Arkea kohti

Ei ollut piparkakkuja, ei. Kun marraskuussa tuntui liian varhaiselta, ja sitten joulukuu menikin ihan hujauksessa. Monta viikkoa siitä joulukuusta kului sairasteluun, joka on, kaikeksi onneksi, ollut meillä viime vuosina perin harvinaista. Eikä silloin tullut kerättyä siitä kuumeilevaa ja nuhanenäistä joukkiota leipomuspöydän ääreen. Eikä itse ehtinyt. Piparkakkutalon puitteet ja koristeet me kyllä ostimme, se oli varmaan jo lokakuussa. Kolme kertaa nostin sen pakkauksen pöydälle, että voisimme aloittaa näperryksen. Ja kolme kertaa nostin sen muutamaa päivää myöhemmin takaisin ruokakomeroon. Jossa se nytkin on. Mutta onneksi se on amerikkalainen valmispakkaus, se säilyy taatusti vaikka ensi jouluun saakka (emmekä me kyllä kuitenkaan sitä söisi!).

Ei ollut lanttulaatikkoakaan, ei. Kun ei sitä ulkosuomalainen täällä ole niin suuresti kaivannutkaan. Ei ollut muitakaan laatikoita, mutta silti joulupöydässä oli riittoisasti täyttävää syötävää. Saattaa kyllä olla, etten edes osaisi tehdä kunnollista lanttulaatikkoa. Mutta kaikki (se) kunnia lanttulaatikolle (joka sille kuuluu). Ehkä sen aika tulee joskus. Kuka tietää, jos vaikka annankin sille joskus vielä mahdollisuuden. 

Ei ollut vilkkuvia värivaloja pihamaalla. Niitä, joita katselen kyllä ajellessani näillä seuduin, ajatellen juurikin sitä, etten haluaisi noita omalle pihalleni. Saan päänsärkyä pelkästä ajatuksestakin, että pihallamme välkkyisi yhtään mikään. Olen ollut perin tyytyväinen niihin muutamiin pieniin valaistuksiin, joita meillä on ja jotka saavat olla vielä hetken aikaa, kunhan pääsemme ohi pimeimmästä vuodenajasta. Joulukuusi saa armonaikaa vielä hetken verran.

Mutta ei se joulu piparkakkujen puutteesta piitannut, eikä lanttulaatikkoa ollut kenelläkään ikävä. Oli joulukuussa kuitenkin joulutorttuja, ja aaton juhlapöydässä kinkkua ja paljon muutakin hyvää. Kinkunrippeet löysivät tiensä suureen kinkkupastaan, joka upposi lasten suihin. Viimeiset siivut kelpasivat vielä Suomesta tuodun ruisleivän päälle ja joulupuuron viimeiset lusikalliset hupenivat tapaninpäivänä. Ja sitten, viikonloppuna se kaikki oli ohitse. Ja sitten olikin aika ihan jollekin muulle!

Tämä on antia paikasta nimeltä Tiny Thai Restaurant.
Ja että se on hyvää!

Joululahjoilla on leikitty. Kirjoja on luettu. Palapelejä on tehty. My Little Ponyt ja Spongebob ovat löytäneet paikkansa unikavereina. Kaikki hyvin ja onnellisesti. Ja sitten, pikku hiljaa, saa arki jo tullakin. Sillä tavalla hitaasti ja pehmeästi kuitenkin, sillä ihan kohtahan on edessä uudenvuodenjuhlinta. Mies pitää päästää jo takaisin työmaalle, mutta onneksi tuleva viikko on työsaralla vielä katkonainen.

Otan siis arjen vastaan rauhallisesti ja tyynesti, sillä saamme lasten kanssa lomailla vielä viikon verran. Taidamme tehdä - no, ihan mitä huvittaa. Vaikka itseni tuntien taidan minä vähän siivoillakin ja sen sellaista, kun se arkeeni kuuluu ja sitä aina riittää. Mutta arkeen on hyvä siirtyä, vaikka muutama suklaapala kerrallaan. Ne muistuttavat vielä monta viikkoa joulusta!

Meille saapui joulun alla yhtenä kaupanpäällisenä
maidonvaahdotin. Olisin voinut kutsua sitä turhakkeeksi.
Mutta päätin kokeilla, ja kyllä cappuccinon ystävä kiitti!
P.S. Kuvassa lempisuklaa. Saa lähettää.