ei suinkaan ole, mutta jos valita saisi, niin olisi. Pyrin siihen kyllä, mutta aina ei voi onnistua.

Osaan kyllä stressatakin asioista, mutta välillä olen niin stressitön, että itseäkin kummastuttaa. Jouluvalmisteluista en väitä stressanneeni vuosikausiin, ja toistankin joka vuosi samaa kaavaa: teen kyllä suurin piirtein kaikki valmistelut, mutta suurimman osan niistä - ah niin ihanan - viimetinkapaineen alla. Siis sellaisen, joka potkii eteenpäin, mutta ei liiemmin ahdista. Teetän lasten kuvista joulukortteja. Teen lähisuvulle kuluneesta vuodesta valokuvakirjat, joita on jo kertynyt yhtä monta kuin meille lapsiperhevuosia. Tilaan muutaman muun valokuvatuotteen joululahjoiksi ja selaan nettikauppojen tarjontaa siinä vaiheessa, kun joulun toimitusajat painavat jo päälle. Paketoin joululahjoja hiljaisessa talossa illan hämärässä, silloin kun on jo melkein liian myöhäistä.

Joulukalenterit tuli tänä vuonna hankittua lapsille jo hyvissä ajoin, mutta se johtui siitä, että niitä tiettyjä Lego-kalentereita kyseltiin päivittäin jo ainakin lokakuusta lähtien. Siinä vaiheessa, kun lämpötila on painunut pakkaselle ja ensimmäiset lumihiutaleet putoilevat maahan, huomaan kenties keräillä paleltuneet syksyn kukkaset pois eturappusilta. Vaihdan syksyisen ovikranssin jouluiseen ja viritämme jouluvalot. Vähän myöhemmin kuin toiset, mutta ehtiihän silloinkin. Joulukuusen hoitavat paikalleen mies ja lapset.

Pelaan uhkapeliä toimitusaikojen ja joulupostipäivämäärien kanssa, mutta joka vuosi joulu on tullut samalla tavalla ja rauhoittanut päivät pelkkään oleskeluun, syömiseen ja nautiskeluun. Aina en muista hankkia torttutaikinaa pakastimeen ja joskus käy niin, että löydän piparkakkutalopaketin ruokakomeron nurkasta helmikuussa. Päätän muistaa seuraavana vuonna, mutta sitähän ei kukaan tiedä, käykö niin.

Mutta yksi on ja pysyy, ja sitä en unohda. Jouluna meillä syödään riisipuuroa. Myös tänä vuonna. Olen tartuttanut perinteen jo lapsiimmekin, sillä viime vuonna puuro loppui kesken! Vielä on hetki aikaa miettiä, miten haudekattilan tilavuutta venytetään niin, ettei tänä vuonna käy samoin. 

Tervetuloa joulu!

Usko huvikses

Mentiin käymään lelukaupassa. Jos kuunneltaisiin tässä asiassa jälkikasvua, käytäisiin varmaan useamminkin (joka päivä?), mutta kun ei kuunnella. Mutta nyt ajateltiin sitten käydä. Kun on joulukin tulossa. Yhdellä vielä syntymäpäivätkin tässä kuussa.

- Mennään vaan vähän katselemaan, ei me kyllä mitään osteta. Kiirehdin sanomaan. - Jaa miksikö katselemaan? No, että voitaisiin vinkata vaikka joulupukille, mistä te tykkäisitte. Mennään sinne Lego-hyllylle, niistähän on ollut puhetta. Jos vaikka näyttäisitte, mitkä niistä olisi nyt erityisen kivoja. Mitenkö me kerrotaan sitten joulupukille? No, aikuisilla on keinoja.

Täytyy kyllä nyt julkisesti tunnustaa, että olen vähän kyllästynyt koko gubbeen. Vuosikausia taloudessa jatkunut salailu aiheen suhteen on alkanut tympiä, sillä usko joulupukin olemassaoloon on selvästi jo vähän hataralla pohjalla. Suoraan sanottuna tekisi mieli lopettaa jo koko höpöttely, mutta jostain syystä ei ole keksinyt tai jaksanut keksiä keinoa selittää asianlaitaa muulla tavoin kuin räväyttämällä se päin näköä. Joten en ole sitten raskinut. Kierre on jo vuosien mittainen. Tunnistan (tunnustan) tässä kyllä aika selvän ensimmäisenmaailmanongelman.

Jos se nyt kenellekään yllätyksenä tulee, niin lelukauppa on joulukuussa tupaten täynnä. Kaikkea rauhallista rakastava keski-ikäinen haluaa hoitaa homman nopeasti, jotta päästään täältä hyllyjen välistä mahdollisimman pikaisesti pois. Lapset halailevat valtavia Lego-paketteja. Tämä! Tämä! Tämä! - Ei osteta nyt mitään. Kerrotaan vaan sille joulupukille. Kertokaa vaikka kaksi, joista tykkäisitte eniten, niin ehkä me saadaan viesti perille. Hyllynreunassa on vieläpä houkutin. Osta 2, saat toisen puoleen hintaan. Voimassa vielä pari päivää.

Suuntaamme oville päin. - Mennään ulos vaan, täällä on aikamoinen ruuhka. Mennään me jo autolle, isi tulee kohta perässä. - Miksi isi tulee kohta perässä? - Isin piti kai hoitaa vielä jotain asioita. - Mitä asioita? - Mennään vaan sinne autolle nyt. - Mutta miksi isi ei tullut vielä? Sanonko mikä. Voihan joulupukki.

Yhtäkkiä takakontilla rapisee. - Isi! Missä sinä olit? Mitä sinä laitoit sinne? Isi, ne näyttivät ihan legopaketeilta. - No, joskus joulupukkia täytyy vähän auttaa. Sillä on niitä kiireitä niin paljon... - Mutta miten ne paketit sitten menee joulupukille? - Ne voi lähettää, toteaa mieheni. (Nyt saat muuten itse jatkaa tätä tarinaa, mä en sano enää mitään.) Vien ne postiin ja lähetän ne joulupukille. (Ok, nyt mä pesen käteni tyystin tästä tarinasta...)

Joten mies meni sitten käymään 'postissa'. Ja niin edelleen. Mä en tiedä, meinaako se jouluinen gubbe tulla meidän ovelle tänä jouluna, mutta jos tulee, sen on syytä katsella kenkiinsä vähän tarkemmin. Viime jouluna sillä oli nimittäin samanlaiset kengät kuin papalla (ajatella, että viime jouluna meillä oli mummu ja pappa vieraana ja just silloin kävi näin!), raportoi silloin nelivuotias poikamme. Ja tuo poika on vähintäänkin yhtä tarkkasilmäinen tänä vuonna...

Rakas oma minä! Joulu tulee, huomasitko?

Kiitospäivän jälkeen se alkaa, viimeistään. Monissa pihoissa viritellään jouluvaloja näkyville taistelussa marraskuun lopun pimeyttä vastaan. Luntakin ehti näillä leveyksillä olla maassa vajaan viikon verran, mutta monta päivää jatkunut vesisade on vienyt nyt viimeisetkin rippeet. Säätyyppi täällä on kuitenkin sen verran vaihteleva, että valkeaa valoisuutta saadaan varmasti vielä lisää lähiviikkojen aikana.

Yritän myös herätellä itseäni. Joulu on taas tulossa, ja marraskuu on loppumassa juuri nyt. Joka syksy ajattelen, että jouluun on vielä kuukausia, mutta sitten aikaa onkin yhtäkkiä jäljellä enää muutamia viikkoja. Olen toivottoman systemaattinen tässä asiassa - jouluun liittyvät järjestelyt jäävät jokaisena, siis joka ikisenä, vuonna viime tinkaan. Mutta on minulla keinoni. Ne eivät vie maata merille tai tuo kuuta taivaalta, mutta niiden avulla selviydyn. Taas kerran.

Tee suunnitelmia. Tee niitä aivan vapaasti, ja toteuta niistä sopiva osa. Kaikkea ei kuitenkaan ehdi. Käytä tehtävälistoja, muistuta itseäsi viimeistään silloin -päivämääristä. Etsi lapsista kiva kuva ja teetä siitä joulukortteja. Aloita vuoden valokuvakirjan tekeminen joulukuun alussa. Se pitäisi oikeastaan aloittaa jo marraskuussa, mutta tiedäthän sinä itsesi. Muistele edes, millä koneella tämän vuoden kuvia saattaisi olla eniten (olen käyttänyt muistaakseni kolmea konetta ja yhtä ulkoista kovalevyä), silläkin voi jo päästä alkuun. En kuitenkaan koskaan jätä kirjaa tekemättä, sillä nautin prosessista, kovalevyjen kaaoksesta huolimatta. 

Vietä tehopäiviä. Vie lapset kouluun ja säntäile sen jälkeen ympäriinsä. Toimita asioita monta peräjälkeen, siirry tehokkaasti tehtävästä toiseen. Huomaan ottavani juoksuaskelia kaupassakin. Vietä koko aamupäivä kodin asioita hoitaen, syö nopea lounas ja kokkaa perusteellisemmin joskus toiste. Opiskele sen verran, että voit edes kuvitella olevasi melkein aikataulussa. Iltapäivällä ehtii vielä saada aikaan monta pienempää asiaa, siinä kahvikupillisen ja lasten hakemisen välimaastossa. 

Siivoa riittävästi. Viikkosiivoukseen tottuneelle irrottautuminen rytmistä tuottaa joskus tuskaa, mutta se on vikkelästi ohimenevää. Lintsaa siivouksesta vähän, sillä siivoat kuitenkin pyhiä varten paremmin (ihanko totta). Suorita pikasiivouksia pahimmissa paikoissa. Järjestele tavaroita oikeille paikoilleen, jotta yleisilme kohenee. Piilota keskeneräisyyksiä, pois silmistä, pois mielestä.

Älä kinaa. Turhanpäiväinen kiukuttelu vie energiaa, henkisiä voimia ja aikaa. Yritä saada kiukuttelevat lapset rauhoittumaan olemalla itse rauhallinen (niin niin, helppo homma). Kehittele lapsille järkevää tekemistä erikseen, jos yhteisleikki ei suju. Pyydä lapsia toimittamaan pieniä asioita kotona. Auttavat sittenkin melko mielellään (pl. omien lelujen siivous).

Nauti siitä mitä teet. Ehkä et nauti siivoamisesta, mutta siististä ilmeestä sen jälkeen kyllä. Keitä kuppi kahvia ja syö suklaata, jos mikään ei tunnu sujuvan. Joulukortteja ja valokuvakirjaa suunnitellessa voi samalla palata niihin hetkiin, joista kuvat kertovat. Osta joululahjoja torkkupeiton alta kotisohvalta, kiitos nettikaupalle. Pysähdy juttelemaan tutun kanssa joulun suunnitelmista. Sillä miksi olisi niin kiire, ettei muka ehtisi.

Lapset ovat kyllä aloittaneet
joulun koristelujen valmistelun jo marraskuussa.

Siirrä tammikuulle. Surutta ja murehtimatta tai märehtimättä. Joulukuussa on tavallisesti ehdittävä yhtä sun toista, mutta monenlaista voi siirtää vielä eteenpäinkin. (Omasta to do -sovelluksestani löytyy alakansio nimeltä 'Ikuisuusprojektit', miksiköhän...)

Rentoudu! Nauti! Unohda! Ja kirjoita blogia. Kyllä siitä hyvä tulee. Joulu tulee, joka tapauksessa!

Kuormajuhdan päivä

Tiistai, kaksi päivää jouluaattoon ja viimeistä koulupäivää viedään. Joululomalle on jo vähän kiire, aamullakin olo on hiukan levoton mutta toisaalta jo huojentunutkin. Syksy on aina kiireistä aikaa, joulun vapaat tuovat mahdollisuuden ottaa rennommin. Tänä tiistaina lastaan autoon kolme lasta, kolme reppua, kolme eväslaukkua, pari kassillista vaihtokenkiä sadesäähän ja lepohetkeen tarkoitetun peiton sekä kaksi valtavaa kassillista lahjapusseja, joista löytyy tuttua sinisävyistä suklaata. Mielikuvitus ei tarjonnut uutukaisempaa ideaa tänä(kään) vuonna, mutta onneksi kaikki tuntuvat pitävän suomalaisesta suklaasta.

Vettä sataa kaatamalla, lämpöasteita on parhaimmillaan noin kahdeksan celsiuksen verran. Joulumielen saa rakentaa muun kuin sään varaan, sillä tänä vuonna emme takuuvarmasti ole saamassa valkoista joulua. Kaksi nuorinta lapsukaista haluaa ehdottomasti kantaa lahjapusseja eivätkä missään nimessä omia laukkujaan. Saamme osaksemme monta hyväntahtoista hymyä ja huudahdusta, kun metrinmittaiset raahaavat lahjapusseja sisältäviä suuria pahvikasseja kohti koulurakennusta. Onneksi joku pitää ovea auki tälle komppanialle, tietenkin, näinhän se täällä toimii. Sen lisäksi, että yritän valvoa, ettei kukaan pudota mitään kuralätäköihin, yritän pitää lukua siitä, että minulla on kaikki suunnittelemani ylipäätään mukana. Viimeinen koulupäivä on vähän sellainen erilainen rypistys, myös äideille, eikö totta.

Kaikki lokerot pitää tyhjentää, kuulen. Koulussa tehdään perusteellinen siivous joulutauon aikana. Ei se yllätyksenä tule, olin muutenkin aikonut keräillä kaiken mahdollisen kotiin ja pesuun. Koulupäivän päätteeksi keräilen takkeja, kenkiä, hanskoja, pipoja. Kaikki on märkää. Koko päivän on satanut, ja siitä huolimatta ohjelmaa on ollut myös ulkona. Survon läpimärkiä kevyttoppatakkeja muovikasseihin ja kehotan lapsia sujahtamaan sadetakkeihinsa, jotka onneksi ovat olleet koulussa varalla koko syksyn. Poika ei laita pipoa päähän, ymmärrän. Läpeensä märkä villapipo ei mahda tuntua mukavalta. Reppuihin sullon kaikkea pikkusälää, kotiin matkaavia askarteluja ja mitä nyt kaikkea.

Alkuillasta palaamme kouluun. Preschool viettää valon juhlaa vuoden pimeimpänä aikana. Tänään päivä on ollut näillä leveyksillä 8 tuntia 50 minuuttia pitkä. Ei se pitkältä tunnu, mutta on se koto-Suomea selvästi pidempi kuitenkin. Edelleen jatkuva vesisade on saanut siirtymään suunnitelmaan B. Suunnitelma A olisi vienyt meidät lyhtykulkueessa koulun pihamaalle, mutta nyt hiippailemme pimeässä koulussa jumppasalista keskusaulaan valon laulujen saattelemana. Meillä on kaksi pientä onnellista preschoolilaista.

Vaatteet on saatu kotiin odottamaan pesua, lokerot on tyhjennetty, omat lyhdyt ja lahjaksi saadut pienet muistot on tuotu ylpeydellä kotiin. Opettajat ovat saaneet suklaansa ja arki saa muuttua luvalla lomaksi. Kuormajuhta on saanut laskea taakkansa ja istahtaa taas kotisohvalle. Raukeus painaa silmiä, mutta hetki on sen verran leppoisa, että siitä tahtoisi vielä nauttia. Kaatosade on hiljentynyt. Kaksi päivää jouluaattoon. Ajatuksissa joulu on jo aivan nurkan takana. Siitä ei tule valkoinen, mutta ei oikeastaan mustakaan, sen sijaan ilmeisesti melkein kesäinen. En ole koskaan kokenut joulua, jolloin lämpöasteita voi olla parisenkymmentä, mutta tänä vuonna taidetaan päästä lähelle. Kaikessa omituisuudessaan, on se joulu kuitenkin.

Joten - todella lämpimät jouluterveiset Vermontista!

Kiitos kysymästä, vähän väsyttää

Jollekin keskivertoihmiselle riittää kuulemma noin seitsemän tunnin yöunet. Olen aika keskiverto muutenkin, joten minullekin se sopii. Seitsemän tuntia on hyvä saavutus ja silloin jaksaa ns. normaalisti, ajattelematta sen enempää päivän mittaan, onko väsynyt vai ei. Kuusi tuntia unta yössä on arjessa tavallinen määrä, mutta jos sitä ei moneen päivään pääse paikkaamaan, alkaa se vähitellen käydä jaksamisen päälle. Sitä vähemmästä ei sitten kannata puhuakaan.

Mutta aionpa puhua sittenkin. Että jos nyt muinakin vuosina, niin tänä vuonna varsinkin, joulu on saapumassa aivan varkain. Marraskuussa kävi jo kyllä mielessä, että joululahjoja voisi jo suunnitella, lasten kanssa voisi leipoa piparkakkuja, joulukorttejakin voisi lähettää, oveen voisi tehdä kranssin koristeeksi ja mitä sitä nyt kaikkea. Mutta enhän minä, kun minusta on jossain ihmeen välissä tullut se viimetinkaihminen. Syytän yli äyräiden tulvivaa kovalevyäni, sitä, joka on omassa päässä.

Mutta joulukuu tuli. Itse asiassa olimme kuun vaihteessa lomalla Floridassa ja kun sieltä palasimme, oli joulukuu jo ehtinyt päästä hyvään vauhtiin. Skarppasin kyllä sen verran, että heti palattuamme nappasin lomakuvista käsittelyyn sen, jonka joulukorttiin halusin ja tilasin sellaisia valokuvakortteja. Ne ovat nyt olleet matkalla jo monta, monta päivää. Tosin edelleenkin vasta minulle päin. Joten anteeksi vain siellä Suomessa, ei tule joulukortteja ajoissa tänäkään vuonna.

Verotti kyllä vähän yöunia tuo valokuvien plärääminen ja muokkaaminen, ja sitten tuli sekin säpsähdys, että jo perinteeksi muodostunut valokuvakirjakin on vielä tekemättä. Itsenäisyyspäivän viikonloppuna järjestettiin syntymäpäiväjuhlatkin, vieraita oli reilut parisenkymmentä, oli siinäkin jotain puuhailtavaa, ainakaan en nukkunut tarpeeksi. Ja sitten tuli vielä sellainenkin herätys, että mieheni oli lähdössä piakkoin työmatkalle Suomeen ja tulossa oli tuhannen taalan paikka lähettää Suomeen menevät joululahjat matkalaukussaan lähemmäksi määränpäätä. Joten yksi ilta meni paketoidessa. Rapisevien papereiden, sykkyrälle menevien lahjanarujen ja nimilappusten kanssa. Sulassa sovussa olohuoneen pöydällä ne kaikki, sekä hyvin myöhäinen iltapala, teekupillinen ja punaviinilasillinen. Selvisin.

Vähäisten yöunien aikakausi siis vain jatkui. Valokuvakirja on yleensä syntynyt parissa, kolmessa illassa, mutta nyt siihen tarvittiin viisi. Se johtui ensisijaisesti siitä, että kolmantena aherrusiltana poikamme puuttui peliin. Illalla alkanut yskä alkoi vaivata sängyssä ja kuume nousi. Juoksin alakerran ja yläkerran väliä, annoin pojalle kuumelääkettä, yritin viilentää vaatetustaan, yritin juottaa tarpeeksi vettä, ja niin edelleen. Istuin välillä portaikossa puhelimeni kanssa, josta selasin kuvia kirjaa varten. Enimmäkseen istuin poikani vieressä rauhoittelemassa ja ihmettelemässä, mitä seuraavaksi keksisin. Kaksi iltaa ja yötä meni siten ja ei kannata varmaankaan mainitakaan, miten hyvin saa nukuttua, kun viimein ottaa kuumeisen, rauhattoman lapsen viereensä, jotta olisi mahdollista, että me molemmat vain väsähtäisimme jossain vaiheessa niin, että saisimme unta edes hetken verran. Saattaa olla, että saldoksi tuli noin kolme tuntia. Ja se mies? Siellähän se, työmatkalla tietenkin.

Viidentenä iltana kuvakirja oli jo lähellä valmistumistaan, mutta viime hetken silaukset vaativat vielä yllättävästi aikaa. Vieläkin kuumeinen poika oli kuitenkin siinä vaiheessa päässyt ilmeisesti pahimman vaiheen yli, sillä unensa oli jo paljon rauhallisempaa. Olin niin lähellä sen kuvakirjan kanssa. Sitten lukitsin tietokoneeni mousepadin. Miksikö? Ei aavistustakaan, sillä en tee niin koskaan. Jokin sopiva näppäinyhdistelmä väärässä kohdassa ja naps. Ja sitten olin ilmeisesti jo niin väsynyt, etten kyennyt yhtäkkiä mitenkään muistamaan, miten lukitus poistetaan. Voi elämä. Ja kun se onnistui ja pääsin lähettämään tilausta ja kuvatiedostot alkoivat valua eteenpäin, tapahtui se väistämättömin. Nettiyhteys alkaa tökkiä. Ei tarvitse kai kertoa, miltä se tuntuu.

Olen yrittänyt muistella, milloin viimeksi nukuin sen seitsemän tuntia yössä. Tiedän kyllä, että on paljon ihmisiä, jotka kärsivät unettomuudesta oikeasti, kaikki sympatiani heille. Minun alle seitsemäntuntiseni, ne kaikki viisi-, kuusi- ja kolmetuntiset, joita olen viime viikkoina keräillyt, ovat kuitenkin lähinnä itse aiheutettuja. Joten niin makaa kuin petaa. Ensi vuonna sitten paremmalla onnella. Ehkä aloitan jouluvalmistelut jo lokakuussa. (Ja hah.)

Vieraita Suomesta, kyllä on.

Appivanhemmat ovat saapuneet viettämään joulua ja mieskin on saatu kotiin. Aikoo jopa pysytellä poissa työmatkoilta koko loppuvuoden. Joten univelat saadaan ehkä sittenkin kuitattua joululoman aikana.

Niin, kiitos kysymästä, kyllä väsyttää. Koska yritän nyt ehtiä saavuttamaan sen seitsentuntisen, on jaarittelut lopetettava tänään tähän. Hyvää ja rauhallista yötä Vermontista!

Joulu tulee, varmasti

On ehkä aika tylsää sanoa, että vanhaksi on kai tulossa, sillä joulu tuntuu saapuvan joka vuosi yhä nopeammin. Todellisen sekä itselleen luomansa kiireen pyörteissä suunnittelee tekevänsä vaikka mitä ja sitten toteuttaa niistä ehkä kolmasosan. Ja nekin viime tingassa. Hämärästi muistan vielä, että joskus olin aika säntillinen ihminen. Aina ajoissa, vähän etuajassakin varmasti usein. Tämänpäiväisestä todellisuudesta en sitten viitsi enempää nyt mainitakaan.

Joulukuun alkuun kuuluu kuitenkin muiden joukossa yksi tehtävä, josta yritän pitää kiinni. Tiedän sen tuottavan iloa lukijoilleen, ja nautin itsekin sen tekemisestä. Siitä lähtien, kun saimme esikoisemme, olen tehnyt lähisuvulle joululahjaksi valokuvakirjan, teksteineen ja muistoineen. Kuusi kirjaa on jo valmiina, seitsemännen aika on pian.

Blogivuodet ovat vaikuttaneet, kyllä. Ne ovat antaneet nimiä kirjoille viime vuosina, ja niiden sisällössä on tuttuja elementtejä blogipostauksista. Aika luonnollista kyllä, sillä blogista on tullut kanava, jota seuraamalla moni tutuista ja sukulaisista pysyy matkassamme mukana. Olen säilönyt blogiin niin paljon asiaa ja sattumuksia lapsistamme, että olen pyyhkäissyt kokonaan pois huonon omatunnon siitä, että en täytä vauvakirjoja. Olen jopa keksinyt itselleni siihen hyvän selityksen: vauvakirjat vaatisivat minua kirjoittamaan jäsennellymmin, vastaamaan kysymyksiin ja tukahduttaisivat minulta luovuutta, jota voin blogikirjoittelussa hyödyntää paremmin. Sillä kaikkein helpointa minulle on, kun saan kirjoittaa kaiken juuri siten kuin minusta tuntuu. Puhumattakaan siitä, että se on niin hauskaa. Ja onhan se hauskaa näköjään ollut, sillä juuri tämä teksti on näiden blogipostausten sarjassa 300:s.

Valokuvakirjan suunnittelu saattaa alkaa mielessä jo loka-marraskuussa, mutta koska aikaisesta linnusta on tullut toivoton viimetinkaihminen, alkaa vasta joulukuun puolivälin lähestyessä tapahtua. Näihin aikoihin alan käydä kuvatiedostoja läpi vain todetakseni, että kuvia on liikaa. Päädyn poimimaan muutaman kuvan niistä aihealueista, joista kirja tulee koostumaan ja lataan ne valokuvakirjanteko-ohjelmaan. Tiputtelen kuvat paikoilleen ja kerron, mitä meille on tänä vuonna tapahtunut. Lähetän kirjatilauksen vähän myöhässä joulun toimitusaikoihin nähden ja saan ne onnekkaasti perille juuri jouluksi (tai sitten sen jälkeen). Kuka tietää, miten tänä vuonna käy. Minä tiedän ainakin sen, että sivuakaan ei ole vielä valmiina.

Tämä tuttu runo pääsi viimevuotiseen kirjaan.

Mutta koska kiire usein saa aikaan sen, että nopeitakin liikkeitä tapahtuu, aion vakaasti yrittää. Sillä sitten kun lapseni lentävät pesästä, annan heille vauvakirjojen sijaan nämä kirjat. Kun ei äiti ehtinyt mitään vauvakirjoja täytellä, oli liian innostunut niistä blogihommista. Niitä on teetetty niin monta kopiota, että jokainen kolmesta saa omansa. Ja äidille ja isälle on jätetty yksi kappale jokaista. Joiden sivuille voi sitten tiputella niitä liikutuksen kyyneliä, sitten joskus. Niin se varmaankin menee.