Muistan vieläkin, kun ystäväperheemme tarjosi meille vanhaa pinnasänkyä. Siinä oli jo vähän maali haalistunut, mutta se on palvellut monta kertaa mainiosti mummulassa varasänkynä. Monet siinä käytetyistä lakanoistakin taitavat olla perua samasta osoitteesta, ja niin vain ovat kestäneet ehjinä pesusta toiseen. Mummulassa on serkkujen entinen kylpyammekin käytössä lapsillamme edelleen, silloin kuin siellä käymme. He ovat jo vähän isoja ammeeseen, mutta rakastavat siinä pulikoimista, joten olemme ajatelleet, että senkun polskivat. Muistan edelleen myös sen turvakaukalon, joka oli lainassa ystäväperheeltämme silloin, kun kaksosemme olivat vauvoja. Meillä oli yksi kaukalo esikoisen vauva-ajoilta, ja ystävillämme oli toinen samanlainen. Joten me lainasimme sitä toiseksi, ja palautimme sen aivan kreivin aikaan ystävillemme - kun heidän esikoisestaan tuli isoveli.
Mahtaako sitä muistaa tarpeeksi usein miettiäkään, miten kiitollinen saa olla, että niin moni on ollut avuksi tuolloin, kun vauva-arki oli hektisimmillään, toki myöhemminkin. Kun taapersi eteenpäin taaperoarjessa ja unohti hetkittäin itsensäkin. Löysi kyllä aina uudelleen, vaikka yöunien jälkeen - silloin kun ne olivat hyvät, tai edes kelvolliset, sellaiset, jotka voi paikata kuntoon vähän suuremmalla kahvikupillisella. Meidän kohdallamme moni ei ole ollut auttamassa oven takana, sillä meidän ovemme on kaukana - mutta en ole sitä pitänyt täällä asuessamme koskaan ongelmana. Sillä moni apu ja lohtu moneen asiaan tulee siitäkin, kun viestittelee Suomeen ystävälleen, joka taapertaa samanlaisessa arjessa. Tai omalle äidilleen, jolla on paljon kokemusta pienten lasten hoidossa sekä paljon terveyteen liittyvää tietoa. Ja sitten yhtäkkiä, on taas kevyempi mieli, kun huomaa, että eihän tässä asioiden kanssa ole ollenkaan yksin. Vertaistukipalstoiltakin löytää paljon itselleenkin sopivaa tietoa, kunhan osaa suodattaa pois sen tiedon, joka ei meidän perheeseemme sovi.
Osaakohan sitä antaa toistenkin lapsiperheiden elää sellaista elämää kuin kukin haluaa? Että kun näkee äidin pienten lasten kanssa kaupassa vähän hermostuneen näköisenä, kun tämä yrittää paremmalla ja huonommalla menestyksellä pitää jokaisen heistä koko ajan lähistöllään. Ettei mene ja sano, että nauti nyt tuostakin, kohta ne lentävät pesästä. Että jos vaikka sanoisi, että kyllä minä tiedän. Tai ainakin hymyilisi sen näköisenä, että se toinen huomaisi, että kyllä minä tiedän. Tai kun näkee vauvan itkevän äitinsä hyssyttelystä huolimatta. Ettei ajattelisi, että ole nyt tyytyväinen, kun lapsesi sentään pysyy vielä sylissä, eikä vielä juoksentele ympäriinsä. Ja odotapa vain niitä tahtoikäisen tunteenpurkauksia. Niitäkin on, jotka katsovat itkevää lasta harmistuneen näköisenä. Mutta kun on kolmen pienen äiti itsekin, niin minun sisälläni on tuolloin aika paljon ymmärtämystä. Sillä minähän tiedän, kyllä vain.
Mutta kyllä minä haluan kuulla, mitä ystävieni arkeen kuuluu, niin heidän, joilla on samanikäisiä lapsia kuin heidänkin, joiden lapset ovat keskellä kouluiän haasteita ja kiireitä tai jo aikuisiässä. Kuin yhtä lailla kaikkien ystäviemme, olivatpa he lapsiperheitä tai eivät. Kyllä minä haluan kuulla siitäkin, miten elämä muuttuu, kun lapset kasvavat, miten pienten lasten ongelmat hiljalleen jäävät taakse, mutta kuinka aivan uudet haasteet nostavat päätään. Ihan silkasta mielenkiinnosta, sillä on lähes kutkuttavaa miettiä sitäkin, millaisia pieniä ja isompia koululaisia meidän lapsistamme kasvaa tai mihin nuoruus ja aikuisuus heitä vie. Vaikka en tahdokaan elää sitä 'tämäonvainvaihejakylläsemeneeohijakohtaontaasuusivaihe' -elämää, en. Silloin ehkä janoaisin koko ajan kohti tulevaa. Haluan tänäkin, uutena tulevana vuonna, edes yrittää olla läsnä siinä hetkessä, tässä elämässä. Niissä asioissa, jotka ovat lapsilleni nyt tärkeitä. Mahdollisimman paljon.
Olisikohan tässä nyt paikka luvata tämä asia itselleni. Ja piste.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti