Miten sen sanoisit

Tiesinhän minä, että sellainen aika tulee.

Ei mitenkään yhtäkkiä vaan pikku hiljaa, ja jonain päivänä huomaisin ajattelevani, että näin siinä kävi ja pitikin käydä.

Ulkosuomalaisena käyttää arjessa luonnollisesti runsaasti itselleen vieraampaa kieltä kuin äidinkieltään. Kun on pitkään asunut muilla mailla, vieraan kielen käyttö toki arkipäiväistyy, vaikkakin meillä suomalaisena perheenä suomi on pysynyt ja pysyy kotikielenä. Siitäkin huolimatta, että joillekin perheenjäsenistä on joskus vaikeaa löytää sopivia suomen kielen sanoja. Kaikki kolme teiniä kuitenkin vakuuttavat, että heidän on helppo ymmärtää meidän vanhempien suomen kieltä, vaikka he itse kokevatkin joskus hankalaksi vastata meille suomeksi. 

Mutta mitä sitten on tapahtunut? Olemme huomanneet, että yhä useammin on tilanteita, jolloin on vain yksinkertaisempaa kysyä lapsiltaan, miten sinä tämän sanoisit englanniksi ja mitä termiä käyttäisit ja että onko tämä sinun mielestäsi hyvä valinta. Myönnän, että se tuntui ensin hieman hämmentävältä, mutta sittemmin luonnolliselta. Ja totta - helpolta tavalta tarkistaa.

Minulla on kielitiedetausta ja voin sanoa olevani melko kielitaitoinen ihminen. Pystyn kommunikoimaan kolmella kielellä sujuvasti (suomi, englanti, saksa) ja kolmella muulla (ruotsi, ranska, espanja) kohtalaisesti. Muutamilla muilla sitten jotenkin auttavasti. Olen opiskellut ja harrastanut kieliä suurin piirtein koko ikäni. Olen kiinnostunut siitä, miten kielet toimivat - havaitsen logiikkaa ja opetan itselleni sillä tavalla lisää. Olen huomannut, kuinka useamman kielen osaaminen alentaa kynnystä opetella muitakin ja kuinka yhden osaaminen voi tukea toista. Tuen aina lapsiani, kun he pohtivat, haluaisivatko ottaa lisää vieraiden kielten kursseja. Silti he valitsevat itse, enkä ole koskaan ohjannut heitä opiskelemaan jotain tiettyä kieltä. He osaavat siis sekä englantia että suomea. Kaksi heistä opiskelee lisäksi saksaa ja yksi espanjaa.

Oma englannin kielen taito on hyvä. Minulla ei ole vahvaa suomalaista aksenttia, mutta kyllä vieraskielisyyteni toki useimmiten huomataan. Small talkaan useimmiten sen verran sujuvasti, etten oikeastaan erotu paikallisesta. Keskustelen monesta aiheesta joutumatta miettimään sanoja tai rakenteita. Jotkut asiat sujuvat varmasti jo paremmin englanniksi kuin suomeksi; työssä tottuu käyttämään tiettyä sanastoa ja kouluun liittyvässä viestinnässä asiat selkiintyvät jo helpommin englanninkielisin termein. Toisinaan kyllä takeltelen: jos olen väsynyt tai yhtäkkiä pitää käyttää termejä, jotka eivät kuulu päivittäiseen sanavarastoon. Kuten vaikka ongelma kodinkoneen kanssa tai koukeroinen virastoasia. 

Teinit luonnollisesti puhuvat englantia kuten paikalliset. Onhan se koulukieli, kaverikieli, harrastuskieli. He puhuvat kotona myös keskenään englantia, mutta vaihtavat sujuvasti suomeen puhuessaan meille vanhemmille. 

Ihan äskettäin 14-vuotiaani halusi näyttää minulle kirjoittamaansa esseetä, joka ollaan osana englannin tunnin ohjelmaa lähettämässä kirjoituskilpailuun. Kyseessä oli argumentatiivinen teksti, jonka aiheeksi hän oli valinnut tekoälyn hyödyntämisen opiskelussa. Luin tekstiä sekä ihaillen että hieman hämmästellen - hän oli kirjoittanut todella hyvin perustellun asiatekstin. Mieleeni juolahti, että pystyisinköhän itse samaan englanniksi? Luultavasti kuitenkin kyllä, mutta olin positiivisesti yllättynyt tekstin tasosta, vaikka tiedän hänen olevan hyvä kirjoittaja. Se oli kuitenkin taas hyvä muistutus siitä, että lasteni kielitaito kehittyy aivan omaa tahtiaan. Minä voin vain yrittää pysytellä perässä.

Viime aikoina lapset ovat olleet yhä kiinnostuneempia siitä, miksi suomen kieli on niin erilainen kuin englanti ja olemme päätyneet moniin kiinnostaviin keskusteluihin aiheesta. Kun he puhuvat suomea, he osaavat usein valita sopivat sanat ja taivutusmuodot, mutta toisinaan sattuu pieniä, joskin harmittomia lipsahduksia, kuten fall-verbin kääntäminen mielessä aina putoamiseksi. ("Vaikka en ollut pitkään aikaan luistellut, en pudonnut kertaakaan!") Tai vastaus mitä kuuluu -kysymykseen. ("Hyvin.") Ymmärrys ei kuitenkaan kärsi.

Jokin aika sitten oli puhetta teinien viikonloppusuunnitelmista, ja kerroin kaksosillemme heidän kaverinsa äidin lähettäneen minulle viestin, että hän voi viedä ja tuoda lapseni. Mainitsin asiasta jotenkin siihen tapaan, että "hänen äitinsä voi heittää teidät myös kotiin" ja minua tuijotti kaksi hämmästyneen näköistä 14-vuotiasta. "Heittää? Mitä se tarkoittaa, jos joku heittää jonkun?" Minulle täysin harmiton suomen kielen ilmaisu kuulosti heidän korvissaan joltain aivan kummalliselta. "Niin, siis tuo teidät kotiin."

Lumisten päivien logi(sti)ikkaa

Kun sääennusteessa näkyy lunta, alkaa pohtiminen. Teini-ikäiset ovat hyvin tietoisia siitä, mitä lumisade voi tarkoittaa koulunkäynnille. He käyttävät kavereidensa kanssa snow day calculatoreita, joiden avulla voi arvuutella todennäköisyyttä sille, osuuko tietylle postinumeroalueelle kunnollinen lumisade, joka voisi tarkoittaa koulujen sulkemista.

Sillä sitähän lumisade välillä tarkoittaa. Ollaan kuitenkin sen verran pohjoisessa ja tottuneita lumeen, että pieni määrä lunta ei useimmiten aiheuta mitään kummempaa. Toisaalta joskus melko pienikin määrä voidaan nähdä ongelmana, jos lumi sattuu satamaan aamuruuhkan aikaan tai aiheuttaa kovin hankalia keliolosuhteita. Kun käyttää pääväyliä, ei ongelmia niinkään synny, mutta täällä ei tarvitse kovin kauas keskustoista mennä, kun todellisuus voi jo olla ihan toinen. Kaupunkien katujen tilannetta ei oikein voi verrata mutkaisiin ja talvella perin liukkaisiin vuoristoteihin.

Tänä kautena talvi on alkanut aikaisin. Saimme ensimmäisen kerran maan kunnolla valkoiseksi jo marraskuun puolivälissä. Monena vuonna on käynyt niin, että talvi on ollut kyllä tulollaan loppuvuoden, mutta lunta on nähty enemmän vasta vuodenvaihteen jälkeen. Tästä syystä tänä talvikautena tuntuu kuin talvi olisi jo kestänyt puoli ikuisuutta (olen kevätihminen).

Mutta - kouluja ei ole tänä lukuvuonna suljettu vielä kertaakaan! Aika on kyllä käsillä ja vahva veikkaus on, että tammi-helmikuussa koemme kauden ensimmäisen snow dayn eli lumipäivän. Se tarkoittaa siis, että koulupiiri sulkee koulut yhteisestä päätöksestä ja lapset saavat vapaapäivän. Siitä ilmoitetaan aamuvarhaisella soitolla, viesteillä ja nettisivuilla. Tieto ei taatusti jää saamatta. Sanomattakin lienee selvää, että teini-ikäiset ottavat ylimääräiset aamu-unet ilolla vastaan.

Kouluvuonna voi olla useita tällaisia lumipäiviä. Olen siinä käsityksessä, että niitä olisi täällä tavanomaisesti käytettävissä viisi, mikä siis tarkoittaa sitä, että mikäli maksimi on viisi, kouluvuoteen ei tarvitse lisätä ylimääräisiä päiviä, kun taas kuuden tapauksessa sellainen jo tarvittaisiin. Väistämättä on joinakin vuosina käynyt mielessä ajatus, että niiden määrällä joskus hieman pelaillaan - jos kaikkia viittä lumipäivää ei ole käytetty, talven loppupuolella niitä voidaan julistaa herkemmin kuin alkutalvella.

Mitä kaikkea snow day sitten käytännössä tarkoittaa? Koulujen lisäksi ovensa pitävät noina päivinä kiinni myös useat virastot. Jotkut yrityksetkin saattavat sulkea päiväksi tai ainakin pahimpien tuntien ajaksi. Käytännössä tilanne on se, että moni myöhästyy töistä ja menoistaan, ja joidenkin ei todellakaan tarvitse edes lähteä kokeilemaan onneaan lumipyryn sekoittamaan liikenteeseen. Jos tien päälle joutuu lähtemään, liikenne on hidasta ja takkuista. Talvirenkaita on, mutta ei kaikilla. Monta kertaa olen tuollaisessa kelissä katsellut kauhunsekaisesti jotakuta kanssakuljettajaa, joka liukastelee autollaan sinne tänne.

Ei ole olemassa siis tiettyä määrää lunta, mistä seuraisi jotenkin automaattisesti lumipäivä - kaikkea mahdollista on melkein 14 vuoden aikana jo nähty. Valtavia lumimääriä, jolloin lunta on kertynyt myrskyn aikana jopa 60-70 cm, mutta myös sohjoisia kelejä, jolloin liikenne on puuroutunut liiaksi eikä teitä ole ehditty aurata kuntoon, ja koulut on siksi peruttu. Onpa joskus koulu suljettu tuuliolosuhteidenkin vuoksi (silloin oltiin lähellä hurrikaanituulilukemia, mikä on hyvin harvinaista täällä) ja muutaman kerran jäästä johtuen. Vuoden 2013 lopusta muistan jäämyrskyn, joka oli tavallaan kauniskin jäämuodostelmineen, mutta kauhea painajainen tien päällä.

Teinejä kiinnostaa aika ajoin, mitä Suomessa tehtiin (tai tehdään) silloin, kun me vanhemmat kävimme koulua. Oliko koulu koskaan peruttu? Ei. Miten kouluun tai mihinkään päästiin? Samoin kuin muinakin päivinä. Ehkä vähän myöhässä, jos ei ymmärtänyt varata matkaan enemmän aikaa. Olen kertonut heille (ja monelle täälläkin!), että meillä Suomessa on kyllä lumisia päiviä, mutta ei koskaan tällaisia lumipäiviä. Ainoa erottava tekijä, mikä minulla tulee mieleen, on se, että täällä olen kuitenkin kokenut joitakin vähän kovempia lumimyrskyjä kuin Suomessa aikoinaan. Lunta voi tulla paljon ja lyhyessä ajassa, tuuli voi tuivertaa ankarasti Kanadasta ja nopeat lämpötilanvaihtelut voivat tehdä keliolosuhteista vaikeasti ennakoitavia. Esimerkiksi juuri tänään, kun kirjoitan tätä, meillä on alkanut eilisiltana vesisade, joka on muuttunut aamun aikana rännäksi ja joka muuttunee vielä iltaa kohti lumisateeksi, koska huomisaamuna pakkasta voi olla taas jo 15 astetta.

On kuitenkin yksi lumeen liittyvä asia, josta voin täällä antaa vain kiitosta. Kaupunki auraa tiet ja kadut ensi tilassa. Jos yöllä on satanut lunta, havahdun useimmiten aamuyöllä siihen, että lumiaura kolistelee kotikadullamme. Joskus auran näkee jo silloin, kun ei itse vielä ymmärrä, mitä auraamista tiessä edes on. Epäilen, että auraamisen tehokkuus liittyy siihen, että sillä tavoin voidaan varmistella, ettei tule sanomista. Joka tapauksessa on ollut hyvä huomata, että teiden kunnosta huolehditaan. Runsaasta suolan käytöstä voisikin sitten jo kirjoittaa aivan uuden, kokonaisen jutun.

Viereinen kuva on pari päivää kestäneestä lumimyrskystä vuosia sitten. Tuona kyseisenä päivänä ei onneksi ollut kiire minnekään!

Herkkuja, herkkuja!

Mietin mielessäni, mitä Vermontista voisi tulla monelle mieleen - jos poistaa pohdinnasta tosiseikan, että kaikille ei tule mieleen pikkuinen Vermont laisinkaan.

Tulin (tietenkin) siihen tulokseen, että vastaus on todennäköisesti jäätelö. Vermont's Finest, Ben & Jerry's -jäätelötehdas sijaitsee Vermontin Waterburyssa. Tehdas on perustettu vuonna 1985, kun taas ensimmäinen jäätelökioski (Scoop Shop) aloitti toimintansa 1978, bensa-aseman kyljessä. Nimi tulee suoraan perustajilta, Ben Cohenilta ja Jerry Greenfieldiltä. Waterburyn tehtaalla pääsee kierroksella tutustumaan jäätelönvalmistukseen, ja paikasta tuskin tulee lähdettyä pois poikkeamatta jäätelöllä. 

Ben & Jerry's -jäätelöt ovat tyypillisesti herkkujäätelöitä, eli täynnä sekä ihania sattumia että kaloreita. Suosituimpia makuja kautta aikojen ovat olleet esimerkiksi Chocolate Chip Cookie Dough -suklaahippujäätelö, Cherry Garcia -kirsikkajäätelö ja Chunky Monkey, jossa on mm. pähkinöitä ja banaania. Jäätelöä myydään pintin kokoisissa purkeissa, jotka tunnetaan ympäri maailman. Makuja on kymmeniä ja kymmeniä, mutta aika ajoin niitä myös poistetaan valikoimista uutuuksien tieltä. Tehtaan pihapiirissä voi vierailla myös kuopattujen (mutta ei unohdettujen!) makujen hautausmaalla.

Ben & Jerry's jättää tunnettuudellaan helposti varjoonsa muut vermontilaiset jäätelöherkut, joita kyllä löytyy. Yksi mainitsemisen arvoinen on ehdottomasti pehmytjäätelö, jota täällä kuuluu kutsua creemeeksi eikä soft serve -jäätelöksi. Aidoimmillaan se on maustettu (tietenkin) vaahterasiirapilla, joka on Vermontin toinen kuuluisa herkku. Se, joka tulee Vermontiin kesällä ja jättää tilaamatta maple creemeen, jää olennaisesta elämyksestä paitsi. Muita tavallisia makuja ovat suklaa, vanilja ja black raspberry (joka kaiketi kääntyy suomeksi mustavatukaksi ja eroaa maultaan hieman suuremmasta karhunvatukasta).

Vermontista ei oikeastaan voi puhua mainitsematta vaahterasiirappia. Tämä pieni osavaltio on maan suurin vaahterasiirapin tuottaja (puhutaan noin kolmesta miljoonasta gallonasta vuodessa). Satoa kerätään lopputalvella/alkukeväällä juoksuttamalla mahlaa vaahteroista, joka sen jälkeen prosessoidaan siirapiksi mm. vettä poistamalla, jotta koostumuksesta saadaan sopivan siirappimainen. Lisäksi sitä mm. suodatetaan, tasoitellaan ja maustetaan ennen kuin se on valmista myytäväksi.

Vaahterasiirapin tunnetuin käyttö on luultavasti sen lorauttaminen makeisiin herkkuihin kuten pannukakkuihin, leivonnaisiin tai jäätelöön. Vaahterasiirappikarkkejakin tietysti löytyy. Se sopii myös erinomaisesti vaikkapa hedelmien ja pähkinöiden höysteeksi. Sitä käytetään myös juomien makeuttamiseen ja kastikkeisiin, yhtä lailla marinointiin tai kasvisruokiin. Kinkkuun, pekoniin, kalalle, kanalle... mielikuvitus lienee vain rajana. Olen vuosien mittaan törmännyt siihen lukemattomia kertoja ja usein sen ihanan pehmeän maun voi ruoassa sopivasti maistaa. Maku tuntuu tähän mennessä jo hyvin tutulta ja kotoisalta.

Vermontin syksyä taas ei voi kuvitella ilman syksyistä väriloistoa - eikä omenoita. Osavaltiosta löytyy paljon omenatarhoja, joihin voi tehdä syksyisen retken poimimaan omenoita ja hankkimaan niistä valmistettuja herkkuja. Apple cider on ehkä harhaanjohtavasta nimestään huolimatta ns. suodattamaton omenamehu, jonka väri on teollista sameampi, mutta maku sitäkin aidompi. Parhaimmillaan se on ostettaessa suoraan omenatarhoilta, joissa se on pullotettu. Sellaisena se ei säily kovin monta päivää jääkaapissa (koska säilöntäaineet on minimoitu), mutta on niin maukasta, että ei säilyisi muutenkaan. Sitä voi myös lämmittää kylmempään aikaan maistuvaksi juomaksi.

Meiltä käsin omenatarhoja löytyy useita melko lyhyenkin ajomatkan takaa, mutta itse olemme monta vuotta käyneet joka syksy vierailemassa tuttavaperheen pienemmällä tarhalla, jonne voi ajaa puolessa tunnissa ja jossa omenapuiden keskelle pääsee suoraan pihasta kävelemällä (kun taas monilla isoilla tarhoilla tarvitsee erillisen kuljetuksen itse pelipaikoille). Poimittuaan kassillisen omenoita voi vilkaista heidän puotinsa tuotteet, esimerkiksi mehut ja hillot. Ja jonottaa hetken (tai pidemmän, koska ovat tunnettuja herkuistaan!) jäätelötiskille, jossa he myyvät omenoilla höystettyjä herkkuja, kuten apple cider -donitseja (jäätelöllä tai ilman!) ja vaniljajäätelöä itsetehdyllä omenahillokkeella. Vaahterasiirappia toki unohtamatta.

Vermontilaisen kauppaan astuessaan voi olla varma, että paikallisia herkkuja löytyy - pienistä puodeista marketeihin - mutta siinä on aina oma viehätyksensä, kun jalkautuu maaseudulle. Talvi toki hiljentää maatilat ja tarhat, mutta keväästä lähtien on aina, mitä odottaa. Kun ilmasto kutistaa aktiivisen ajan lämpimämpiä paikkoja lyhyemmäksi, on ilosta otettava kaikki irti. Siihen pikkuinen Vermont tarjoaa monta mahdollisuutta.