Puzzle

When I was studying, sometimes I got homework to do I didn't even know where to start. So I started with a part I thought I had some kind of idea and tried to solve it step by step, like a puzzle. At work, I had been given different kind of tasks and always, when it happened that I first didn't know what I should do - I used that same method. It made me feel I can do it, and I was confident with myself.

When it came to big choices in life, the puzzle was not always too easy. I understood that big things are not always clear, not this or that but something in between. There are a lot of things that you can't control, even if you'd like to. I learned that there are a lot of situations where it's just best to follow your feelings to be able to make the right choice. Sometimes it works, sometimes it doesn't.

Little did I know about life.

My husband and I, we were given a precious little daughter, weeks too early. She was weak and so tiny, and she was fighting for life. I got to hold her on my lap the first time when she was five days old, and even though I was overwhelmed with the happiness, I also felt insecure and scared - really not confident at all. I did understand that we were supposed to take care of this tiny little girl, but at the same time we felt we didn't have a clue how we should do it.

So, we became parents of a premature baby. Suddenly, the life was happening at the hospital. We got used to many things, even started to feel confident with some of them, step by step.

But little did we know.

Two and a half years later, we became parents of twins. Having one toddler and two babies at home meant a lot to do, lack of sleep and days full of schedules. I might have tried to solve a puzzle again, piece by piece - but realized that this was a puzzle that I never really could solve. I was able to put some pieces on the right places but never had time to complete it all. Or something just came in between and I never really remembered I had ever started with it.

So little did I know.

But now I know more. I have realized that becoming a parent and the parenting itself, it is the biggest challenge of all. It is a task (well, multiple tasks) you want to accomplish the best possible way but it is a hard way to go. It means situations you had never thought you would see, it means things you never expected, it means getting it in control but losing it again. So often you think you know what is best and suddenly, you have no idea. 

But even though the difficult parts of the puzzle can make you feel desperate at times, a puzzle lover knows this, too: it is the journey you enjoy as well. Getting some pieces on the right places is good, too. And what else have I learnt? 

This one, that I'm working on, it is MY puzzle. And how much I enjoy it.

Kalat vedessä

Täysi hulina päällä. Aamu on alkanut seitsemältä, yhdeksään mennessä on ehditty aloittaa jo lukematon määrä leikkejä. 

Patistelen alakertaan, kohta on aika lähteä. Kahdella on aika hammaslääkäriin, kolmas saa tulla mukaan odottelemaan, lomalainen kun on. Peskää hampaat, harjataan hiukset, kengät jalkaan, lakit päähän. Ja huomaan, että olenkin puoli tuntia liian ajoissa. Ei vielä sittenkään kiirettä, leikkikää nyt vielä hetki. 

Juoksu alkaa uudelleen. Meillähän ei saanut juosta sisätiloissa. Kuka muistaa vielä. Hymähdän.

Odotushuoneen leikkinurkassa on muutama muukin. Sinne solahtavat omanikin mukaan leikkiin. Katselen, kuinka yksi isompi poika näyttää pojalleni, miten seinään kiinnitetty magneettipeli toimii. Juttelevat keskenään. Kuin kalat vedessä. Hymyilen, odottelen.

Yksi kuuntelee hoitajaa keskittyneesti ja vastailee reippaasti kysymyksiin. Yhdelle tulee ujous, mutta suostuu kuitenkin lopulta yhteistyöhön. Kolmas seurailee sivusta. Minä seurailen, tarvitseeko vastata johonkin lasten puolesta. Ei tarvitse. En vain muista mitenkään, että osaavathan he. Ymmärtävät paikallisia kohta paremmin kuin minä.

Hammaslääkäri on hauska vanhempi herrasmies. Laskee tyttäreni hampaat, kaikki kaksikymmentä löytyy. Ja yksi kieli, kaksi silmää, kaksi korvaa. Onkohan sinulla häntäkin? Onko? Ei näytä olevan! Pojan suu ei ensin aukea. Näyttää pimeältä luolalta, onkohan siellä lepakoitakin? Lapsia naurattaa.

Puolitoista tuntia vierähtää nopeasti, kaikki on hyvin, homma hoidettu. Kassalla huomaan, että ympärilläni onkin neljä lasta kolmen sijaan. Viereisellä tiskillä asioivan naisen tytär on pujahtanut meidän puolellemme. Juttelevat siinä keskenään, millaisia palkintoja kukin on saanut. Minkäväriset hammasharjat te saitte, utelee tyttö. Minkäikäisiä te olette, minä olen viisi. Katsokaa, minä sain liskon, se tarttuu seinään. Kaikki neljä silmäparia tuijottavat pientä keltaista muovista liskoeläintä, joka roikkuu asiointitiskin seinämässä.

Äitinsä on valmis, huikkaa tyttärelleen hymyillen, että on aika mennä. Sanotteko heihei! Kaikki neljä heiluttelevat toisilleen. Hymyilemme tuon ystävällisen naisen kanssa toisillemme.

Hammaslääkäriaseman aulassa voi hieroa uusia tuttavuuksia. Tytöstä puhutaan vielä kotonakin. Kaikki muistavat keltaisen liskon. Se tyttö oli samanikäinen kuin minä, huudahtaa kuopuksemme. Hymyilee.

Nämä kasvavat erilaisiksi kuin minä. Hymyilyttää.

Hillitön helle ja muita juttuja

Kolmisen päivää on kulunut siitä, kun matkalaiset saapuivat jälleen nykyiseen asuinmaahansa. Kolmen jokseenkin sateisen Suomessa vietetyn viikon jälkeen lämmin, raskaaltakin tuntuva ilma on kuitenkin kuin balsamia haavoille - alkukesällä lämpöön tottunut kroppa muistaa taas, miltä tuntuu, kun takkia ei tarvita, ei päivällä eikä yöllä. Kyllä Suomen kesä onneksi ehti näyttää parempaa puoltaan muutaman päivän ajan, mutta silloin olimme jo lähtökuopissa kotia kohti. Heinäkuun kolme huonohkoa sääviikkoa koituivat osaksemme, mutta positiivisesti voisi kuitenkin ajatella, että ei sää sentään aivan niin kolea ollut kuin vuosi sitten samaan aikaan.

Pää ei suostu pysymään oikein kunnolla mukana. Jet lag väsyttää väärään aikaan ja pitää hereillä aamuyön tunteina. Illalla sujuvasti väsähtäneet lapset herättävät ennen aamukuutta. Ruokarytmi on jäänyt kiinni Suomen malliin ja hillitön nälkä vaivaa aamusta iltapäivään. Toisaalta, ruokarytmiin on päässyt loman aikana pujahtamaan ylimääräisiä herkutteluhetkiä luvattoman monta, joten hillittömän nälän kanssa taisteluun on ehkä sittenkin muitakin syitä. 

Tyhjennän laukkuja. Niitä on neljä, ja mieheni selvittäessä rutinoituneesti yhden sisällön valon nopeudella, jään purkamaan hitaasti kolmen muun sisältöä. Lapset ovat jo onnistuneet levittämään nopeasti loman aikana kaipaamiaan leluja sinne tänne ympäri taloa ja kipaisevat nappaamaan laukuista matkalla mukana olleita ja uusia, Suomessa lahjaksi saatuja tavaroita sekamelskan joukkoon. Mietin, miksi laukkujen pakkaaminen käy minulta aina nopeasti, mutta purkaminen sen sijaan hitaasti. Ikään kuin tavaroita olisi työläämpää sijoittaa takaisin oikeille paikoilleen. Kannan kodinhoitohuoneen lattialle kasapäin pestävää pyykkiä enkä näe enää lattiaa. Kuusi koneellista myöhemmin pyykkivuori kuitenkin näyttää lannistuvan tarmokkuuteni edessä. 

Elämä alkaa jälleen normalisoitua. Turha väsymys kaikkoaa ja ruoka alkaa maistua jälleen tutumpiin aikoihin. Kotona itse tehty arkiruoka maistuu taas hyvin kaikille. Parin kauppareissun jälkeen jääkaapin sisältökin rikastuu jälleen. Suuret matkalaukut palaavat takaisin kellarikerroksen varastoon. Pyörälenkillä lasten kanssa saan taas juosta tuttuun malliin. Uima-altaalla lämpö hellii suomalaista ja lapset kiljuvat innosta. Sunnuntai-iltapäivän jäätelöannos uintireissun päätteeksi osuu makeasti kohdalleen.

Olkoon hillitön helle, polttakoon maa jalkojen alla! Kolmenkympin lämpö tuntuu vaihteeksi kelpo säältä, eikä siihen näillä korkeuksilla ehdi edes kyllästyä. Kylmä talvi on taas tuleva, mutta siihen on vielä ihanan paljon aikaa.

Ikävä sinne, ikävä tänne!

Laukkujen pakkaaminen saa kaiken taas konkretisoitumaan selvemmin. Se saa koti-ikävän voimistumaan ja alkaa siirtää kesäloman kokemuksia mukaviksi muistoiksi. Muistuttaa, että oma arki jatkuu taas pian ja lomarytmit saavat väistyä arkisemman aikataulun tieltä. Vaikka olenkin edelleen vaiheessa, jossa osaan elää kuin kahdessa maailmassa, kertoo koti-ikävä minulle siitä, että oma koti - se on siellä, missä oma koti on. Siellä, missä keitän kupillisen kahvia ja istun keittiön jakkaralle ja katselen ikkunoistamme avautuvaa maisemaa. Siellä, minne käännyn kotikadulta, hidastaen siinä postilaatikon kohdalla. Siellä, missä elämäni on.


Olemme nauttineet yltäkylläisestä kesästä. Vieraanvaraisten sukulaisten ja ystävien tarjoamista kestityksistä ja majoituspalveluista. Olemme syöneet joka päivä liikaa herkkuja, nauraneet ystävien kanssa, jutelleet uusista ja vanhoista asioista. Olleet taas osa tätä kaikkea, näiden ihmisten elämää, ja sittenkin irrallaan kaikista, vähän kaikesta. Koti-ikävän kourissa, aina ajoittain.


Joskus on vaikea määritellä, mitä oikeastaan ikävöi. Toki, omia ympyröitä ja omaa elämäntapaa. Vastapainoksi ulkomailla arjen keskellä tulee hetkiä, jolloin kaipaa läheisiä ihmisiä koti-Suomessa. Erityisesti, kun huomaa, että läheisten elämä Suomessa kulkee eteenpäin yhtä lailla kuin meidänkin, ja kun joskus paradoksaalisesti herättää itsensä ajatuksesta, jossa miettii, miksei voisi kokea kumpaakin, vähän sitä ja tätä, jotta saisi annoksen kaikesta. Ahnehtisi, vaikka tietääkin, ettei voi sitä kaikkea saavuttaa.

Laukkujen pakkaaminen on tylsää hommaa, mutta merkityksensä silläkin on, muukin kuin silkat käytännön syyt. Se tuo kyllä koti-ikävän vielä voimakkaammin esiin, tekee kärsivällisestäkin kärsimättömän, mutta jotain huojentavaakin siinä lopulta on. Sen avulla on helppo kertoa itselleenkin, että taas on aika jatkaa matkaa, aika pistää loma pakettiin, aika sanoa heihei ja nähdään taas.

Sillä hyvästelystähän voi ajatella niinkin, että sen jälkeen onkin taas aika kohdata jälleen. Ehkä ensi vuonna, ehkä aiemmin, ehkä myöhemmin.


Mutta kuitenkin.

Hämmentyneen mieli kesäyössä

"Äiti, laita kaikki verhot kiinni!" Mökin rullaverhot on vedetty alas saakka, mutta kesäisen illan valo tulvii niiden läpi vielä sisään. "Äiti, laita kaikki valot pois!" Pimeisiin iltoihin tottuneet lapsoseni eivät millään tunnu käsittävän, miksi nukkumaanmenoaikaan ei olekaan pimeää. "Kaikki verhot ovat kiinni ja mitään valoja ei ole päällä", totean ihmetteleville viisivuotiaille. Otaksun, että seuraava kysymys tulee olemaan se, miksi ihmeessä heidän pitäisi mennä nukkumaan, kun ei ole edes pimeää. Onneksi mökkimaastossa ympäriinsä juoksenteleminen on väsyttänyt pienet ihmiset sen verran hyvin, että pimeyden ja valoisuuden pohtimiseen ei lopulta jää paljon aikaa.


Ulkosuomalaisen kesäloma synnyinmaassa on täynnä tuttuja, mutta toisaalta jo vieraaksi käyneitä ilmiöitä. Olen onnekseni saanut hyvät unenlahjat enkä yleensä ole häiriintynyt siitä, onko nukkumistilassa ollut pimeää tai valoisaa. Mutta yhtäkkiä huomaan ajattelevani, että pimeys olisi yöllä kyllä kivakin asia. Selkeämpää lapsille. Rauhoittavaa itselle. Kesäyön hämäryydessä on kuitenkin jotain taikaa. Taidan tavoittaa jotain siitä ihmetyksestä, jota Suomeen matkaavat turistit kokevat.


Tienvierustoiden puskat häiritsevät (miksei näitä siistitä?). Ruokakaupassa pakkaukset ovat pieniä (ei tämä yksi paketti taida oikein riittää?). Kauppakeskus on jo alkuillan tunteina hiljainen (eivätkö nämä liikkeet olekaan enää auki?). Liikenne on entisessä kotikunnassa hiljaista. Tekee suunnattomasti mieli kääntyä punaisia pain oikealle, mutta yritän pitää liikennesäännöt tiukasti mielessä. Kauppojen ostoskärryt eivät irtoa käyttöön ilman kolikkoa. Vihannes- ja hedelmävalikoima kaupoissa tuntuu hieman suppealta, mutta karkkivalikoima valtavalta. Leipähyllyn pituus on huima, eikä siellä tuoksu pähkinä, hunaja eikä rusina. Palvelutiski on mennyt jo illalla kiinni, vaikka kauppa ei ole vielä sulkeutunut. Kaupan muovikassi maksaa. Kukaan ei pakkaa ostoksiani. Keräilen ne kiltisti kassiini aivan itse. Ihmettelen, kuinka Suomen kesässä sataa taas.

Esikoistyttäremme suunnittelema hedelmälautanen kesäisiin juhliin.

Tuttuja ja läheisiä ihmisiä on mukava nähdä pitkästä aikaa. Perhejuhlat tuntuvat oikein miellyttäviltä kohtaamishetkiltä. Sekään ei haittaa, että jokainen kyselee meiltä vähän samoja asioita, sillä rupattelu suomeksi on aivan virkistävää. Oma suomen kieli on sentään pysynyt hyvällä tasolla, sillä kotona puhumme kyllä pelkästään suomea, me aikuiset siis. Lapsilla kieli lipsahtelee nykyään kotona jo suomen ja englannin sekoitukseksi, mutta hekin puhuvat kaikkien suomalaisten kanssa täällä sujuvasti lähes pelkkää suomea. Kuuntelen kuitenkin sivukorvalla kiinnostuneena, kuinka heidän keskinäisen leikkinsä kieli on englanti, myös täällä. Se on uusi piirre tässä ympäristössä. Olen kuitenkin aika ylpeä heidän kaksikielisyydestään.


Hirveän tuttua ja yhtä aikaa yllättävän outoa. Tuntuu hämmentävältä. Nykyään on myös alkanut tuntua kuin eläisi kahta elämää kahdessa eri ympäristössä. Arkielämää ja lomaelämää. Suomi-elämää ja Amerikka-elämää. Hyppäys lentokoneella yli Atlantin siirtää minut vuorokaudessa elämästä toiseen, riuhtoo identiteettiäni siinä matkalla kuitenkin vähän suuntaan jos toiseen. Ja sittenkin solahdan edelleen varsin helposti mukaan molempiin.

Aika hyvä näin. Mutta vähän jännittää, mitä tulevaisuus tuo.