keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Syksyn saldo

Ihmeellistä, että siitä on jo vuosi. Yksi kokonainen vuosi, kun seisoimme vähän hämmentyneen oloisena lähistöllä sijaitsevan koulun eteisaulassa. Kauaa meidän ei tarvinnut ympärillemme pälyillä, kun ystävällisen näköinen nainen, koulun johtaja, käveli meitä kohti ja kysyi, olemmeko tulleet tutustumaan kouluun. Ja sitten vain kävi niin, kuin joku tai jokin olisi laittanut asiat pyörimään. Huomasimme keskustelevamme johtajan kanssa tyttärestämme, toiveistamme ja ajatuksistamme hänen koulunkäynnin aloittamiseensa liittyen.

Tuo aamu oli mielenkiintoinen, ja mieleeni se jää varmasti pitkäksi aikaa, sillä se oli käänteentekevä hetki. Jälkeenpäin, kun juttelimme mieheni kanssa kouluun liittyvistä asioista, oli meille molemmille tullut sama tunne. Että jotenkin pitäisi nyt löytää jotain negatiivista, jotain arvosteltavaa, vähintäänkin jotain epäilyttävää, jotta asia tuntuisi jotenkin arkisemmalta, tavallisemmalta. Ja kuitenkin, olimme luonnollisesti kovin tyytyväisiä siihen, että emme niitä huonompia puolia sittenkään löytäneet.

Asiat pyörähtivät siis käyntiin tuona päivänä. Haimme esikoiselle paikkaa koulusta ja saimme sellaisen. Kävimme tutustumassa kouluun ja saimme ohjeita, kirjeitä, sähköpostia. Ja sitten kun kaikki alkoi, oli meillä kaikilla perhosia vatsassa. Saattaa olla, että äidillä niitä oli eniten. Pää oli niin täynnä ajatuksia, että niitä oli vaikea asetella järjestykseen. Sinkoilivat vain, ja limittäytyivät keskenään. Levottomat, mokomat.

Mutta niin vain on käynyt, että ensimmäisen kouluvuoden ensimmäinen puolikas on läpikäyty, ja toista on aloiteltu tällä viikolla. Ja miten samaa mieltä olinkaan erään toisen äidin kanssa, jonka kanssa juttelimme eilen, kun odotimme lapsiamme luokasta. Hän totesi minun lapseni nähdessään, että on ihmeellistä, miten tyttäremme on kasvanut. Tuntuu, että kokoakin, mutta että muutenkin - miten sujuvasti hän jo toimii muiden mukana. Ja miten hyvin hän näyttää tuossa joukossa viihtyvän.

Mitä hän on oppinut? Monia tavallisia koulussa opeteltavia taitoja, kuten kirjaimia, numeroita, laskemista, kirjoittamista. Hän ei osaa vielä lukea, mutta on alkanut tunnistaa muutamia sanoja. Osaa kirjoittaa kirjaimia, joita ei vielä viime kesänä hallinnut. Osaa laskutehtäviä, jotka eivät aiemmin juuri edes kiinnostaneet. Osaa uusia lauluja. On rohkaistunut liikunnallisissa toimissa. Ja osaa uskomattoman määrän englantia. Tunnustan, että minun pitää jo välillä kuunnella aika tarkkaan, että ymmärrän, mitä hän sanoo. Paljolti vielä siksikin, että ääntäminen on hänelle vielä tiettyjen äänteiden kohdalla haastavaa, mutta myös siksi, että en välttämättä itse muista heti kaikkia hänen käyttämiään sanoja omasta aktiivisesta sanavarastostani. Huhhuh. Tiesin, että näin käy - mutta että näin pian?


Mutta se muu, mitä hän on viime syksyn aikana oppinut, on ehkä kuitenkin vielä merkityksellisempää. Hän on oppinut todella paljon siitä, miten ryhmässä toimitaan ja miten toisia otetaan ryhmässä huomioon positiivisella tavalla. Kuinka pelataan toisten kanssa yhdessä, kuinka pyydetään toinen leikkiin mukaan, kuinka tehdään tilaa toiselle, myös henkisesti. Kuinka kunnioitetaan toista puhumalla kauniisti. Ja vaikka kaikki meistä vanhemmista pyrkii siihen, että opettaa lapselleen hyviä tapoja, niin aika moni meistä senkin tietää, että lapsen on helppo kotona kokeilla vähän toisenlaisiakin tapoja. Ainakin yrittää. Toisaalta, erehdyksen kautta oppii monta asiaa. Ehkä tämä on juuri se asia, jota joskus olen miettinyt, mutta en aiemmin ole vielä lasteni kanssa saanut kokea. Että vaikka kasvatusvastuu on vanhemmilla, on koululla ja opettajilla oiva tilaisuus antaa lapsen kehitykseen oma panoksensa.

Mutta ehkä joku muukin on jotain oppinut. Että auttaakseen lasta kehityksen tiellä, on tälle annettava myös tilaa. Ja annettava käden venyä, vaikka kuinka tahtoisi pitää pienestä kiinni. Annettava hänen selviytyä myös ilman äidin apua, silloin kun hänellä on siihen tarvittava valmius. Opeteltava näkemään, milloin se valmius on olemassa. Opeteltava olemaan hermoilematta siitä, tuleeko koululta puhelu kesken päivän. Tai että onko kukaan huomannut katsoa, muistiko lapseni pukea kaikki ulkovaatteet päälle välitunnilla.

Opittava hyväksymään se, että lapset kasvavat. Että kun he kasvavat, he tarvitsevat aikuisen apua monella tavoin, mutta ne tavat, joilla sitä tarvitaan, muuttuvat kehityksen mukana, koko ajan. Uskallettava myöntää se, että kyllä he pärjäävät. Ja huomattava, että äiditkin pärjäävät, siitä kaikesta huolehtimisesta huolimatta. 

Tästä tulee hyvä vuosi.

2 kommenttia:

  1. Ihanaa, että koulu ja siihen liittyvä sosiaalistuminen sujuu hyvin. Myös äidiltä. Se on outoa, miten äitinä joutuu sopeutumaan uusiin vaiheisiin ja se on muka vielä haastavampaa, kun on uudessa ympäristössä. Minun haasteeni tällä haavaa on se, että (ympäristön) mielestä pitäisi sotkeutua high school juniorin tulevaisuudensuunnitelmiin yliaktiivisesti (pedata collegepaikkaa), mutta minulla on hyvin suomalainen asenne. Fiksu likka, mitä sitä soppaa sekoittamaan kunhan muistaa kehua jostain joka viikko! Iloa kylmään (meillä oli hurja pakkasyö, -10 Celciusta).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, tämä on oikea sosiaalistumiskoulu niin lapselle kuin äidille :) Mutta hyvin olemme siis toistaiseksi pärjänneet! Tsempit sinne high school -maailmaan!

      Poista