Tässä on hyvä

Joulukuun kuudes on täälläkin kääntymässä myöhäiseen iltaan, ja tässä pienessä hetkessä ehtii vielä kirjoittaa sanasen tai muutaman siitä, mitä ulkosuomalaisen päässä näinä hetkinä liikkuu. Olisiko ehkä sopiva hetki sanoa, että kaipaan kotimaatani? Asia on minulle kuitenkin monitahoinen. Tällä hetkellä, täällä, Yhdysvaltojen koilliskulmalla on kotoinen olo. Tämä on hyvä paikka. Täällä on miellyttävää asua, tänne on eurooppalaisen ollut helppo asettua. Jos en pitäisi sisäistä rauhaa kuluneena terminä, käyttäisin sitä ehkä kuvaamaan olotilaani.

Kaipaako ulkosuomalainen kotimaataan, kun katselee Suomen itsenäisyyspäivän juhlintaa - netti tuo tunnelmat lähelle, vaikka fyysisesti kaukana olemmekin. Suomi on toki mielessä aina kotimaa. Mutta kaipaako metsiä, peltoja, järviä. Salmiakkia, saunaa, metsien marjoja. Hiljaisuutta, puhumattomuutta. Väljyyttä, autiutta.

Tunnustan. En kaipaa suuresti Suomea, ainakaan tällä hetkellä. Kaipaan toki sukulaisia ja ystäviäni, jotka ovat kaukana. Mutta kaipuu on positiivista, jälleennäkemistä odottavaa, mutta se ei ole kuristavaa kipeyttä. Ei ikävää, jonka kanssa ei jaksaisi elää arkea. Ei, tämä kaipuu on pelkästään positiivista, ja olen onnellinen huomatessani sen. Tämä kaipuu on positiivista siksi, että täällä, missä olen, on elämäni hyvää.

Olen miettinyt, onko kaksi vuotta ehkä jonkinlainen aika, joka tarvitaan tietynlaiseen juurtumiseen. Että ensimmäinen vuosi menee ihmetellessä ja kuherrusvuotta viettäessä, että toinen vuosi tuo tottumisen ja pärjäämisen tunteen ja sen jälkeen - kuten nyt - on tunne, että on jollain tavalla juurtunut tähän paikkaan. Sillä tavoin kuin se ulkomaankomennuslaiselle mahdollista on. Sillä komennuslainen tietää, ettei mikään ole ikuista. Että vaikka sydämensä jonnekin haluaisi jättääkin, on siitä osattava jättää vain palanen. Sillä niitä muita paloja tarvitaan, kun seuraavaa paikkaa valloitetaan. Että ehkä se onkin jokin taito, joka kehittyy kuin huomaamatta - juurtuu, mutta ei niin lujasti, että irroittautuminen joskus tekisi kipeää.

Vielä en tiedä tarkalleen, milloin on aika irrottautua. Mutta siihenkin ajatukseen tottuu, ettei tiedä. Nauttii siitä hetkestä, joka on. Elää sitä elämää, joka on. On tyytyväinen siihen, että saa olla tyytyväinen. Ja antaa senkin ajatuksen kutkuttaa, ettei oikein tiedä, mitä sitten tapahtuu, kun on seuraavan siirron aika. Minä, turvallisuushakuinen ihminen, olen tainnut löytää itsestäni seikkailijan. 

Itsenäisyyspäivän jälkimainingeissa, tämän postauksen kuvat on kaivettu Suomi-kuvien arkistoista. Alla olevan kuvarunon kirjoitin viime kesänä Suomen-lomallamme. 

Ja huomaan, että siinä taitaakin kiteytyä aika paljon.