Valkoisen pöllön lumoissa

Palaan tänään aiheeseen, josta taisin vihjaista reilu viikko sitten. Meillä on nimittäin pöllöilty viimeisen kuukauden aikana jonkin verran, ihan siinä määrin, että saimme kuin saimmekin aikaiseksi odotetun tuloksen: esikoisen ihka ensimmäisen kouluprojektityön. 

Projektia alettiin valmistella jo lokakuussa, ja lapset saivat valita aiheen yläotsikosta nimeltä Vermont Wildlife. Meillä se ainakin meni niin, että mietimme kuumeisesti, mistä eläimestä tyttäremme olisi siinä määrin kiinnostunut, että saisimme hänet innostumaan syvällisemmästä tutustumisesta aiheeseen. Äiti siis googletteli ja löydettyään suloisen kuvan valkoisesta snowy owlista (käännetään kaiketi tunturipöllöksi), suostutteli tyttärensä valitsemaan kyseisen aiheen. Joten on tässä äidilläkin ollut aika paljon sormensa pelissä. 

Koulusta tuli pitkä liuta ohjeita, ne melkein hukkuivat niiden kymmenien muiden sähköpostien sekaan, joita koululta viikottain ropisee, mutta jonkinlaisesta langanpäästä saimme kiinni. Tunnustan, etten viettänyt lapseni kanssa kovin pitkiä toveja kotosalla aiheeseen tutustuen, mutta kiikutin kuuliaisesti lapseni mukana kouluun pöllökirjoja sekä netistä printattuja info sheetejä. Noiden materiaalien pohjalta jokainen kindergartenilainen sai käydä omaa aihettaan läpi opettajan kanssa, ja niinpä, koulun suojissa syntyi monta hienoa piirustusta aiheesta sekä kirjoitusharjoituksia, joissa käytiin läpi faktoja aiheesta. 

Mutta jännittävin kaikista taisi äidille olla kotityön osuus. Koululta tuli ohje, että lapsen tulisi rakentaa aiheesta interaktiivinen 3D-malli. Hui. Lapsen tulisi osata esitellä aihettaan mallin avulla projektien esittelypäivänä. Hui. Mutta tästä se lähti:

Se oli oikeasti niin huikea family project (erityisesti henkisesti), että olemme kai vieläkin ylpeitä lopputuloksesta. Ja se interaktiivisuus?

Interaktiivista siinä oli se, että viisivuotias lennätti pöllöä oksalta pesälle ja takaisin ja niin edelleen. Ensi kerralla voimme sitten suunnitella jotain monitahoisempaa. Tämä oli kuitenkin aivan sopiva malli viisivuotiaalle.

Aika ylpeä omasta tyttärestään, saahan sitä kai olla. Hän on oppinut kolmessa kuukaudessa hurjan paljon englantia ja osasi jo aivan sujuvasti esitellä työtään projektien esityspäivänä. Nämä esityspäivät on koostettu siten, että koululaiset kokoavat omat työnsä määrättyyn paikkaan jumppasalissa ja vanhemmat kutsutaan iltapäivän päätteeksi tutustumaan lastensa töihin. Kaikki istuvat tärkeän näköisinä oman pienen pöytänsä ääressä ja kertovat kiertelijöille, mikä heidän aiheensa on, sekä esittelevät sitä interaktiivista malliaan. Hämmästyttävintä minulle kaiketi oli se, että sillä aikaa, kun minä kiersin katselemassa muiden lasten töitä, näin sivusilmällä ja kuulin tarkalla korvalla, kuinka hän, pieni viisivuotias, esitteli pöllönsä liikehdintää vieraille. Meidän ujo tyttömme. Mitä hänestä onkaan kasvanut!