Aamupalaa ja lounasta high schoolissa

Vermont on yksi niistä Yhdysvaltojen (tällä hetkellä yhdeksästä) osavaltiosta, joissa julkisissa kouluissa tarjotaan oppilaille (jokaiselle esikoulusta high schoolin loppuun saakka) maksuton kouluaamiainen ja lounas. Aivan yksiselitteinen käytäntö ei kuitenkaan ole, vaan ohjelmassa noudatetaan tiettyjä ehtoja ja säännöksiä.

Ruokailun taustalla on USA:n maatalousministeriön (USDA = U.S. Department of Agriculture) NSLP-ohjelma (National School Breakfast and Lunch Program). Se pitää sisällään tietyt osat. 

Koulun täytyy tarjota oppilaille lounaaksi kaikkiaan viisi eri osaa: lihaa tai sen vaihtoehtoja, viljatuotteita, hedelmää, vihanneksia ja nestemäistä maitotuotetta. Jokaiseen on myös määrätty vähimmäismäärä. Aamiaisella osia on kolme: viljatuotteet (voi sisältää myös lihaa tai sen korvaavia tuotteita), mehua/hedelmää/vihanneksia ja maitoa.

Oppilaan vastuu tulee kuvaan mukaan siinä, mitä hän valitsee syötäväkseen. Hänen tulee valita lounaalla vähintään kolme osaa, joista yhden on oltava vähintään puoli kupillista (US cup = 2.37 dl) hedelmiä tai vihanneksia. Aamiaisella on valittava myös kolmea, joista samalla tavoin yhden on oltava hedelmää tai vihannesta. Näiden kriteerien täyttyessä ruoka on maksutonta. Jos siis esimerkiksi valitsee vain palan hedelmää lounaalla tai pelkän mehun aamiaisella, niistä joutuu maksamaan. Käytännössä näin ei käsittääkseni tee kukaan. 

Kuka valvoo, että oppilaat valitsevat kaikkea vaadittua? Ruokalassa on työntekijöitä (lunch ladys), jotka kuulemma huomauttelevat asiasta. Mutta se, mitä oppilas lopulta syö, on toki toinen juttu. Silti on todennäköisempää, että oppilas syö, kun hän on ruokansa itse valinnut. Valintaoikeudella on myös oma nimensä - OVS (Offer vs Serve). Sen mukaan oppilas siis saa kieltäytyä ruoasta, jota ei halua syödä. Eli tekee siis itsenäisesti päätöksensä sitä koskien, mitkä kolme osaa hän lautaselleen valitsee.

Mitä koulussa sitten syödään? 

Aamiaislinjalta löytyy tuttuja juttuja: bageleita tuorejuuston kera, muffineja tai muita aamiaisleivonnaisia, munakokkelia ja ranskalaisia ja muroja. Aina hedelmiä, maitoa ja täysmehuja. Lisäksi voi olla vaikkapa juustotikkuja, omenasoseita tai rusinoita. Suurin osa aamun tarjottavista on yksittäispakattuja annoksia. Aamiaista tarjoillaan koulun ruokaloissa ennen varsinaisen koulupäivän alkua, aamukahdeksan ja -yhdeksän välillä.

Viime viikkojen lounaslistalta löytyy esim. General Tso's Chicken, Local Woodfire Pizzas, Beef Burrito ja Chili. Jokaisen vaihtoehdon rinnalla on luonnollisesti tarjolla myös kasvisvaihtoehto (esim. Vegetable Fried Rice, Bean Burrito, Mac & Cheese, Vegetarian Chili). Lisäksi jokaisena päivänä on mahdollista valita pastabaarin antimet, ja myös valmiita salaattiannoksia (esim. caesarsalaatti) ja täytettyjä voileipiä löytyy aina. Tarkoitus on, että kukaan ei jää nälkäiseksi - teini-ikäisillä kun on usein pohjaton ruokahalu. Lounas on porrastettu vajaan tuhannen oppilaan koulussa kolmeen osaan, joista ensimmäinen on hieman ennen puoltapäivää. Koululla syövät ovat enimmäkseen freshmaneja ja sophomoreja (yhdeksäs- ja kymmenesluokkalaisia), koska vanhemmat opiskelijat tapaavat käydä usein koulun ulkopuolella syömässä. He saavat poistua koulun alueelta koulupäivän aikana, toisin kuin nuoremmat. Osa oppilaista tuo kouluun omat eväät.

Miltä ruoka high schoolilla maistuu? Kysytään teineiltä. Tässä kohtaa on syytä mainita, että he pohjaavat kokemuksensa kouluruoasta alakouluvuosiin, jolloin he kävivät koulua pienessä luontopainotteisessa yksityiskoulussa. Siellä oli oma kokki, joka valmisti ruoan pääsääntöisesti alusta alkaen itse. Ainekset ruokaan tulivat joko läheiseltä yhteistyömaatilalta, koulun omasta puutarhasta tai paikallisista luomukaupoista. On helppo päätellä, että ruoka oli herkullista. Se oli luonnollisesti myös maksullista (n. 4-5 USD/annos). Muistan edelleen ruoan huumaavan tuoksun, jos satuin jostain syystä poikkeamaan koululla aamupäivän aikana.

Teinien mukaan high schoolissa tarjoiltu ruoka sijoittuu kategoriaan "ok". Se voisi olla joskus parempaa, mutta se on useimmiten aivan kelvollista. Melko monipuolistakin - ja itse olen erityisen tyytyväinen siihen, että vihannesten ja hedelmien saannista huolehditaan. Omille lapsille ne myös hyvin kelpaavat. Toisinaan he harmittelevat sitä, että ruoka on selvästi seisonut pitkään tarjoiluastioissa, jolloin laatu helposti kärsii. Sille ei suuressa koulussa oikein mitään voi.

Lempiruoat koulussa? Hurjaa vauhtia kasvava teinipoika odottaa burgeripäiviä, joskin hän kommentoi toisinaan, että annokset eivät ole kovin suuria keskipäivällä vaanivaan kovaan nälkään. Nuoremman tyttäreni herkkua on aasialaistyyppinen Orange Chicken ja vanhempi tyttäreni valitsee melko usein pastaruokalinjaston.

Hauskinta kuitenkin on, kun toisinaan kerron juttuja kouluruoasta 80-luvun Suomessa. (Etenkin kun tämän päivän teineille kaikki, mikä on tapahtunut ennen 2000-lukua, on suurin piirtein esihistoriaa.) Niistä löytyy on monta mielenkiintoista vertailukohtaa. ("Mitä on kanaviillokki?")

Viikonloppukokkausta

Vuosia meni niin, että ruoanlaitto oli sellainen osa arkea, joka vain kuului asiaan. Pöytään keksittiin syötävää ja toivottiin, että se maistuu lapsille. Tarpeeksi terveellistä ja kasviksiakin aina tarjolle, mutta ruokalajit olivat enimmäkseen yksinkertaisia, koska yksi tärkeimmistä kriteereistä oli nopeus. Toisinaan yritin etsiä inspiraatiota reseptipalveluista tai keittokirjoista, mutta moni uutuus jäi suunnittelun asteelle. Tuskin olin ainoa pikkulapsiperheen äiti, joka ei jaksanut kovin paljon ylimääräisiä kikkailuja keittiössä.

Kuluneet vuodet ovat kuitenkin vaikuttaneet monella tavalla myös keittiössä - aikaa on enemmän, apulaiset osaavat jo paljon enemmän ja kiinnostus hyvään ja terveelliseen syömiseen on kasvanut. Meillä on pyritty syömään melko monipuolisesti ja terveellisesti aina, mutta viime vuosina on lisätty panostusta entisestään.

Jossain vaiheessa ruoanlaitosta tuli viikonloppujen harrastus. Aina se ei ehkä tunnu siltä, kun perjantai-iltana väsyneenä ei yhtäkkiä putkahda mieliin mitään hyviä ideoita viikonlopun ruokailuun. Meillä on joka tapauksessa tapana laatia kauppalista perjantai-iltana, ja aamuvirkku mieheni poikkeaa ruokakauppaan varhain lauantaiaamuna, jolloin siellä on miellyttävän hiljaista. Perjantaina siis useimmiten suunnittelemme, mitä viikonloppuna syödään. Useimmiten valitsemme kolme ateriaa, ja neljännen kyhäämme kokoon jäännöksistä. 

Vähintään yksi kolmesta on jokin tuttu ja moneen kertaan hyväksi havaittu resepti. Niitä meillä löytyy päästä, ja lisäksi parhaat reseptit on printattu aivan perinteiseen reseptikansioon. Toisinaan kaikki valinnat osuvat tuttuihin ruokalajeihin, mutta usein yritän myös etsiä yhden tai kaksi uutta reseptiä kokeiltavaksi. Meillä syödään melko paljon kanaruokia, usein kasvislisukkeita, ainakin kerran pari kuukaudessa kalaruokaa ja yhä vähemmän punaista lihaa. Jonkinlaista salaattia meillä on aina ruoan ohessa. Hyvin monissa ruoissa myös käytetään kasviksia lisänä. Parsakaalia, ruusukaalia, vihreitä papuja, tomaattia, herneitä, paprikaa ja mitä milloinkin kaapista löytyy. Sipulia ja valkosipulia kuluu paljon, samoin mausteita. Siitä kertoo se, että maustehyllyt ovat aina täynnä. Jos resepti kaipaa mausteita, meiltä todennäköisesti sellaista löytyy.

Rosmariiniperunat

Jokaisena viikonloppuna ei aikaa toki ole yhtä paljon, mutta jos on, niin erityisesti viikonlopun päivällisille valikoituu ruokia, jotka vaativat jonkin verran valmistelua, tosin harvemmin tuntikausien puuhastelua. Teinit ovat kuitenkin tottuneet siihen, että olemme viikonloppuiltapäivisin usein keittiössä. Mieheni valmistaa useimmiten pääruoan, minä keskityn enemmän lisukkeisiin. Kesäkautena käytetään paljon grilliä. 

Italian Wedding Soup

Kokkaamista helpottaa huomattavasti se, että meidän perheessä ei ole ruoka-aineallergioita. Meillä ei myöskään ole (enää) valikoivia syöjiä, vaikka pikkulapsiaikana sitäkin koettiin. Teini-ikäiset syövät paljon ja useimmiten siis melko ennakkoluulottomasti. Täällä kasvaneena he ovat luonnollisesti tottuneet paikalliseen ruokaan, vaikkakin meillä käytetään toisinaan myös suomalaisia reseptejä. Hauskinta on se, että he osaavat melkein poikkeuksetta kertoa pelkästään ruokalajin nähtyään, onko kyseessä suomalainen resepti. He toki syövät joka kesä Suomessa suomalaista ruokaa ja makuaisti on ilmeisesti hioutunut tunnistamaan suomalaisen säväyksen ruoassa. Useimmiten kyse on silloin maltillisemmasta maustamisesta.

Butter Chicken

Menneenä viikonloppuna meillä syötiin aurinkokuivatulla tomaatilla maustettuja kanaleikkeitä ja jasmiiniriisiä, perinteistä suomalaista peltijauhelihapiirakkaa sekä pestokanaa puolalaisilla kluskinuudeleilla. Lauantai-iltana söimme ravintolassa. Syömme ulkona luultavasti vähemmän kuin amerikkalaisperheessä keskimäärin, mutta muutaman kerran joka kuukausi tilaamme ruokaa kotiin tai käymme ravintolassa, useimmiten Burlingtonin puolella. 

Kaiken kaikkiaan - olen hyvin tyytyväinen siihen, että ruoanlaitto on alkanut tuntua mukavalta harrastukselta. Ja hyvin syöminen on yksinkertaisesti kivaa!

Herkkuja, herkkuja!

Mietin mielessäni, mitä Vermontista voisi tulla monelle mieleen - jos poistaa pohdinnasta tosiseikan, että kaikille ei tule mieleen pikkuinen Vermont laisinkaan.

Tulin (tietenkin) siihen tulokseen, että vastaus on todennäköisesti jäätelö. Vermont's Finest, Ben & Jerry's -jäätelötehdas sijaitsee Vermontin Waterburyssa. Tehdas on perustettu vuonna 1985, kun taas ensimmäinen jäätelökioski (Scoop Shop) aloitti toimintansa 1978, bensa-aseman kyljessä. Nimi tulee suoraan perustajilta, Ben Cohenilta ja Jerry Greenfieldiltä. Waterburyn tehtaalla pääsee kierroksella tutustumaan jäätelönvalmistukseen, ja paikasta tuskin tulee lähdettyä pois poikkeamatta jäätelöllä. 

Ben & Jerry's -jäätelöt ovat tyypillisesti herkkujäätelöitä, eli täynnä sekä ihania sattumia että kaloreita. Suosituimpia makuja kautta aikojen ovat olleet esimerkiksi Chocolate Chip Cookie Dough -suklaahippujäätelö, Cherry Garcia -kirsikkajäätelö ja Chunky Monkey, jossa on mm. pähkinöitä ja banaania. Jäätelöä myydään pintin kokoisissa purkeissa, jotka tunnetaan ympäri maailman. Makuja on kymmeniä ja kymmeniä, mutta aika ajoin niitä myös poistetaan valikoimista uutuuksien tieltä. Tehtaan pihapiirissä voi vierailla myös kuopattujen (mutta ei unohdettujen!) makujen hautausmaalla.

Ben & Jerry's jättää tunnettuudellaan helposti varjoonsa muut vermontilaiset jäätelöherkut, joita kyllä löytyy. Yksi mainitsemisen arvoinen on ehdottomasti pehmytjäätelö, jota täällä kuuluu kutsua creemeeksi eikä soft serve -jäätelöksi. Aidoimmillaan se on maustettu (tietenkin) vaahterasiirapilla, joka on Vermontin toinen kuuluisa herkku. Se, joka tulee Vermontiin kesällä ja jättää tilaamatta maple creemeen, jää olennaisesta elämyksestä paitsi. Muita tavallisia makuja ovat suklaa, vanilja ja black raspberry (joka kaiketi kääntyy suomeksi mustavatukaksi ja eroaa maultaan hieman suuremmasta karhunvatukasta).

Vermontista ei oikeastaan voi puhua mainitsematta vaahterasiirappia. Tämä pieni osavaltio on maan suurin vaahterasiirapin tuottaja (puhutaan noin kolmesta miljoonasta gallonasta vuodessa). Satoa kerätään lopputalvella/alkukeväällä juoksuttamalla mahlaa vaahteroista, joka sen jälkeen prosessoidaan siirapiksi mm. vettä poistamalla, jotta koostumuksesta saadaan sopivan siirappimainen. Lisäksi sitä mm. suodatetaan, tasoitellaan ja maustetaan ennen kuin se on valmista myytäväksi.

Vaahterasiirapin tunnetuin käyttö on luultavasti sen lorauttaminen makeisiin herkkuihin kuten pannukakkuihin, leivonnaisiin tai jäätelöön. Vaahterasiirappikarkkejakin tietysti löytyy. Se sopii myös erinomaisesti vaikkapa hedelmien ja pähkinöiden höysteeksi. Sitä käytetään myös juomien makeuttamiseen ja kastikkeisiin, yhtä lailla marinointiin tai kasvisruokiin. Kinkkuun, pekoniin, kalalle, kanalle... mielikuvitus lienee vain rajana. Olen vuosien mittaan törmännyt siihen lukemattomia kertoja ja usein sen ihanan pehmeän maun voi ruoassa sopivasti maistaa. Maku tuntuu tähän mennessä jo hyvin tutulta ja kotoisalta.

Vermontin syksyä taas ei voi kuvitella ilman syksyistä väriloistoa - eikä omenoita. Osavaltiosta löytyy paljon omenatarhoja, joihin voi tehdä syksyisen retken poimimaan omenoita ja hankkimaan niistä valmistettuja herkkuja. Apple cider on ehkä harhaanjohtavasta nimestään huolimatta ns. suodattamaton omenamehu, jonka väri on teollista sameampi, mutta maku sitäkin aidompi. Parhaimmillaan se on ostettaessa suoraan omenatarhoilta, joissa se on pullotettu. Sellaisena se ei säily kovin monta päivää jääkaapissa (koska säilöntäaineet on minimoitu), mutta on niin maukasta, että ei säilyisi muutenkaan. Sitä voi myös lämmittää kylmempään aikaan maistuvaksi juomaksi.

Meiltä käsin omenatarhoja löytyy useita melko lyhyenkin ajomatkan takaa, mutta itse olemme monta vuotta käyneet joka syksy vierailemassa tuttavaperheen pienemmällä tarhalla, jonne voi ajaa puolessa tunnissa ja jossa omenapuiden keskelle pääsee suoraan pihasta kävelemällä (kun taas monilla isoilla tarhoilla tarvitsee erillisen kuljetuksen itse pelipaikoille). Poimittuaan kassillisen omenoita voi vilkaista heidän puotinsa tuotteet, esimerkiksi mehut ja hillot. Ja jonottaa hetken (tai pidemmän, koska ovat tunnettuja herkuistaan!) jäätelötiskille, jossa he myyvät omenoilla höystettyjä herkkuja, kuten apple cider -donitseja (jäätelöllä tai ilman!) ja vaniljajäätelöä itsetehdyllä omenahillokkeella. Vaahterasiirappia toki unohtamatta.

Vermontilaisen kauppaan astuessaan voi olla varma, että paikallisia herkkuja löytyy - pienistä puodeista marketeihin - mutta siinä on aina oma viehätyksensä, kun jalkautuu maaseudulle. Talvi toki hiljentää maatilat ja tarhat, mutta keväästä lähtien on aina, mitä odottaa. Kun ilmasto kutistaa aktiivisen ajan lämpimämpiä paikkoja lyhyemmäksi, on ilosta otettava kaikki irti. Siihen pikkuinen Vermont tarjoaa monta mahdollisuutta.

Tekoäly keittiössäni

Jääkaapissa on jauhelihaa, se pitäisi käyttää ennen päivämäärää. Vähän liikaa selleriä ja se kaikki pinaatti, joka sittenkin unohtui upottaa siihen ruokaan, jota varten se oli ostettu. Näitä tapahtuu.

Keski-ikäinen on ehtinyt elämässään laittaa ruokaa tuhansia ja taas tuhansia kertoja. Niitä tuttuja arkiruokia usein, kun ei mitään muuta keksi, mutta tulee kokeiltua myös paljon uusia reseptejä. Joskus pitää olla nopeaa, joskus voi aikaa käyttää vähän enemmän. Joskus tuntuu, ettei jaksaisi, joskus taas ruoanlaitto toimii hyvänä terapiana. Uskaltaisin väittää, että olen ihan kohtalainen kokki.

En halua heittää hyvää ruokaa roskiin. Yritän siis säännöllisesti keksiä, mihin mitäkin loppuja hyödyntäisin. Meillä ollaan melko kaikkiruokaisia ja allergioita ei ole, mikä helpottaa kuviota huomattavasti.

Sitten keksin, kuka minua voisi auttaa. Claude.

Kysytään siis tekoälyltä. Niitä jaksetaan nykyään parjata, etteivät ne osaa sitä tai tätä, ja pelkoakin ne aiheuttavat. Miten itse enää jaksamme käyttää aivojamme, kun kone tekee kaiken puolestamme? Kaikeksi onneksi se ei tee kaikkea, eikä se kaikkeen taivu. Mutta se voi kehittääkin ajatteluamme, jos muistamme arvioida sitä kriittisesti.

Kysäisen siis tekoälyltä esimerkiksi, millaisia reseptejä se ehdottaisi, jos haluan valmistaa nopeasti currykanaa. Tai mistä sekoittaisin korvaavan tuotteen, jos minulla ei ole kaapissa cajun-mausteseosta. Tai mihin kaikkeen voisin upottaa sen pinaatin, jota jääkaapissa on nyt hillittömän kokoinen pussillinen. Tai suosikkini: pyydän sitä ehdottamaan minulle yhden pannun pastaruokaa (jolla ruokkii nopeasti kolme nälkäistä teiniä) tai vaikkapa kaivamaan esiin uunitortillojen ohjeita erilaisilla täytevaihtoehdoilla. Vaihtoehtoja on loputtomasti.

Myönnän, että analysoin koko ajan (se on ammattitauti). Testaan, miten Claude vastaa ja vastaako se siihen, mitä kysytään. Ottaako se huomioon ne pienetkin seikat, jotka mainitsen vain ohimennen. Joutuuko se pois raiteiltaan, toistaako se jotain asiaa tarpeettomasti. 

Yksi mielenkiintoisimmista seikoista on, ennakoiko se oikealla tavalla, eli yrittääkö se parhaansa mukaan seurata sitä, mitä ajattelen. Tässä kohdassa sen on helppo eksyä myös hakoteille. Jos siis kysyn, mitä se ehdottaisi, että siitä pinaatista voisi tehdä, se antaa minulle useita vaihtoehtoja (listaten niin nopeita arkivaihtoehtoja, vähän enemmän aikaa vaativia ruokalajeja kuin salaattiversioita, ja muistaa myös tässä tapauksessa aamu- ja välipalat) JA sen jälkeen kysyy minulta lisää: millaista ruokaa olin mahdollisesti ajatellut - eli pyytää sopivasti lisätietoa, jotta voi kaivaa esiin mahdollisimman toimivia reseptejä juuri minun tarpeeseeni. Siitä tykkään.

Useimmiten se tekee muutaman tarkentavan kysymyksen ennen kuin tarjoaa reseptiä (ellen sitten ole pyytänyt suoraan jotain tiettyä). Sen kanssa voi chattailla, jos haluaa. Tunnustan, että joskus se on hauskaa. (Keski-ikäisen ilot, jne.)

Summa summarum: olen vakuuttunut siitä, että tekoäly on minulle verraton apulainen keittiössä. Pystyisin toki itsekin miettimään vaihtoehtoja siihen, mitä ylijäämäruoasta voi tehdä, mutta Claude on tehnyt asian vieläkin helpommaksi - ja vähän hauskemmaksi. Miksi en siis käyttäisi? Näppärää ja nopeaa ja hyödyllistä.

Onko se inhimillinen ja tarvitseeko sen olla? Saako se olla? Se on kuitenkin kone. Sillä ei tulisi olla omia mielipiteitä eikä tunteita. Joskus testaan ja lähetän sille vielä viestin senkin jälkeen, kun se on jo vastannut kysymykseeni ja auttanut minua keittiössä.

Ja kyllä se kohtelias se osaa olla. Tuttavallinenkin. Melkein tekisi mieli kuitata vielä jälkikäteen, että kiitos, hyvää oli.

Meillä kuulee siis yhä useammin: "Äiti, onko tämä taas AI-ruokaa?" On, ja sitä tulee olemaan jatkossakin.

Ja mitä tänään syötäisiin (korona-ajan ruokalista)

Vaikka tuntuukin, että tämä kevät on täyttynyt vaikka mistä (lapsiperheessä kun ei tiedä mitään siitä, mitä koronaeristyksen aikainen joutilaisuus ehkä tarkoittaa), on yksi rooli ollut erityisen voimakas. Se kiteytyy lauseeseen, jota lausutaan usein ja joka kaikuu pääkopassa silloinkin, kun kukaan ei aiheesta kysy. Mitä tänään syötäisiin?

Olen ruoanlaiton suunnittelun vankka kannattaja, mutta tänä keväänä olen joutunut kehittymään lajissa aivan uudelle tasolle. Vaikka en ruokakaupassa samoilusta erityisesti pidäkään, oli tavaksi ehtinyt muodostua se, että loppuviikon yhden suuremman kauppareissun lisäksi tuli piipahdettua tuoreostoksilla parikin kertaa viikossa.

Ei enää.

Kaikki kiteytyy nyt lauantaiaamun varhaiseen kauppareissuun (kiitos aamuvirkun miehen) ja sitä edeltävään perjantai-illan kauppalistan laatimiseen. Silloin on kurkisteltava jääkaappiin ja ruokakomeroon, kerrattava mielessään ruokaideoita ja suoritettava laskentoja.

Joskus tuntuu rasittavalta miettiä perjantaina, mitä haluaisi syödä esimerkiksi seuraavana keskiviikkona. Usein mennäänkin vähän vapaalla pudotuksella: suunnitellaan viikonloppua varten neljä erilaista ateriaa, joista jatkojalostetaan erilaisia ruokalajeja arkipäiville. 

Suurin piirtein keskiviikon tienoilla turvaudutaan pakastimeen ja ideoidaan lisää. Torstaisin jääkaappi alkaa tyhjentyä tähteistä ja kekseliäisyys saa nousta yhä uljaammalle tasolle. Aina on kuitenkin selvitty lauantaiaamuun saakka. Sillä olenhan aiemminkin maininnut olevani jämäkokki.

Kuvittelin jossain vaiheessa, että korona-ajan ruokalista olisi vaihteleva ja siihen voisi panostaa (koska ehkä olisi tuota kuuluisaa aikaa). Putosin kuitenkin melko nopeasti maan pinnalle. Arjen ruokalista kolmen lapsen perheessä sisältää paljon lasten suosikkeja ja vähemmän uusia, hifisteleviä kokeiluja. Pastaruokia, kanaa ja riisiä, tacoja, lihamureketta ja perunamuusia. Ja lisää pastaruokia.

En ole leiponut yhtään pataleipää enkä kukkafocacciaa.

Olen ajautunut tietynlaisille urille. Jos grillattua lohta jää yli, siitä syntyy seuraavana päivänä lohipastaa (kermalla ja parmesanilla, jos henkinen kaloritaulukko sen sietää). Tähteeksi jäänyt paistettu jauheliha hukkuu mukavasti jauhelihapannariin, johon voi sekoittaa myös ylijäämäkasviksia. Kanaleikkeistä voi jatkojalostaa kanariisilaatikon. Viimeisetkin hedelmät tulee syötyä, kun ne pilkkoo salaatiksi ja maustaa hunaja-limekastikkeella. Vähän nahistuneet kasvikset maistuvat vielä aivan mainioilta, kun ne käyttää grillissä.

Olen siis tähän mennessä jo melko hyvä keksimään. Silti mietin joskus päätäni pyöritellen, mitä voisi tehdä vaikkapa nahistuneista paprikoista, palasta mozzarellaa, kuivahtaneesta leipäpalasta, tilkasta kermaa ja muutamasta kinkunsiivusta, kun ne kaikki pitäisi käyttää loppuun nopeasti. 

Vaikka meillä kysytäänkin usein mitä tänään syödään, olen myös (yo. syystäkö?) törmännyt useita kertoja kysymykseen äiti, mitä tämä on.

Se on, hmm... ruokaa. Vähän erilaista, mutta niinhän on elämä muutenkin näinä aikoina. Korona-ajan ruokalista on kuitenkin ollut tähän saakka aivan moitteeton. Kysykää vaikka... minulta. 

(Ai niin, mitähän tänään syötäisiin.)

Kaupasta toiseen, juokse

Kun on asunut jo seitsemän vuotta samassa paikassa, kehittää rutiineja. Arkisistakin arkisimmissa asioissa nyt erityisesti. Ruokakaupassa käyminen saattaa olla tylsää ja rutiininomaista, mutta vaihtelua siihen kannattaa kehittää, jos tarjonta sen sallii.

Meillä päin on monta pienehköä ruokakauppaa. Pienuus on toki suhteellista, mutta jos vertaa esimerkiksi valtaviin suomalaisiin automarketeihin, vermontilaiset supermarketit eivät ole kovin suuria. Suurimmissa yksiköissä valikoimaa on kuitenkin melko paljon (tai sitten olen vain jo niin tottunut).

Meiltä pääsee autolla vajaassa kymmenessä minuutissa useampaan tuonkokoiseen marketiin, paitsi jos juuttuu ruuhkaan. Eihän meitä täällä sinänsä paljon ole, koko pikkuruisessa osavaltiossakaan, mutta tiettyinä aikoina pääväylät ruuhkautuvat siksi, että väyliä ei ole kovin monta eikä vaihtoehtoisia reittejäkään lukuisasti. (On kuitenkin huomioitava, että vermontilaiselle ruuhka saattaa olla jo sellainen, jossa on ehkä kymmenisen autoa edessäsi risteyksessä yrittämässä päästä samaan suuntaan.)

Kun muutimme tänne yli seitsemän vuotta sitten, päädyimme ensin lähimpään marketiin, joka on pysynyt suosikkinamme näihin päiviin saakka. En edes ole varma, onko se lähin, sillä suunnilleen samanmittaisen matkan päässä sijaitsee useita muitakin. Mutta Hannafordiin on aina helppo mennä siksikin, että siitä on muodostunut kauppa, josta kaiken löytää nopeasti siksi, että muistaa hyllyvälit jo ulkoa. Siellä on hyvä leipä- ja leivonnaisosasto sekä kompakti, yleensä hyvälaatuinen hedelmä-, marja- ja vihannesosasto. Siellä käyn yleensä täydentämässä ruokavarastot keskellä viikkoa, kun lapset ovat koulussa. Sinne menen myös aina, jos minun pitää selvitä kauppareissusta nopeasti.

Viikonloppuostokset teemme usein suurimmassa marketissa, vaikka mitenkään valtava ei ole sekään. Valikoima on mielestäni silti laaja ja deli-, liha- ja kalatiskit erinomaisia. Siellä on myös paras annosruokavalikoima, jos viikko-ohjelma tuntuu puristavan ruoanlaittoajat minimiin - tästä syystä poikkean sinne toisinaan myös keskellä viikkoa. Parasta - tai pahinta - siellä on myös herkkutiski, joka remontin jälkeen pari vuotta sitten pystytettiin keskelle kauppaa - juuri siihen kohtaan, joka näkyy ensimmäiseksi, kun astelet pääovista sisään. Se on neliönmuotoinen ja kierrätpä sen miltä puolelta tahansa, et voi välttyä näkemästä joko leivoksia, kakkuja, muffinsseja, donitseja tai uunituoreita sämpylöitä ja bageleita. Kaupan nimi on Market 32.

Lähellä on myös Shaws. Se on samaa kokoluokkaa, mutta itse tavallaan unohdan käydä siellä. Silloin kun kuitenkin käyn, ilahdun vähän erilaisesta valikoimasta ja erinomaisista leivistä ja nopean arkikokkauksen osastosta, johon on koottu aina kauden mukaan helppoja puolivalmisteratkaisuja - kesällä grillattavaa, talvella esimerkiksi helposti uunissa valmistuvaa.

Jokaisessa näistä kaupoista on myös hyvä luomutuotevalikoima. Sen lisäksi meiltä löytyy pikkukaupunkimme keskustasta kaksi luomukauppaa, jotka sijaitsevat vieläpä vierekkäisillä tonteilla. Ensin paikalla oli vain Healthy Living Market, joka on ihanin luomukauppa, jossa olen käynyt. Se on suunniteltu sen verran kauniisti, että kaupassa kiertäminen on suorastaan miellyttävää. Sitä on kuitenkin aina parjattu hintatasosta, joka on selvästi muita korkeampi. Sieltä voi etsiä - ja jopa löytää - joitakin täällä harvinaisempia tuotteita, kuten eurooppalaistyyppistä rahkaa. Kaupan keskellä on oma kahvila/ravintola, jonka antimet ovat kyllä erinomaiset. Jos kaipaa erityisen hyvää porkkanakakun palaa tai annosruokaa, sieltä löytää etsimänsä, vaikka kukkaro ei kiitäkään.

Muutama vuosi sitten Healthy Living Market sai siis kilpailijan aivan naapuriinsa, kun pitkään odotettu Trader Joe's avasi ensimmäisen Vermontin yksikkönsä tänne. Se myy paljon luomutuotteita, erityisesti kaupan omalla merkillä, ja on hintatasoltaan naapuriaan selvästi halvempi. Esimerkiksi sen hedelmät ja marjat ovat hyvälaatuisia, herkullisia ja edullisia. Siellä on myös hämmästyttävän hyvä valikoima tiettyjä italialaisia punaviinejä, jotka kuuluvat omiin suosikkeihimme. Ja hinta on halvempi kuin muualla. Trader Joe'sille poikkean, kun haluan tiettyjä heidän omia tuotteitaan tai haluan herkutella hedelmä- ja marjavalikoimallaan, tai etsin jotain, josta en halua ostaa valtavan suurta pakettia! Kauppa on pieni, näppärä ja nopea käydä. 

En erityisesti pidä ruokakaupoissa kiertelystä, joten vaikka etsinkin vaihtelua, en koskaan vaivaudu käymään kahdessa kaupassa samalla reissulla. Suunnittelen käynnit siten, että menen sinne, joka sillä kertaa täyttää ruokatarpeemme parhaiten. Joskus toki vaihtelun etsiminenkin on määräävä tekijä, mutta sitä enemmän ehdottomasti se seikka, että kaikki kaupat eivät mitenkään välttämättä myy samoja tuotemerkkejä. Samojakin toki on, mutta seitsemän vuoden empiirisen tutkimukseni perusteella vaihtelua eri merkkien välillä on huomattavasti enemmän kuin suomalaisissa ruokakaupoissa.

Ja mitä löytämistäni ruoka-aineista sitten teenkään? Siitä voi lukea vaikkapa edellisestä jutusta, joka löytyy täältä!

Jämäkokki

Syyskuu on aina taitekohta. Se opettaa taas erilaisille tavoille, vaikka niissä paljon tuttua onkin. Kesä on kuitenkin ollut pitkä kuten aina. Lapset palaavat kouluun ja päivien rytmi muuttuu kertalaakista.

Kun kesäkuussa koulut päättyvät, minä kuljen aina vähän jälkijunassa, erityisesti keittiössä. Yhtäkkiä kaikki kolme lasta ovatkin paljon enemmän kotona ja kaipaavat uudenlaisen määrän aterioita joka päivä. Meillä on kyllä suhteellisen tasainen ruokarytmi, josta olen pitänyt vuosien ajan kiinni siitä yksinkertaisesta syystä, että se auttaa arkemme sujuvuudessa, sekä hallitsemaan päänsisäistä kaaostani.

Lomien alussa siis tuijotan jääkaappiin, pengon ruokakomeroa ja pakastinta ja ihmettelen muutaman päivän ajan, mistä koostaisin päivän ateriat. Yhtäkkiä kaikkea kuluu vähän enemmän, ja siten pitää pitäisi muistaa ostaakin kaikkea vähän enemmän. En kuitenkaan pidä siitä, että ruokaa jää yli ja päässäni alkaa pyöriä jäännöserien mahdolliset kombinaatiot - ja vaikka itse kehaisenkin, ne ovat joskus, hmm, melko kekseliäitä. Pitkään olen kyllä suunnitellut, että ottaisin tähän suunnitteluun avuksi jonkin mainion sovelluksen, mutta vielä en ole päässyt niin pitkälle.

Jämäkokki siis ryhtyy toimeen. Se etsii ja löytää ja soveltaa. Koska hapankermaa voi kyllä korvata maustamattomalla jogurtilla ja suolakekseistä voi tarvittaessa murskata korppujauhoa. Jos kermaa ei ole tarpeeksi, voi sekoittaa maitoa ja hapankermapurkin jämät. Vähän nahistuneet kasvikset voi upottaa vaikka mihin - erityisesti uunissa tuollaisista paistoksista tulee herkullisia. Pehmenneistä banaaneista saa banaanilättyjä, joista tulee ennätysmenestys. Kuivahtaneen leivänkannikankin voi paistaa pannulla ja pienen nokareen ylijäämäriisiä voi pyörittää sekaisin parsakaalin ja sipulirouheen kanssa ja kun lorauttaa siihen vielä tilkan sitruunamehua, tekisi lopuksi mieli nuolla lautanen puhtaaksi. Oliiviöljyllä saa makua ja koostumusta melkein mihin vain (no, täytyy ehkä myös tykätä oliiviöljyn mausta huomattavan paljon).

Lihapullat tomaattikastikkeessa -vuoka. Sisään kätkeytyy - ties mitä.

Keittiössä tulee siis helposti aivan mestariksi, ainakin kuvittelee niin. Itse useimmiten syön kaikki kokeiluni hyvällä ruokahalulla, mutta kolmen alaikäisen armoton raati ei kaikkea kelpuuta. Heistä kaksi kuitenkin maistaa melkein mitä vain, ja toinen heistä yleensä syökin lautasensa tyhjäksi. Yksi kolmesta on krantumpi mutta tykkää siitä, että saa tyhjentää jämäpäivänä kaikki omien suosikkiensa jäännöserät - esimerkiksi makaronin ja erilaiset paistetut kanaruoat. En pidä lukua siitä, maistavatko kaikki aina kaikkea - oma historiani hyvin valikoivana syöjänä on pysynyt muistikuvissani kirkkaana (niistä ajoista on kuitenkin onneksi aikaa jo useampi vuosikymmen). Seuraan lähinnä sitä, että kaikki syövät päivittäin riittävästi (tai edes jotain) ja että ravintosisällöt eivät keikahda aivan epätasapainoon. Alakoululaisten ollessa kyseessä minun on kuitenkin vielä mahdollista vaikuttaa heidän syömiseensä sillä, mitä syötäväksi tarjoan - ja otan siitä kaiken ilon irti.

Heitä kaikki pakstimesta samalle pannulle -päivä.

Meillä vallitsee hyvin käytännöllisistä syistä kaavoihin kangistuneet ruoanlaittovuorot. Minä huolehdin arkikokkailusta, ainesten hankkimisesta, koulueväistä ja välipaloista, kun taas mieheni viihtyy keittiössä - tai grillin ääressä - viikonloppuisin. Hänen alaansa on kokeilla välillä jotain uutta, johon pitää kenties käydä hankkimassa jotain erityistä. Minä kokeilen arkena, mitä kaappien sisällöstä syntyykään. 

Banana pudding jogurtista, kermavaahdosta ja karamellikastikkeesta.

Löysin juuri jääkaapista avatun pestopurnukan, vähän currykastiketta, muutaman aurinkokuivatun tomaatin, valmiiksi siivutettua sipulia sekä juustoraasteen lopun, joka pitäisi käyttää pois. Ainakin tiedän, mistä omat jämälounaani syntyvät lähipäivinä.

Riisi on löytänyt kumppanikseen kesäkurpitsaa ja prosciuttoa..

Nyt pitäisi vaan tottua taas uudelleen siihen, että lapset syövät päivällä muualla ja ruokaa ei kulu niin paljon kotona. Jälkijunassa tullaan taas, mutta ainakin omien lounaiden rakennusaineet ovat kätevästi saatavilla, kun ruokavarannot ovat vielä vähän kesäterässä.

Tunnustus: nuorempana en ollut oikeastaan minkääntasoinen kokki. (Siitä onkin ollut helppo kivuta ketterästi ylöspäin.)

Pala kakkua, kiitos

Joskus joku on kysynyt, onko meillä karkkipäiviä. Ei ole koskaan ollut, vaikka kyllä me makeasta tykätään. Karkit ovat jääneet melkein unohduksiin, sillä niitä tulee täällä ostettua aniharvoin. Amerikkalaisen kaupan karkkihylly on pieni ja huomaamaton. Karkit näyttävät usein sisältävän paljon väriaineita ja maku on enimmäkseen teennäinen. Karkkihylly on siten helppo ohittaa, jos sitä nyt edes sattuu huomaamaan. 

Lapsemme ovat kasvaneet täällä, mitä tulee siihen ikään, jolloin he ovat edes ymmärtäneet, mitä karkeilla tarkoitetaan. He ovat joskus toki maistaneet värikkäitä M&M-karkkeja tai Jelly Beaneja tai mitä näitä nyt on. Synttärijuhlissa on rikki hakatun pinatan sisältä saattanut ilmestyä makeisia, joita on ehkä maistettu, mutta loput ovat jääneet unohduksiin. Halloween-illan huippukohta on trick or treat -kierros, jolloin naapurit täyttävät keppostelijoiden purkit ja purnukat karkeilla, suklaalla ja naksupusseilla. Niitä säilötään monta päivää kuin suurinta aarretta, syödään muutama ja loput saa yleensä heittää pois. 

Kyllä lapset makeasta pitävät, siinä suhteessa ei meillekään ole osunut yhtään poikkeusta. Yksi söisi kaiken, mikä sisältää suklaata, kaksi on kaikenlaisten leivonnaisten ja jälkiruokien perään. Jos minä juon päivällä kahvia makean kera, kun lapset ovat kotona, saavat hekin makeansa. Ovat jo niin isoja, etten viitsi kieltää, jos itsekin otan. 

Houkutuksia pullahiirelle

Jos karkkihylly onkin täällä vaatimaton, notkuvia leivonnaishyllyjä on perin vaikea ohittaa, jos sattuu olemaan pullahiiri. Itse voisin elää vaikka täysin ilman karkkeja, mutta leivonnaiset kuiskivat kyllä luokseen. Ilman jäätelöäkin pärjäisin, mutta kakunpalaa on vaikeampi ohittaa. Tai donitsia. Tai muhkeaa muffinssia, onhan näitä.

Käyn Suomessa kerran vuodessa ja poikkean joka kerta Prismaan, Citymarketiin tai muuhun suurempaan kauppaan. Mitä kauemmin on maasta poissa, sitä hämmästyttävämmältä suomalaisen ruokakaupan karkkihylly näyttää. Sen vierellä kulkeminen alusta loppuun melkein hengästyttää. Ja kun käy Suomessa harvoin, jaksaa myös uutuuksien määrä yllättää - joka vuosi hylly notkuu tutuista makelsista, mutta myös valtavasta määrästä uusia makuja ja sekoituksia. Suomessa karkki on myös havaintojeni mukaan eri tavalla mukana elämässä kuin täällä - Suomessa karkkia esim. annetaan yleisesti lapsille tuliaisiksi tai lisätään syntymäpäivälahjojen liitteeksi.

Lapset saivat Suomessa karkkeja sukulaisilta ja tuttavilta. He ovat säilöneet niitä Muumi-mukeissa ja poimineet niistä toisinaan iltapäivisin muutaman. Kuulin 9-vuotiaan esikoisemme huokailevan yhtenä päivänä, kuinka hänellä on jäljellä liikaa karkkeja. Onneksi "karkkikaikkiruokainen" pikkusisko riensi oitis apuun.

Ystäväni, yhden yksivuotiaan lapsen äiti, tiedusteli minulta jokin aika sitten, kauanko lapsia oikein pystyy huijaamaan pois makeasta. Vastasin, että ensimmäisen kanssa oli kyllä helppoa, meni varmaan kolmevuotiaaksi saakka. Jos sisaruksia tulee enemmän, homma vaikeutuu huomattavasti. Minä olen löysännyt otettani makean suhteen enemmän kuin koskaan kuvittelin (kuulun siihen enemmistöön, joka on osannut lastenkasvatushommat parhaiten luultavasti siihen aikaan, kun oli vielä lapseton), mutta tämän karkkihomman olen kyllä saanut hoidettua kotiin aika huomaamatta. Meillä jälkikasvu ei kauppareissuilla pyydä ikinä karkkia, mutta muunlaisia neuvotteluja saa kyllä käydä hyllyjen välissä aivan riittämiin. Joten kyllä puntit tasan ovat, oletan... :)

Mikä ihana tuoksu!

"Täällä tuoksuu niiiin hyvälle!" Muistan aina, kun esikoiseni totesi näin. Hän oli palaamassa joogatunnilta eräänä lauantaiaamupäivänä ja lounaan tuoksu tuntui voimakkaana jo ovella. Muistan hymyilleeni, ettei jokaisen yhdeksänvuotiaan makuhermoja ehkä näin paljon kutkuttele, kun talossa on paistettu ruusukaalia.

Mutta ruusukaalia syödään meillä paljon, sillä meillä niitä syö melko intohimoisesti neljä viidestä. Vanhempi tyttäreni rakastaa niitä, kun niihin on saatu tummahko paistopinta ja ne on maustettu sopivasti suolalla ja pippurilla. Hän pyytää myös paistetuista parsakaalin kukinnoista ne tummimmiksi paistuneet ja rakastaa niiden rapsahtelua suussa.

Kun saavuimme tänne ensi kertaa melkein kuusi vuotta sitten, esikoisemme oli vasta 3-vuotias. Hänen syömisensä oli aina ollut haaste, se oli sekä vähäistä että valikoivaa. Pikkukeskosen taustansa vuoksi hänen syömistään oli seurattu äärimmäisellä tarkkuudella ja olimme käyneet melkein kahden vuoden ajan ravintoterapeutin pakeilla etsimässä keinoja siihen, miten ikäisiään huomattavasti pienempi tyttö saataisiin innostumaan syömisestä siinä määrin, että paino alkaisi nousta vauhdikkaammin. Olimme edenneet hitaasti tai vaihtoehtoisesti - hyvin hitaasti. Olimme pitäneet yllä ruokapäiväkirjaa lukuisia kertoja. Olimme pohtineet, mihin ruokiin voi laittaa helposti lisäpotkua. Ja ponnistimme uudelleen liikkeelle jokaisen sairastelujakson jälkeen, joka verotti tytön painoa.  

Sinä kesänä, kun meidän siis oli määrä matkustaa tänne, kamppailimme edelleen syömisongelmien kanssa. Kun lähdimme pitkälle lentomatkalle, ei esikoistyttäremme syönyt mitään koko matkan aikana Suomesta tälle puolen Atlanttia. Jäimme pitkän lennon jälkeen yöksi New Yorkiin ennen seuraavan aamun lentoa Vermontiin. Hotellissa tyttö söi viimein nälkäänsä mukana tuomamme marjasosepurkillisen - jonka hän hetkeä myöhemmin palautti takaisin suoraan hotellihuoneen kokolattiamatolle. 

Seuraavana aamuna lentokentällä päätimme syödä aamiaista. Mieheni kävi ostamassa erilaisia aamiaisvaihtoehtoja sitä silmällä pitäen, että lapset söisivät edes jotain. Yllättäen esikoisemme maistoi sitä sun tätä, yhtä sun toista, ja vaikutti ehdottomasti edellispäivää virkeämmältä. Muistan mieheni sanoneen, että hän ei syö mitään ennen kuin lapset ovat syöneet kaiken, mitä haluavat. Hän voisi olla vaikka syömättä, jos hän näkee lasten syövän.

Syömisongelmat loppuivat siihen.

Keskostyttäremme on siis nyt 9-vuotias. Hän ei ehkä valitse pöydästä sitä tavallisinta leipäpalaa, mutta haluaa taatusti maistaa, jos näkee jotain erikoisempaa. Hän ei useinkaan laita leivän päälle voita, mutta syö mielellään esimerkiksi ruohosipulimaustettua tuorejuustoa. Hän ei valitse tavanomaista kurkunsiivua, mutta syö sen sijaan mielellään esimerkiksi pähkinäisemmän makuisen salaatinlehden. Hän ei syö herneitä, mutta kovin mielellään vaikkapa kermaista kukkakaali-parsakaalipaistosta. Valkosipuli ei häntä pelota, eivät liioin mustekalarenkaat, voimakkaasti parmesanilla maustettu pastaruoka tai graavilohi. Olen vieläkin hämmentyneen onnellinen siitä, että tälle lapselle ei tarvitse koskaan sanoa, että jos nyt kuitenkin maistaisit. Kaikesta huolimatta hän on edelleen pienikokoinen ja tulee olemaan sellainen luultavasti aikuisiässäkin.

Jatkamme onnellisina ruusukaalien paistamista. 

Sokerihiprakka

Joogastudion aula on ahdas ja kostean lämmin. Olen tuomassa tyttöjäni lasten joogatunnille ja he sujahtavat salin puolelle jo ennen kuin ehdin halata heitä ja heilutella, että tulen hakemaan tunnin päätyttyä. Ohjaaja hypähtää paikalle sutjakasti, hän on yhtä hymyä (kuten aina), timmissä kunnossa (kuten aina) ja pukeutunut värikkäisiin trikoisiin (kuten aina). Kysäisee nopeasti, saako antaa tytöille tunnilla vaahterasiirappikeksit. "Joo, tottakai", vastaan, vaikka en aivan ymmärräkään, miten ne joogaamiseen liittyvät. Mutta ei kai pari keksiä lauantaiaamuna ketään vahingoita.

Olen aina pitänyt itseäni vähän sellaisena vahtijana, mitä tulee herkkujen syömiseen tai naposteluun ylipäätään. En esimerkiksi osta lapsille karkkia. Ostan heille kyllä keksejä, muffinsseja, donitseja ynnä muita, joskin yritän pitää tarjoilut kohtuuden rajoissa. Se, etten osta heille karkkeja, ei tarkoita, etteivätkö he olisi päässeet niiden makuun. Ehei. Siitä pitävät huolen esimerkiksi syntymäpäivien tarjoiluista vastaavat. Ja halloweenista en nyt edes aloita.

Tänä syksynä on vietetty syntymäpäiväjuhlien suurta sesonkia. Viiden viikon sisällä lapsemme ovat saaneet kutsut yhteensä neljään syntymäpäiväjuhlaan, mikä tarkoittaa, että viikonloput ovat olleet lähes yhtä juhlaa. Pöydän kulmalle kerääntyneet yllätyspussit sen kun vain lisääntyvät, eikä edellisiä karkkeja ole ehditty edes syödä, kun kotiin kannetaan lisää pussukoita. Ja kaikki kertaa kolme, katsos. Ei sentään ihan pelkkää karkkia - kotiin on tuotu myös ilmapalloja, sekalaista pikkutavaraa, leikkimielisistä kisoista voitettuja leluja ja jumppapussukat. Esimerkiksi.

Muistan viime vuonna ajatelleeni jossain vaiheessa, että syntymäpäiväjuhlia oli ollut harvinaisen vähän verrattuna joihinkin edellisistä vuosista. Nyt en muista ajatelleeni muuta kuin että voisi niitä vähän vähemmänkin olla, jottei ihan joka viikonloppu menisi niitä juhliessa. Toisaalta, lapsemme rakastavat synttärikekkereitä yli kaiken (kenenpä ei), joten olemme käyttäneet jokaisen näistä mahdollisuuksista hyödyksi. Emmekä toki ole katuneet.

Mutta ei siinä kaikki, ehei. Varsinaisten juhlien lisäksi monia syntymäpäiviä juhlistetaan koululla siten, että sankarin perhe tuo kaikille jotain makeaa syötävää - ei ole yksi tai kaksi päivää tänä syksynä, kun lapseni ovat tulleet koulusta kotiin suupielet värjäytyneinä mehujäistä tai eväslaukuista on löytynyt brownien tai kuppikakkujen jäännöksiä. Viimeksi tänään esikoistyttäreni palasi taidetunniltaan pientä macaron-leivosta mutustellen. Yhtenä päivänä, kun tulin iltapäivällä koululle, minua kehotettiin maistamaan lasten leipomia brownieseja. Pari viikkoa sitten koulun esitelmäpäivän päätteeksi esikoiseni opettaja vihjaisi, että menkää toki hakemaan luokasta pienet muffinit, niitä ovat lapset tehneet päivällä ja ne pitäisi saada sieltä syötyä, kun viikonloppu oli juuri tulossa.

Että menköön vaan ne vaahterasiirappikeksit, ei ne missään tunnu. Eikä ne seuraavan viikon suklaapalatkaan, joita tyttömme kertoivat saaneensa ohjaajalta. Ja niin edelleen.

Ja siitä halloweenista en edes aloita.

Tyyppi joka ei syö mitään

Edelleenkin saatan hämmentyä, kun ostan kaupasta juoman ja kassa olettaa tietenkin, että sitä ei pakata kauppakassiin muiden ostosten kanssa. Miten vaan, saatan todeta, mutta en käy turhaan selittelemään miksi sen voi kyllä sinnekin sekaan heittää. En minä nimittäin sitä automatkalla kaipaa, ajelen kuitenkin suurimmaksi osaksi niin pieniä matkoja, että ei ehdi käydä mielessäkään, että tarvitsisi niillä osuuksilla evästä. 

Minun autoni siis on siinä mielessä kauhean siisti. Ei siellä ole koskaan puolityhjiä vesipulloja eikä karkkipapereita tai pähkinäpusseja. En nimittäin juuri koskaan syö autossa mitään. Jos matka onkin joskus poikkeuksellisesti pidempi, voisin ajatella syöväni, mutta en todennäköisesti sittenkään muistaisi ottaa mitään syötävää mukaani. Tapojensa orja. Jos tulee vilkaistua jonkun toisen autoon, huomaan, että ilmeisesti lähes kaikilla muilla on toisenlaisia tapoja. Ne muut laittavat mukitelineeseen mukin, minä ehkä puhelimen.

Ajelen palaveriin koululle tapaamaan vanhempainryhmän toisia jäseniä. Yleensä kokoustamme neljä- ja viidesluokkalaisten luokkahuoneessa, jossa on kätevää istua vuorovaikutteisessa muodostelmassa nelikulmaisen pöytäryhmän ympärillä. Siinä on myös riittävästi tilaa tavaroiden levittelemistä varten. Minä kaivan laukusta muistikirjan ja kynän, ehkä puhelimen siihen sivuun. Joku kaivaa hillopurkin näköisen purnukan, joka on piripintaan saakka täynnä jotain, mikä näyttää smoothielta. Availee kaksiosaisen kannen varovasti, jotta ei läikyttelisi ympäriinsä. Toinen alkaa syödä to-go -salaattiaan muovihaarukalla. Tulee olo, että pitäisi vähintäänkin nostaa pöydälle termosmuki. Sellainen suuren suuri, johon mahtuu ainakin puoli litraa (laihaa) kahvia.

Kokous kestää yleensä puolitoista tuntia, joskus hieman pidempäänkin, mutta selviän kyllä syömättä ja normaalisti juomattakin sen ajan. Sitä paitsi en kuitenkaan olisi tullut edes ajatelleeksi, että voisin ottaa syötävää mukaan. Eikä siellä autossakaan olisi ollut mitään, ei edes pähkinäpussia, joka on piintynyt omassa päässäni pikaevään stereotyypiksi. Ei siksi, että niitä söisin. (Kun en edes pidä pähkinöiden napostelusta.)

Mutta kyllähän minä syön! Jos en autossa enkä kokouksissa, niin kotona tai ravintolassa tai jossain noin viisi kertaa päivässä. Rakastan kahvin kera pullaa ja syntisen hyviä leivoksia, voisin syödä punaviinilasillisen kaverina puoli kiloa juustoa tai illan hiljaisena hetkenä pussillisen lakritsia yhdeltä istumalta, jos en pelkäisi verenpainetta. Ja niin edelleen.

Omat tapani eivät ole siis tältä osin viidessä vuodessa muuttuneet yhtään mihinkään. Mutta ehkä jonain päivänä en enää hämmästele sitä, että äiti-ihmisen käsilaukusta voi kesken kokouksen paljastua kokonainen taaperon päivällinen lisukkeineen tai kun bongaan taas opettajan ohikulkiessaan lusikoivan aamiaista muovirasiastaan, kaiken sen muun tekemisen ohella. Itse kasvatettu kombucha saattaa olla toisen suuri herkku, vaikka sen kuljetteleminen siinä hillopurkin näköisessä purnukassa näyttääkin mielestäni epäilyttävältä. En ehkä muista ajatella, että on monia, jotka ajelevat autolla arjessaan paljon pidempiä matkoja kuin minä tai joiden aikatauluihin ei vain sovi syöminen muualla kuin liikkeessä. 

Mutta pysyn tyyppinä, joka ei syö mitään. Outo lintu.

Tottuu, ei totu, tottuu

En siis vain totu siihen hajuun, tai ehkä pitäisi olla korrektimpi ja puhua tuoksusta. Meillä kuitenkin nykyään kaksi viidestä jo syökin sitä, ja minä joudun usein annostelemaan. Kaivan purkista ja yritän pitää nenäni kiinni. Senkin haistan heti, jos tiskikoneessa on astioita, joissa sitä on ollut.

Neljässä vuodessa olen ehtinyt tottua täällä moneen asiaan, mutta maapähkinävoita, peanut butteria, tuota amerikkalaisen keittiön kulmakiveä, en syö kuin satunnaisesti jossain leivonnaisessa. En pidä sen voimakkaasta tuoksusta enkä tahmeasta koostumuksesta. Piste. Kaksi pientä tytärtäni kuitenkin pyytävät sitä toisinaan leivän päälle (tai söisivät ihan sellaisenaan) ja sen vuoksi sitä löytyy meillä nykyään kaapista. Kavereilta varmaankin ovat oppineet, sillä minähän en ole malliksi yhtäkään peanut butter -leipää tehnyt, eikä liioin mieheni. Aika epäamerikkalaista, mutta suomalaisiahan tässä ollaankin, niin.

Olen ollut todella tyytyväinen siihen, että lasteni kouluun on karkkien tuominen tykkänään kielletty. En olisi niitä omien lasteni eväslaukkuihin pakannut vaikka olisi sallittuakin ollut, mutta eipä tule kenellekään heistä karkinhimoakaan siksi, että olisi nähnyt luokkakaverin mutustelevan sellaisia. Kuitenkin minua jaksaa hämmästyttää se, että muuta makeaa voi kouluun tuoda vaikka laukkunsa pullollaan. Ja että suklaa on niin paljon paremmassa maineessa, että sitä löytyy lähes jokaisen eväslaukusta (paitsi kolmen suomalaisen). Olen ehdottomasti sitä mieltä kyllä, että suklaa on paljon parempi vaihtoehto kuin lisäainekyllästetyt karamellit, mutta en vain - suomalainen kun olen - osaa pitää suklaata kelpo välipalavaihtoehtona. Tosin usein suklaa on kaiketi lähinnä päällysteroolissa, sillä suklaalla voi amerikkalaisen mielestä kuorruttaa melkein mitä vain. Kuivattuja marjoja, hedelmiä, vaikka perunalastuja, you name it. Suositut välipalapatukat ovat usein melko suklaisia. En kiellä, etteivätkö suklaalla päällystetyt kirsikat, mustikat tai karpalot olisi herkullisia. Mutta eivät ne minun mielestäni ole osa koululounasta. Toisaalta, sujautan minäkin ehkä kerran viikossa lasteni eväslaukkuihin keksin tai pari jälkiruoaksi (jonka he syövät luultavasti ensimmäisenä), voisihan sen laveasti ajateltuna sijoittaa melkein samaan kategoriaan.

Pääosin syön täällä herkullista ruokaa. Tarjontaa on niin paljon, että omat herkkunsa löytää kyllä. Ajoittainen ruisleivänkaipuu saa kuitenkin kaihoisaksi, sillä tavallisesti kaupan leipähyllyiltä tulee lähinnä kiire pois. Hyllymetreittäin vaaleaa paahtoleipää, hodari- ja hampurilaissämpylöitä sekä nenään leijaileva ihmeellinen makean imelä tuoksu. Se tulee hunajasta, pähkinöistä, rusinoista, ties mistä - niitä löytyy monista leivistä. Toisaalta oma vierailuni leipähyllyjen ääressä on selkeä ja lyhyt - sieltä löytyy vain muutama leipälaji, jonka kelpuutan. Onneksi lähes jokaisessa kaupassa on myös oma paistopisteensä, joista saa artesaanileipää. Leivänystävä kiittää.

Välipala-asioista olen haastellut tässä blogissa jo aiemminkin sen verran (esimerkiksi täällä), että en paneudu siihen enää sen enempää, mutta jatkan hämmästelyä. Taas kerran, kun kuljen loputtoman pitkän snack-hyllyn (tai peräti osaston) ohitse kaupassa, ihmettelen, miksi en löydä popcorneja suolanaksujen joukosta. Siksi, että ne monessa kaupassa näyttävät saaneen ihan oman hyllyrivistönsä. Onhan niitä niin paljon.

Parahin parsakaali!

Ja suurin ja mahtavin on parsakaali. Se on vallannut tilaa ja sovittanut itsensä jos ei nyt melkein jokaiseen ruokalajiin niin moneen kuitenkin. Kypsennettynä tai raakana, pienenä silppuna tai suurina, rouskuvina kukintoina. Ja se on niin hyvää, niin hyvää!

Tarkoitus oli kirjoittaa siitä, mikä on muuttunut. Miten ruokavalio on ehkä erilainen kuin aikoinaan koti-Suomessa, vaikka pyrkimys usein onkin, että jos on hyväksi havainnut, niin ei suuria muutoksen tarpeita ole. Vaikka en minä mikään ideaalisyöjä ole ollut, enkä ole, tuskin tulenkaan. Olen vain löytänyt itselleni sopivaa, niin kuin meistä moni, ja pyrkinyt pitämään tietyt linjat pysyvinä.

Se on totta, että olen aina pitänyt salaateista. Tai en aina, sillä lapsena olen ollut hyvinkin valikoiva, enkä varmastikaan valinnut lautaselleni tuolloin juurikaan kasviksia. Niitä opin syömään kunnolla joskus aikuisiässä vasta, tarkoittaen siis monipuolisuutta, erivärisyyttä. Siitä lähtien olen aina kytännyt joka paikassa kasvisten valikoimaa. Vaikka olen erittäin sekasyöjä, enkä syö ollenkaan pelkkiä salaatteja. Mutta syön niitä usein ja mielelläni. Ja olen ollut positiivisesti yllättynyt siitä, miten helppo täältä on löytää hyviä aineksia salaatteihin tai, yhtä lailla, valmiita vaihtoehtoja. 

Se, mikä on loppunut tyystin, on rahkan syöminen. Tykkäisin, mutta meiltä päin sitä ei saa. Ei luomukaupoistakaan, eikä meiltä löydy saksalaisiakaan kauppoja, joissa voisi onnistaa paremmin. Joten haaveilen rahkan syömisestä talvisin, ja syön sitä yliannostusta lähenteleviä määriä marjojen kanssa kesäisessä koti-Suomessa heinäkuussa.

Joskus oikein pysähdyin miettimään, mitä tavallisesti söimme Suomessa asuessamme. Aivan kuin siitä olisi jo enemmän aikaa kuin reilut kolme vuotta, sillä yllättävän vaikeaa oli yrittää muistella, mitä arkisessa ruokapöydässä tuolloin kulutettiin. Söimme lihaa, kanaa ja kalaa. Kasviksiakin, mutta luultavasti vähemmän kuin nykyään. Sillä se, että kasvisten valikoima on täällä niin laaja, saa maistelemaan uutta, kokeilemaan oudompaakin. Tuttujakin toki, suurin osa. Mutta pieniä porkkanoita esimerkiksi kuluu aiempaan verrattuna hurja määrä, samoin paprikan kulutus on selvästi noussut. Kukkakaali. Ruusukaali. Ja se parsakaali, tottakai.

Täällä Vermontissa on suuren juustonystävän helppo hymyillä. Osavaltio, jossa ihmisten ja lehmien välinen suhdeluku on hassun korkea, tuottaa paljon maitotuotteita ja erityisesti herkullisia juustoja. Amerikkalainen juustotiski ei välttämättä ole valikoimaltaan siinä mielessä laaja, että monet juustot muistuttavat (liian) paljon toisiaan, eli perusmakulinjoja ei ole välttämättä montaakaan. Mutta paikalliset ihanuudet, ne saavat juustonystävän liimautumaan hurmioituneena juustotiskin kylkeen. Maistakaa joskus vermontilaista pitkään kypsytettyä vahvaa cheddaria, niin tiedätte.

Kyllä, sen kulutus on noussut, aivan varmasti ja syystä. Vaikka on varmasti monta kertaa aiemminkin tullut mainittua, on meidän kotiseutujäätelömme luultavasti maailman parasta, ainakin olen kuullut monen muunkin olevan samaa mieltä. Joten näillä kulmilla on otettava ilo irti elämästä, muuten voisi myöhemmin kaduttaa. Mutta on meillä kuri tässäkin - yleensä jäätelöä syödään vain viikonloppuisin. Muuten kun voisi alkaa kaduttaa, kun katselisi vyötärönympärystään. Mutta löytyyhän sitä kaikkea muutakin hyvää, pientäkin, vaikka kaikki onkin yleensä suurta tai järjettömän suurta. Nuo pienet suklaapäällysteiset herkut ovat oivia kavereita kahvikupilliselle, joka kuitenkin kaipailee jotain kylkeensä, ainakin, jos minulta kysytään.

Ruoasta voisi kai jaaritella pienen romaanin verran, on se vain niin hyvää. Suuri nautinto, vaikka samalla ikuinen haaste. Minä ehkä laittaisin jokaiseen ruokaan parsakaalia, mutta kolmen pienen joukkiossa on vielä koulutettavaa sen suhteen. Maistelevat kyllä, ainakin toisinaan, jos ei ole huono päivä. Mutta oppikoot sitten, kun on sopiva aika. Eikä sekään kai traagista ole, vaikka eivät niin suuriksi parsakaalinystäviksi kasvaisikaan. Kun nyt vähän monipuolisuutta oppisivat vuosien saatossa.

Mutta sen he taatusti tulevat muistamaan, että viikonloppuisin iltapäivällä, istutaan keittiön pöydän ääreen koko perhe. Ja syödään JÄÄTELÖÄ.

It's snack time!

Joskus olen miettinyt, että olenkohan minä sellainen vähän välipalavastainen ihminen. Kun olen aina tarjonnut ruokaa lapsilleni kutakuinkin yhtä monta kertaa päivässä, ja pitänyt siten välipalat minimissä. Tottakai tulee poikkeuspäiviä, jolloin ruokarytmi on erilainen, mutta useimmiten, olen huomannut, meillä syödään melko tottuneesti viisi kertaa päivässä.

Lapset ovat kyllä tulleet jo siihen ikään, että kun jollain aterialla on tullut syötyä huonosti, niin kiinnostus jääkaapin sisältöä kohtaan kasvaa huomattavasti ateria-aikojen välissä. Äiti, mulla on nälkä. Äiti, saanko tuota? Äiti, onko kohta ruoka-aika? Keittiön saarekkeella on kyllä usein hedelmäkori, jossa on useimmiten omenoita. Niitä käy joku pureskelemassa aika ajoin, ja keittiön pöydän kulmilta löytyy puoliksi syötyjä omenoita. Mutta siitä en niuhota, sillä puolikas omenaa on parempi kuin ei ollenkaan omenaa. Meillä kun sattuu olevan edelleen ilmassa sellaista, että sitä, mitä tarjotaan, ei haluta syödä, ja sitä mitä ei tarjota, halutaan syödä. Neljävuotias taitaa toimia vieläkin usein käänteisesti, tai sitten olemme todistamassa poikkeavaa käytöstä.

Mutta hei, ollaan Amerikassa! Ja mitähän keskivertoamerikkalainen tykkää usein tehdä? Syödä välipaloja. Aamupäivän välipalan ja iltapäivän välipalan nyt ainakin. Plus vähän joka välissä mielellään jotain. Autossa, harrastuksissa, tapahtumissa, jne. Olen jo tottunut siihen, että mikäli koulussa järjestetään mitään yli tunnin kestävää ohjelmaa illalla (ja yleensä nuo tilaisuudet kestävät n. kaksi tuntia), kuuluu ohjelman oheen jotain syötävää. Vanhempainiltaan tuovat kaikki jotain nyyttikestiperiaatteella, jokaiseen juhlaan liittyy herkkupöytä. Infotilaisuuksissa napostellaan epämuodollisesti vähintäänkin keksejä, juustoja, hedelmiä tai maissilastuja, isommissa tapahtumissa voi koulun kokki maistattaa vaikkapa papukeittoa lisukkeineen. Ja jollei ruokaa nyt sattuisikaan olemaan jostain syystä tarjolla, löytyy sitä aina ihmisiltä laukkujensa uumenista - erityisesti lapsille voidaan kaivella yhtä sun toista keksi- tai naksupussia viihdykkeeksi. Minä kyllä pidän tuota kaikkea jo aivan tavallisena, asiaan kuuluvana juttuna, vaikken itse kannakaan eväitä laukussani kuin poikkeustapauksessa. 

Myönnän kyllä joskus alussa ihmetelleeni, kun näin lasten satutunnilla pienelle, ehkä kaksivuotiaalle, tarjottavan hetimiten suklaakarkkipussia, kun tämä vähän äännähteli. Myönnän kiinnittäneeni huomiota siihen, että koululta lähtiessä lapsille tarjottiin auton takapenkille hetimiten sipsipussit. Katsoneeni hieman pidempään sitä, että taapero söi koulun juhlassa tikkaria. Opin uuden terminkin, snack tray, joka on autossa kätevästi kädessä pidettävä tarjotin välipalaa varten, jonka voi syödä vauhdissa. Olen kuitenkin ihaillutkin: vaikkapa sitä, että eräs viisivuotias poimi eväslaukkunsa sisällöstä syötäväksi aivan ensimmäiseksi porkkana- ja selleritikkuja. Kuinka toinen naposteli välipalaksi maustamattoman jogurtin ja kourallisen pähkinöitä.

Mutta en minä katso asiakseni arvostella. Koululta lähtiessä voi olla kiire harrastukseen, sitä ennen on ehkä ehdittävä syödä jotain. Matka voi olla pitkäkin, eikä syömiseen ole aikaa kuin autossa. Enkä minä voi tietää, onko karkkipussia tai tikkaria tarjoavalla äidillä periaate, että joinakin erityisinä päivinä saa makeaa välipalaa ja toisina ei. Mistä minä sen tietäisin. Niinpä minä en kanna huolta siitä, mitä kukakin perheeni ulkopuolinen syö ja milloin. Kuka tietää, alanko itsekin jossain vaiheessa kuljettaa lapsilleni välipaloja mukanani. Joskus voi olla syytä torjua uhkaavasti alenevaa verensokeria tien päällä, tai tapahtumassa. Eivätkä meidän lapsemme pistäisi ollenkaan pahakseen, vaikka tarjoilisin heille joka päivä suklaakeksejä pikkunälkään. Saavat kyllä pettyä, sillä niin tuskin tulee käymään, muttei se silti tarkoita, etteikö niitä joskus voisi tarjota. Saattaisi vieläpä käydä niin, että sellaista äidin toimintaa muisteltaisiin pitkäänkin. - Hei, muistatteko, kun äiti silloin joskus antoi meille automatkalla keksipussit...?

Koskas syödään?

Lapset varmaankin syövät yleensä viisi kertaa päivässä? Näinhän meillä suositellaan, jututti lastenlääkäri minua taannoin nuorimmaistemme nelivuotistarkastuksen yhteydessä. Kyllä vain, sillä kaavalla meillä mennään, totesin, enkä kokenut tarpeelliseksi selvitellä tarkemmin, miten Suomessa neuvoloiden ohjeistama ruokarytmi poikkeaa täkäläisestä.

Frittata

Mitä tulee siis suositeltuihin aterioihin ja niiden jaksotukseen, olen ymmärtänyt, että täällä lapsille suositeltu rytmi on hivenen erilainen, mutta kokonaisuutta katsoessa ei valtavan suuria eroja näy. Kun Suomessa suositellaan aamupalaa, lounasta, välipalaa, päivällistä ja iltapalaa, on täällä yleisempää ujuttaa aamupalan ja lounaan väliin aamupäivän välipala, ja siten lounas syödään hivenen myöhemmin kuin Suomessa. Vaikka olen kyllä todennut, että esimerkiksi esikoiseni koulussa lounasaika on 12-12.30, enkä pidä sitä mitenkään myöhäisenä lounasaikana. Joka tapauksessa, koulun jälkeen lapset syövät luultavasti useimmiten välipalaa, jonka voimin jaksavat sitten päivälliseen saakka. Ja koska päivällinen syödään myöhemmin kuin Suomessa, ei sen jälkeen syödä enää iltapalaa.

Meille on kuitenkin päässyt rakentumaan jonkinlainen välimuoto näistä rytmeistä. Arkena rytmi noudattaa melko lailla suomalaista tapaa, paitsi esikoisellamme, joka saattaa koulupäivinä aamupäivällä syödä lounasboxistaan pientä välipalaa, jos kaveritkin syövät. Kesäisinä päivinä koululaiset saavat ottaa evästä mukaan myös ulos, kun lähtevät ensimmäistä kertaa ulkoilemaan n. klo 10.30. Tyttäreni kertoo toisinaan syöneensä ulkona esimerkiksi juotavan jogurtin, marjaisan välipalapatukan tai omenasosetta.

Lasten ykkösherkkua.

Viikonloppuna venähtävät ruoka-ajat yleisesti myöhempään ajankohtaan kuin arkena, mutta aamupäivän välipalaa emme ole osanneet ujuttaa ohjelmaan. Välipalaa syödään toisinaan, mutta saattaapa sekin unohtua tyystin, jos iltapäivän ohjelmaan osuukin sopivasti poikkeaminen vaikkapa jäätelöbaariin. Päivällinen taas syödään, kun ehditään, ja todellakin, jos sitä syödään vasta myöhemmin (kuuden jälkeen), tekee se melko automaattisesti iltapalan silloin tarpeettomaksi.

Italian Wedding -soppa

Chicken piccata

Mutta oli miten oli, ainakin meillä lapsiperheenä tiedetään se, että vaikka yrittäisikin tarjoilla lapsilleen ne suurin piirtein viisi ateriaa päivässä, on aivan toinen tarina, mitä he lopulta syövät. Muistan hyvin ne ajat, kun sekä pieniruokainen että valikoiva esikoisemme söi keskimäärin kolmella aterialla päivässä, eivätkä syödyt määrät päätä huimanneet. No, esikoinen alkoi noin kolmevuotiaana syödä paremmin, mutta sen jälkeen ruokahetken konstikkuudesta ovat vastanneet nuoremmat sisaruksensa. Ainakin meillä on syytä keksiä jatkuvasti keinoja siihen, kuinka tuuliviirin lailla makumieltymyksiään ja ruokahaluaan muuttava leikki-ikäinen saadaan syömään edes muutaman kerran päivässä jokseenkin järkevästi, sillä alhainen verensokeri, se on kiusallinen vaiva. Erityisesti meille muille.

Kuulin, että oli Suomessakin
laatujädet huimassa tarjouksessa.
Meilläkin oli. $2,88/kpl.

Mutta, aika lopetella, kello näyttää nukkumaanmenoaikaa. Sainkin juuri syötyä. Onneksi eivät nuo lastenlääkärit kysele mitään äitien ruokarytmeistä.