Liioitteletkohan vähän, lapseni?

This has been the best birthday ever!! Muistan seitsemänvuotiaan huokaisseen näin syntymäpäiväjuhliensa jälkeen. My Little Pony -juliste roikkui vielä seinällä, sillä oli pelattu aasinhäntää ja sen jälkeen oli saanut poimia kiposta pienen lahjan. Kippo oli tietenkin My Little Pony -sarjaa sekin, ja sen sisällä oli My Little Pony -sormuksia, joskin myös autoaiheisia rannekkeita niille, joille pinkit ponit tuntuivat kaukaisemmilta. Salaa olin toivonut jo pitkän aikaa, että meilläkin päästäisiin jo irti noista suurisilmäisistä satuhahmoista, mutta syntymäpäiväjuhlien sankaria oli kuitenkin myötäilty teemaa valittaessa. "Kyllä se ohi vielä menee", naureskeli esikoisemme luokkakaverin äiti. Johon totesimme yhdessä, että sen jälkeen tuleekin sitten taas jokin muu.

-----------------------------------------------------------------------------------------

Mietityttää toisinaan, riitelevätkö meidän lapsemme tavallista enemmän. Luultavasti eivät, mutta siltähän se tuntuu, kuten epäilemättä monesta muustakin. Kinastelusta ei meinaa tulla loppua, ja erityisesti joinakin päivinä tuntuvat ottavan yhteen jokaisesta, pienimmästäkin, asiasta. Joskus yhteinen leikki ei vain lähde käyntiin, ja jos kehotan jo jokaista siirtymään hetkeksi itsenäiseen leikkiin, sekään ei käy. Tai ehkä yrittävät hetken, kunnes palaavat yhteiseen tekemiseen. Sujuu se sitten tai ei, mutta siskoa ja veljeä tarvitaan. Ja yhtäkkiä on kaikki mustat pilvet taas kauas pois pyyhkäisty, ja iloinen ääni kajahtaa: "You are the best little sister in the whole wide world!!" Ja onneksi minäkin saan osani, vaikken laisinkaan tunne itseäni parhaaksi mahdolliseksi äidiksi, silloin kun lasten jatkuva kinastelu saa mustat pilvet taas nousemaan.

----------------------------------------------------------------------------------------

Hiljainen sunnuntai-ilta Ottawan liikekeskustassa.

Pari viikkoa sitten teimme pienen matkan Kanadan puolelle, määrä oli poiketa passi- ja viisumiasioissa Ottawassa sijaitsevaan Suomen suurlähetystöön. Täältä on sinne kuitenkin sen verran ajomatkaa, että päätimme viipyä matkalla yhden hotelliyön verran. Lasten into oli käsinkosketeltava, sillä heistä on käsittämättömän hauskaa päästä matkalle, olkoonkin, että kyseessä oli aika pieni visiitti. Odotukset taisivat olla korkealla, ehkä hiukan liiankin, sillä ajomatkan ja illallisreissun jälkeen porukkaan iski armoton väsymys. Hotellisänky jaettiin kolmeen kaistaleeseen, jokaiselle pienelle matkalaiselle oma, aivan riittävän kokoinen tila. Isosiskoa alkoi kuitenkin harmittaa, että pikkuveli oikoi jalkojaan hänen kaistaleensa puolelle ja uni ei sittenkään meinannut tulla silmään. Väsy painoi ja hotellin ilmastointi humisi, äänimaailma oli muutenkin erilainen kuin kotona. This was the worst night ever, arvasitteko jo. Onneksi mieli muuttui vikkelästi aamun koittaessa.

Joten, keski-ikäinen äiti tuntee itsensä vähän tasapaksuksi. Eivät minun tunneilmaisuni tuolle tasolle yllä, vaikka kuuntelenkin jo sujuvasti, kun lastemme puheissa vilisee awesome, great job, beautiful, cute, well done, wonderful, mitä näitä nyt on. Intonaatiolla, tietenkin.

Mutta jospa minäkin! Jos vaikka ajattelisin, että tästä tulevasta tulee elämäni kesä.  Vielä ei kyllä ole aavistustakaan, miten - mutta ehkäpä kysäisen lapsiltani.

Pienen ihmisen suuret tunteet

Olen tullut kertoneeksi aiemminkin, että meillä asuu pieni, itsetietoinen tyttönen. Hän on perheen pienin, tällä hetkellä suunnilleen metrin mittainen, sekä nuorin, sillä hän on kaksosveljeään minuutin verran nuorempi. Tiedä sitten, aiheuttaako tämä asetelma hänelle tarpeen tuoda mielipiteensä kuuluviin kaikkia muita painokkaammin, vai olemmeko tässä vain kohdanneet luonteen, joka on muita voimakkaampi.

Sillä jos häneltä kysytään, niin hän tekee aina kaiken ensin. Hän haluaa aina kaiken ensin, paitsi aamulla pesulle. Hän menee aina ensin, ainakin omasta mielestään. Olemme kyllä tietoisesti alkaneet huolehtia entistä enemmän siitä, että hän ei mene eikä tee aina kaikkea ensin, jotta oppisi toisenlaistakin käytöstä. Tiettävästi hän ei kuitenkaan preschoolissa rynni muiden kuin veljensä edelle, joten sikäli olemme suhteellisen ongelmattomilla vesillä.

On eräs paikka, johon hän kyllä menee aina ensin, mutta josta hän ei voi poistua ensin. Sen oppiminenkin kesti kyllä jonkin aikaa. Kaksosemme nimittäin matkustavat toisessa autossamme kolmannella penkkirivillä, jonne pääsee vain yhdestä ovesta. Hänen kuuluu mennä paikalleen ensin, sen jälkeen veljensä asettuu hänen viereensä. Ja pois päinvastaisessa järjestyksessä.

Odota minua autotallissa! Muista odottaa! Autosta kuuluu huutoa, kun veljensä on astumassa autosta autotalliin (josta meillä pääsee suoraan kuraeteiseen). Ääni nousee ja näen mielessäni, kuinka otsasuonensa pullistuu. Kuunteletko sinä ohjeita? Odota autotallissa! Joku pidättelee naurua. Mistä lie oppinut tuollaista.

Preschool kuitenkin kasvattaa, uskon. Isommassa ryhmässä on pakko oppia odottamaan vuoroaan ja sietämään pettymyksiä. Toki niitä tulee eteen kotonakin, on syytä tullakin. Yritän luovia tuossa viidakossa siten, että annan jokaiselle vuoroja toisia ennen, jotta kukaan ei dominoisi. Mutta kun kaksi selvästi antaa välillä herkästikin periksi kolmannelle, monta tilannetta livahtaa ohi vähän huomaamatta. Mutta tyttäreni, opit kyllä, jos et ennemmin, niin sitten myöhemmin.

Haluan kuitenkin ajatella, että tyttärestäni kasvaa määrätietoinen aikuinen. On kai kuitenkin realistista ajatella, että neljävuotiaan tunne-elämän kehitys on vielä aika tavalla kesken ja mutkillakin on aikaa suoristua, eikä käytös luultavimmin aikuisiällä tule olemaan aivan niin ehdotonta kuin tässä vaiheessa. Elämä onneksi opettaa monenlaista. Ja uskon (ainakin toivon), että tyttäreni huumorintaju kehittyy samankaltaiseksi kuin äidillä, jotta saa sitten isompana lukea näitäkin kirjoituksia hymy huulilla.

Sängyssä pyörii sähikäinen, yritä siinä peitellä pientä ihmistä, joka hyörii ja pyörii ympäri sänkyä ja höpöttää taukoamatta. Saan kuitenkin napattua tytön halaukseen, hyvää yötä, nuku hyvin, äiti rakastaa sinua. - Tykkään äitistä ihan hirveästi! Pullistunut otsasuoni on vaihtunut pikkumyymäiseen virnistykseen. Hyvää yötä, äiti!

Minä ensin. Mutta veli heti perässäni.
Paras ystäväni.

Äiti, onko Suomessa rosvoja?

Puhutaanko täällä suomea? Sellaisia asioita on meillä tässä heinäkuussa pohdittu. Useamman kerran, kun olemme olleet matkalla tapaamaan suomalaisia ystäviämme, on kuusivuotiaamme tarkistanut automatkalla, puhuvatko he kenties suomea. - Kyllä, lapseni, yleensä täällä Suomessa kaikki puhuvat suomea. Eli voit puhua suomea kyllä itsekin. Samalla hetkellä jään itsekin miettimään, kuinka tänä kesänä kesti monta päivää, ennen kuin totuin kuuntelemaan suomea, esimerkiksi kaupoissa, enkä hätkähtänyt ihmeissäni ('kas, suomalaisia!').

Onko täällä Suomessa rosvoja? Näin kiinnostava puheenaihe syntyi, kun lapsemme alkoivat pohtia, onko kummituksia olemassa. Neljävuotias (vekkuli) poikamme on nimittäin tänä kesänä keksinyt alkaa kiusata siskojaan kummitusjutuilla. Tytöt totesivat kyllä yhteistuumin, että kummituksia ei ole olemassakaan, eikä liioin keijuja tai lohikäärmeitä, mutta rosvojen olemassaolo sai mietityttämään sen verran, että äidiltä oli parempi tulla tarkistamaan, miten asianlaita mahtaa olla. - No, kyllä rosvoja on kaikkialla, mutta heitä ei nyt niin usein näe. Vähän kömpelö aloitus, kyllä, kyllä. - Rosvot ottavat toisilta jotain tavaraa, eivätkä kysy lupaa, jatkaa kuusivuotiaani itse. - Äiti, miksi ne ottavat toisilta jotain? - Ehkä ne eivät tiedä, ettei saa ottaa ilman lupaa! osallistuu nelivuotias tyttäreni keskusteluun tietäväisen näköisenä. Minun ei kuitenkaan tällä kertaa tarvitse vielä selvittää, minkä vuoksi rosvot ottavat toisen omaa, vaikka kyllä tietävät, ettei niin saa tehdä. Päätämme keskustelun siinä vaiheessa siihen, että rosvot kyllä joutuvat vankilaan. Siihen vastaukseen tyytyy sekä kuusi- että nelivuotias.

Tässä rosvo on saatu talteen.

Ihmeteltävää siis riittää, niin isoille kuin pienille. Lapsikatraamme on ehtinyt ihmetellä niin ostoskärryihin ladattavia kolikkopantteja kuin sitäkin, miksi täällä pitäisi mennä nukkumaan, kun on vielä aamu - valoisa kun tarkoittaa nelivuotiaallemme jatkuvaa aamua. Kotieläinpuistosta ei löytynyt krokotiileja eikä haita, mutta polkuautot ja pomppulinnat taisivat korvata paljon. Ja onneksi Suomessa on paljon hauskoja juttuja: jäätelöä tai keksejä saa harva se päivä, illalla voi päästä mökkirantaan ongelle ja huvipuistossa pääsee hurvittelemaan niin kauan, että (äitiä) jo kyllästyttää. Leikkipuistoja kolutaan aina kun sää sallii ja kun nähdään tuttuja, saadaan valita kahvilassa herkkuja. Kavereiden luona lelut ovat paljon kiinnostavampia kuin omat, eikä äiti yritäkään vaihtaa vaatteita jokaisen hiekkatahran, suklaajäätelön tai mansikka-annoksen jälkeen.

Loma jatkuu, mutta tuntuu kuluvan nopeasti, aivan aiempien vuosien kaltaisesti. Emme ole nähneet kummituksia, keijuja emmekä lohikäärmeitä, emme onneksi myöskään rosvoja. Aivan tarpeeksi jännittävää tämä on ilmankin. Lupaan itselleni, että pysähdyn pohdiskelemaan näitä hyviä muistoja vielä uudelleen, kun kotimatka koittaa ja lentokoneessa on taas paljon, paljon aikaa. Turistielämä Suomessa - on se joka tapauksessa aivan mukavaa kesäpuuhaa.

Sitä paitsi, olen oppinut suhtautumaan kesäsäähän aivan uudella tavalla: ei se mitään, vaikka ei paistakaan aurinko. Ei se mitään, vaikka 20 celsiusastetta jää päivä toisensa jälkeen haaveeksi. Ei sentään sada ihan joka päivä!