Hei, älä ihan vielä

Auton huminassa on joskus vaikea kuulla, mitä takapenkillä puhutaan, mutta tällä kertaa yritän keskittyä kuuntelemiseen erityisen tarkasti. Äänessä on esikoiseni, joka puhuu pikkusisaruksilleen.

"Oletteko huomanneet, kuinka käyttäydyn nyt vähän eri tavalla, kun olen jo yhdeksän?" Hänen kielensä mukailee kirjakieltä, tätä piirrettä kaksikielisyys on edelleen vahvistanut. 

"Ai että olet niin kuin... isompi?" toteaa kuusivuotias pikkuveli. "Joo, yhdeksänvuotiaat on jo isompia!" Jokin keskeyttää keskustelun. Harmillista, sillä olisin mielelläni kuullut lisää.

Jokin minussa tahtoo inttää epätoivoisesti, että älä kasva isoksi. Vielä. Älkää ihan vielä. Olkaa vielä pieniä, ainakin vähän aikaa. Vaikka yhtä aikaa nautin siitä, että lapset kasvavat ja ymmärtävät maailmasta päivä päivältä enemmän. Nautin siitä, että he suoriutuvat monesta asiasta itsenäisesti. Nautin, kun huomaan, että he ovat osanneet tehdä jotain, vaikka en olisi muistuttanutkaan.

En kaipaa vaipanvaihtorumbaa, syöttämistä enkä rutiineja, joita tarvittiin, jotta lapsi saatiin nukahtamaan. Nautin siitä, että he kiipeävät yläkertaan siihen aikaan, jolloin he ovat tottuneet siirtymään iltapuuhiinsa ja kuinka saan vielä lukea heille jokaiselle iltasadun. Unisadun, kuten he itse sanovat. Nautin siitä, kun huutelevat, että äiti, vielä hali ja pusu. En voi nukkua, jos en saa vielä halia ja pusua! Se aika tulee vielä, kun eivät huutele perään. Tiedän.

Kuulen toistuvasti huhuja, että teini-ikäisyyden merkit näkyvät yhä nuoremmilla lapsilla. Uudet asiat alkavat kiinnostaa. Yhdeksänvuotiaskin tietää jo hyvin tarkasti, mikä on lapsellista ja mikä ei. Hän kasaa huoneensa ulkopuolelle tavaroita, joita hän ei tarvitse enää, sillä hän on jo isompi.

Yhdeksänvuotiaan taiteilijan välineistöä

Yhdeksänvuotiaani on pienikokoinen ja näyttää ikäistään nuoremmalta. Hän on oman tiensä kulkija ja tietää tarkasti, mistä hän pitää ja mistä ei. Häntä harmittaa suunnattomasti, jos asiat eivät suju siten kuin hän oli ajatellut niiden sujuvan. Hän on ehdottomuudessaan lapsi, jonka reaktioita seuraan toisinaan erityisellä herkkyydellä. Hän on suunnittelija, analysoija ja pieni suuri taiteilija.

Vielä he kuitenkin ovat melko pieniä, ajattelen. Haluan ajatella niin. Kun he ovat kukkeimmassa teini-iässään, on omaan mittariini kilahtamassa vuosia puolen vuosisadan verran. Silloin voimmekin kriiseillä yhdessä siitä, kenellä on kiperin kriisi.

(Lähettäkää voimia miehelleni.)

Suklaasyöppö

Tavallinen tammikuinen maanantai. Poikkesin aamulla ruokakomerolle. Lattianrajassa on suuri metallinen kulho, siinä on lojunut muistoja halloweenin ajoilta. Tapana on ostaa karkkikeppostelijoille suuri lajitelma suklaakarkkeja ja laittaa ne tarjolle tuohon kulhoon. Ne ovat pieniä annospusseja, usein tulee sanottua poikkeajille, että ottakaa vaikka kaksi tai kolmekin. Kulhoon oli jäänyt ehkä kymmenkunta pussia ja muutama Snickers-patukka. Ne olivat niitä, jotka eivät ole koskaan olleet suuressa huudossa meillä, joten olivat unohtuneet kulhon pohjalle. Tuona maanantaina niissä oli kuitenkin jotain outoa.

Kummastelin niitä hetken aikaa. Otin kuvan ja lähetin miehelleni. Tiedätkö näistä jotain? Puhelin soi kohta. Vähän hämmästelevä, mutta naureskeleva aviomieheni toteaa, että hän kyllä laittaisi roskat roskiin. Tiedänhän minä sen. Eivätkä nuo ole kyllä hänenkään suurinta herkkua. Lapset?? Eivät mene ruokakaapille yleensä kysymättä. Ja onhan nuo vähän kummallisesti revitty auki. Pussit olivat kyllä ihan tyhjiä, vaikka niissä on muistaakseni noin kymmenen värikästä karkkia jokaisessa. Ja niitä oli kulhossa jäljellä ehkä kymmenen. Karkkeja on siis hävinnyt ehkä sata. Sata!

Siivous on kova. Kaikki nostetaan pois ruokakomerosta, käyn läpi jokaisen tuotteen. Viisi kassillista ruokaa menee roskiin, mikä tuntuu kauhealta määrältä, mutta nyt ollaan pakon edessä. Kaapissa on ollut joku, jonka kanssa minä en ruokatavaroitani aio jakaa. Kaikki aukinaiset pussit ja purnukat heitän pois, tuleepahan kerrankin siivottua kunnolla. Ainoa tuote, josta löydän jälkiä, on pikkusiskoltani joululahjaksi saamani piparkakkusuklaa. Siitä on puraistu kulma pois, suoraan käärepaperin lävitse. Pesuaineen tuoksu valtaa komeron, ja kerrankin saan hyllyt siihen järjestykseen, että sieltä löytää jotain. 

Mies tulee töistä kotiin, rautakaupan kautta. On käynyt hankkimassa valikoiman hiirenloukkuja ja kysyy, löytyykö meiltä peanut butteria. Pitävät kuulemma kovasti siitä. Löytyy. Loukkuja asetellaan komeroon ja viedään kellariin, joka melko varmasti on paikka, josta sisälle taloon on päästy.

Kun istun autoon seuraavan kerran, radiossa sattuu soimaan Bon Jovin Wanted dead or alive. Sehän sopii. Ihan ensin koko episodi ei naurattanut yhtään, mutta pian suhtaudun jo huumorilla. Tuntuu inhottavalta, että hiiri on telminyt komerossani ja pitänyt suklaabileitä kulhossani, mutta ei tämä sittenkään mitenkään yllättävää ole. Talot ovat harvoja, niissä on paljon kivoja koloja, joista joku voi piipahtaa sisään. Parempi, ettei ajattele asiaa sen enempää. Muistuu mieleen, kuinka naapuri kysäisi kesäjuhlissa, onko kellään ollut hiiriä. Heillä oli. Ei meillä kyllä, onneksi. Tai sitten mä en vaan tiennyt. Nyt tiedän.

Ja sitten tulee torstai. Kellarissa tarjolla ollut maapähkinävoi on johdattanut yhden tyypin ansaan. Kaikki muut loukut ovat pysyneet koskemattomina, joten toivon, että tämä on ainokainen tapaus. Hiirihän se. Suklaasyöppö.

Mä niiiiin tarvin.... kissan.

#kaikkielämäniremonttimiehet, osa 5

Hassut tarinat jatkuvat edelleen! Tositarinat siis, elävästä elämästä. Tämän remonttimiessaagan aiemmat osat löytyvät täältä blogista kätevästi esimerkiksi kirjoittamalla oikeassa reunassa sijaitsevaan Hae tästä blogista -kenttään hakusanan kaikkielämäniremonttimiehet (kaikki yhteen!)


torstai, 21. joulukuuta 2017

Olin melkein menettänyt toivoni, mutta onneksi sitä oli vielä rippunen jäljellä.

Ovikello nimittäin soi tänä torstaiaamuna jo ennen yhdeksää. Olin kyllä nähnyt puutarhurifirman auton vilahtavan etupihallamme. Oven takana seisoi nuori mies, joka tervehti kohteliaasti, joskin vähän ujon näköisenä.

Nuori, sellainen pari(kymmentä) vuotta minua nuorempi, kysäisi, olisiko täällä sellainen takki. Että hän oli kai unohtanut sen joskus. Ja niin minä kiiruhdin autotalliin ja ojensin nuorelle miehelle hyvin likaisen takin. Oli se sentään jo kuivunut, kun oli löydettäessä ollut melko vettynyt. Mark käänteli takkia vähän hämmästyneenä ja totesi, että kyllä tämä varmaan on hänen takkinsa. ”En tosin kyllä edes tiennyt, että olin hukannut takin!”

Muuta en kysynyt, vaikka on meidän pihasta ennenkin vaatekappaleita löytynyt. Toivotin hyvää päivänjatkoa, vaikka mieli teki myös mainita, että laita nyt hyvä ihminen se takki vaikka päällesi, ulkona on tietääkseni kunnon pakkanen, ja tällaista (keski-ikäistä äiti-ihmistä) huolettaa, jos joku kulkee ulkona pelkällä hupparilla tässä kelissä.

Mutta nyt on joulumieltä roppakaupalla. Entä jos olisin heittänyt takin jo pois, kuinka olisin ikinä päässyt syyllisyyden taakastani eroon.

Hyvää joulua kaikille, Markille nyt tietysti aivan erityisesti.

sunnuntai, 31. joulukuuta 2017

Tämä on ollut uusien nurkkalautojen ja vaihdettujen ovien vuosi. Korjattujen aitojen, paikattujen putkivuotojen ja uusien vessanpönttöjen ajanjakso. Sähkömiehiä, remppamiehiä, vakuutustarkastajia ja sympaattisia putkimiehiä täynnä. Iloista kolinaa, pölinää ja maalinkäryä. Väärään ja oikeaan aikaan saapuneita ammattilaisia. Sekä kalsarit puun oksalla helteisen kesän tuulessa.

Mutta se on vähän kuin keski-ikäinen: pikku vikaa löytyy aina, vaikka ihan hyvin tässä eteenpäin porskutellaan.

Keittiössä vuotaa putki. Mutta kenenpä putkimies tuleekaan uudenvuodenpäivänä kello 8? Meidän, tietysti. Ji-huu!

************************************************************************

Ja niin tuli putkimies, uudenvuodenpäivän aamuna klo 7:55. Ongelma ratkesi tällä kertaa nopeasti ja näppärästi, mutta jäämme tarkkailemaan allaskaapin tilannetta varmuuden vuoksi. 

Mutta jatkuvatko tarinat vielä?? Ainakin sen verran osaan sanoa jo nyt, että omakotitalossa edelleen sattuu ja tapahtuu. Siitä mahdollisesti lisää tuonnempana...

Menisitkö ensin

Toisinaan hämmennyn liikenteessä. En siksi, että minulla olisi minkäänlaisia vaikeuksia muistaa esimerkiksi liikennesääntöjä tai käyttäytyä lähinnä asiallisesti liikennetilanteissa. Hämmennyn kuitenkin, kun esimerkiksi odotan, että pääsen kääntymään stop-merkin takaa vasemmalle. Odotan kiltisti, että vastaantulevat menevät ensin, samoin luonnollisesti etuajo-oikeutettua väylää ajavat.

Hämmennyn, sillä paikallinen tapa noudattaa liikennesääntöjä on välillä niin nöyrä, että silkasta ystävällisyydestä tilanne saadaankin muuttumaan liikennesääntöjen vastaiseksi esimerkiksi sillä tavoin, että vasemmalle kääntyvälle annetaan tietä, vaikka oma vuoro olisikin ensin. Vastaan tulevasta autosta heilutellaan vimmatusti käsiä tai vilkutellaan valoja. Mene vain ensin, joudut odottelemaan niin kauan vasemmalle kääntymistä, kuljettaja luultavasti sanoisi, jos ääni kantaisi minulle saakka. Silloin otan käsimerkit käyttöön itsekin ja heiluttelen kiitokseksi.

Kaistan vaihtamisestakaan ei kukaan tee haastavaa vilkkaammassakaan liikennetilanteessa (eri juttu sinänsä on se, voidaanko vermontilaista liikennettä koskaan kuvata oikeasti vilkkaaksi). Riittää, että laittaa vilkun päälle - joku antaa kuitenkin pikimmiten tilaa. Ja suomalainen hämmentyy taas, vilkuilee moneen kertaan sivulle, että varmastiko tilaa tulee. Uskottava se on.

Mutta voi tässä kääntöpuolensakin olla. Toisinaan liikenne ei suinkaan sujuvoidu siksi, että ihmiset tutkailevat sitä, kuka antaa kenellekin tietä. Selkeintä olisi kuitenkin noudattaa niitä ihan oikeita sääntöjä, vaikka välillä pujahtaakin tyytyväisenä autolla sellaiseen väliin, johon ei ilman noita ystävällisyyden osoituksia olisi asiaa.

Kuvassa näkyvässä kartiossa vilkkuu
soitettavaan joululauluun sopiva grafiikka. TODELLAKIN.

Aasinsilta johdattaa naapurustomme joulukuun ajan liikennesumppuun. Meiltä on vain kivenheiton verran matkaa alueen taatusti kuuluisimman jouluvaloharrastajan luo, joka virittää pihaansa joka vuosi kymmeniätuhansia lamppuja, lähinnä ohikulkijoiden iloksi, sillä kieltäydyn uskomasta, että talon asukkaat itse varsinaisesti nauttisivat pihassaan kuukauden verran välkkyvästä jouluvaloshowsta. Liikennesumppu siitä tulee yksinkertaisesti siitä syystä, että ihmiset pysähtyvät talon viereen ihmettelemään. Koko talo ja sitä ympäröivät puut ja pensaat ovat täynnä välkkyviä valoja - ja bonuksena voit vieläpä virittää autosi radion tietylle taajuudelle, jossa soivat joululaulut ja jonka tahtiin pihan valot vilkkuvat. Siis TODELLAKIN. Talon pihassa on kyltti, joka mainostaa kyseistä radiotaajuutta.

Näin meillä Vermontissa. Kyllä tänne sekaan mahtuu, todellakin.

Terve taas, arki

Tänään tiistaina arki tarttuu minuun yhtä varmasti kuin teiden suolasohjo autoon, kenkiin ja housunlahkeisiin. Tarvomme lasten kanssa parkkipaikan sivulla luikertelevaa lumista polkua pitkin kouluun. Polkua ei ole loman aikana lapioitu esiin ja kenkä solahtaa lumeen kuin lapset jälleen koulutielle. Melkein kahden viikon loma on ohi ja kevääseen on pitkä siivu matkaa.

Kylmyys hivuttautuu takin alle ja kipristelee sormia. Hymyt ovat lämpimiä. Lapset löytävät kaverinsa, kaikki on kuin ennenkin. Kaikilla on paljon kerrottavaa ja arki tuntuukin yhtäkkiä silkalta juhlalta, iloiselta äänten sekamelskalta. Lumi natisee kenkien alla, muistuttaa lapsuuden talvista. Tänne saakka olen tullut, mutta tietyt muistot seuraavat aina. 

Talo on hiljentynyt. Sen lisäksi, että lapset ovat palanneet kouluun, ovat jouluvieraamme aloittaneet kotimatkan kohti Suomea ja mies palannut työmatkakalenterinsa määrittelemään järjestykseen. Kuppi teetä lämmittää käsiä ja mieltä. Kuivahtanut croissant maistuu ehkä arkiselta, mutta nokare aprikoosihilloa tekee ihmeitä.

Ilman arkea ei olisi juhlaa. Loppuvuoden tervetullut vapaajakso on tehnyt tehtävänsä ja selättänyt univelat. Kasvattanut ehkä vyötärönympärystä, mutta tammikuu tulee avuksi tomerana ja järjestelmällisenä. Moneen päivään ei ole ollut tarkkaa ohjelmaa, mikä on ollut mainiota vaihtelua. Lapset ovat nauttineet isovanhempien seurasta täysin siemauksin. Ainoan miinuksen ovat aiheuttaneet jo viikon kestäneet kiperät pakkassäät. Lumi on pysynyt maassa yhtäjaksoisesti jo useamman viikon ajan, mikä on lähes poikkeuksellista tässä ilmastossa.

Burlington City Hall

Uusi vuosi on vaihtunut kuin varkain. Keski-ikäistä nauratti, kun huomasi toteavansa toiselle ilotulituksia katsellessaan, että juurihan me hetki sitten tässä samassa paikassa tiirailtiin. Onko muka jo vuosi taas kulunut, eikös me ihan äsken tänne vasta tultukin ja nyt tämä on jo kuudes kerta, kun vuoden vaihtumista täällä juhlittiin.

Koulun jälkeen arki on yhtä kuin kasa toppavaatteita, talvisaappaita, pipoja ja tumppuja eteisen lattialla, reppuja ja eväslaukkuja keittiön nurkalla valmiina tyhjennettäviksi. Arki maistuu tänään parmesanspagetilta ja tähteeksi jääneeltä uunilohelta. 

Eikä siinä ole kyllä mitään huonoa.