Silmäleikkausseikkailu

Olin huomannut jotain muutosta loppuvuonna muutama vuosi sitten. Se oli aikaa, jolloin tein muutaman kuukauden ajan paljon töitä ja vietin (aivan liian) monta tuntia ruudun ääressä. Syytin raskasta työrupeamaa ja pimeää vuodenaikaa ja mitä nyt keksinkin, mutta ongelma vain oli ja pysyi. Tuntui, etten nähnyt riittävän tarkasti. Olihan minulla jo siinä vaiheessa moniteholasit, olin saanut ne nelikymppisenä. Melko vahvasti likinäköinen ja siihen vielä päälle ikänäköä. 

Oli tunne, että pitäisi pyyhkiä silmälasit puhtaaksi, mutta vaikka sitä olisi toistanut kuinka, ongelma ei hävinnyt minnekään. Näin kyllä riittävän hyvin, jotta sain työtä tehtyä, mutta kiusasihan se. Näytti kuin Excelin soluissa olisi ollut jotain epäselvää tai että osa tekstistä olisi ollut vähän sumeampaa.

Jossain vaiheessa päätin soittaa silmälääkärille. Olin hoitanut silmäterveysasioita usein vielä Suomessa kesälomalla. Oli jäänyt tavaksi käydä tutulla silmäklinikalla, jossa oli tallessa minua koskeva silmäsairausdata. Tällä kertaa kuitenkin varasin ajan paikalliselle silmälääkärille. Oli otettava selvää siitä, mikä vaivasi.

Vanhempi mies, epäilemättä kokenut silmälääkäri kyllä, tutki ja teki testejä. Juoksutti minua vähän edestakaisin tutkimushuoneiden välillä, mutta jakoi viimein ajatuksensa. Varhaiskaihi. Toisessa silmässä melko selvästi ja toisessakin luultavasti jo kehittymässä. Hän kirjoitti lähetteen spesialistille.

Noin kuukautta myöhemmin istuin silmäklinikan odotushuoneessa. Siellä oli monta asiakasta, joilla selvästi oli isompia silmävaivoja, saattajista ja apuvälineistä päätellen. Tapasin erittäin asiantuntevan oloisen erikoislääkärin, joka vahvisti diagnoosin todeksi. Varhaiskaihi on yleensä perinnöllinen, ja se etenee usein tavallisempaa vanhuusiällä iskevää kaihia nopeammin. Se ei ole kovin tavallinen, mutta ei tavatonkaan. 

Minulle varattiin aika valmisteleviin tutkimuksiin ja silmäleikkaukseen. Linssit olisi vaihdettava, sillä eihän tästä pelkällä viilausleikkauksella selvittäisi. Diagnoosi harmitti toki, mutta tiesin, että kyllä näitä tehdään hyvillä tuloksilla. Samalla voisin päästä eroon lapsuudesta saakka vaivanneesta likinäköisyydestä.

Kun kerroin ikäisilleni ystävilleni, että olen menossa kaihileikkaukseen, heistä moni totesi, että heidänkin vanhempansa olivat juuri käyneet leikkauksessa.

Leikkaukseen mennessä pitää olla terve. Tarvitsin yleislääkärin lausunnon siitä, että minua ei vaivaa mikään, mikä voisi olla leikkauksessa riski. Sain kaksi aikaa silmäsairaalaan, jossa silmät leikattaisiin, yksi kerrallaan. Alkuperäinen linssi pois ja uusi tilalle.

Ennen leikkausta piti aloittaa silmiin antibioottitipat. Lisäksi silmiä piti puhdistaa samana aamuna tietynlaisella aineella. Naamassa ei saanut olla minkäänlaista meikkiä ja vaatteiden tuli olla löysiä ja mukavia. Ja kuski piti olla käytössä, joka hakisi minut leikkauksen jälkeen kotiin toipumaan.

Silmäsairaalassa minut otti vastaan tomeran oloinen hoitaja, joka alkoi valmistella minua leikkausta varten. "You're a youngster!" (no, siinä joukossa kyllä...) Sain rauhoittavaa lääkitystä (jota pyysin mahdollisimman vähän, koska olen tottumaton lääkkeisiin), jotain puuduttavaa ja lisää antibiootteja. Hoitajalla oli lista asioista, joita hänen piti varmistaa.

"Oletko varma, ettet ole raskaana?"

Aivan varma, totesin.

"Mutta haluatko kuitenkin raskaustestin?"

Ei kiitos, en tarvitse. (Tiedän, että olen täällä nuorimmasta päästä, mutta näet varmaan syntymäaikani. Ja minulla on kolme lasta - olen varma, että siinä on minulle riittävästi.)

Onneksi hän uskoi, kun vakuuttelin kolmannen kerran, että en tarvitse testiä. Saattaa olla, että kehittelin mielessäni jo seuraavaa nokkelaa vastausta, joka onneksi jäi sanomatta. Samanaikaisesti nimittäin nuorehko mieshoitaja yritti saada neulaa osumaan suoneeni mutta joutui taistelemaan koko ajan kasvoillaan viipyilevää hymynkaretta vastaan. Hän näytti siltä, että oli purskahtamassa kunnon nauruun. En voinut ottaa riskiä, että hän olisi pudonnut seuraavaksi tuoliltaan. (Nuorten miesten kannattaa muistaa, että keski-ikäiset(kin) voivat olla hassuja.)

Lopulta minut kärrättiin leikkaussaliin, jossa toimenpide oli nopea. Linssi rikottiin palasiksi ja uusi sujautettiin tilalle. Silmän päälle laitettiin lappu, jota olisi pidettävä siinä seuraavaan päivään saakka. Salista ulos, minkä jälkeen hoitaja patistelikin heti istumaan. Hän tarjoili omenamehua ja jatkohoito-ohjeita. Mieheni haki minut kotiin ja loppupäivä meni toipuessa. Kipuja oli hyvin vähän, ehkä hieman kirvelyä silmissä.

Seuraavana aamuna oli vuorossa kontrolli, jolloin suoja otettiin silmän päältä pois ja näkö tarkistettiin. Kaikki oli kunnossa ja ihmeellinen uusi maailma silmien edessä. 

Toisen silmän leikkaus sujui yhtä mutkattomasti. Pari päivää leikkauksen jälkeen ajoin jo autoa ja ihmettelin, miten hyvin opasteet näkyvät liikenteessä. Minulla oli ollut silmälasien kanssa aivan riittävän hyvä näkö, mutta nyt se oli vielä parempi. Kun on ajanut autoa noin kolme vuosikymmentä silmälasit päässä, tuntui suorastaan luvattomalta lähteä liikkeelle ilman niitä. Alussa sattui monta kertaa niin, että havahduin kesken ajomatkan hermostuttavaan tunteeseen, että olen varmasti unohtanut jotain. Kunnes tajusin, etten tarvitse kaukolaseja enää.

Muutamia päiviä leikkauksen jälkeen satuin vilkaisemaan ylläolevassa kuvassa näkyvää tyttäreni pehmolelua. Hän oli saanut sen jonkin verran aiemmin. 

"Miten tämän saukon turkki on näin kiiltävä?", ihmettelin.

Tyttäreni näytti hyvin hämmästyneeltä. 

"Äiti, se on aina ollut kiiltävä."

Minulle se oli ollut vain tummanruskea.

Ajallisesti: pääsin hoitoon (yksityiselle, koska olemme Yhdysvalloissa) muutamassa kuukaudessa. Rahallisesti: köyhdyin muutaman tuhannen dollarin verran. Terveysvakuutus tuli kustannuksissa melko hyvin vastaan.

Vastuuta ja vapautta high schoolissa

Teini-ikäisyys on jännää aikaa. Vastuut saattavat painaa mieltä, mutta vapaudet sitä vastoin kutkuttavat. Kolmen teini-ikäisen vanhempana näkee sen, miten eri tavalla teinit voivat ottaa uudet asiat vastaan ja miten kuitenkin kuviossa on usein paljon samaakin. Uudet asiat kiinnostavat, mutta välillä pelottavat yhtä aikaa. Todellisuus lyö välillä kasvoille, mutta onnistumiset asioissa, jotka eivät ole olleet valmiiksi tuttuja, tuovat tyytyväisen hymyn huulille.

Kotona oppii kaikenlaista, mutta koulumaailmassa vielä lisää - paljon. Täällä eron koululaisen vastuissa ja vapauksissa näkee selvästi yläkoulun (middle school) ja lukion (high school) välillä. Tuntuu suorastaan, että moni teini kasvaa monella tapaa juuri tuon siirtymän kohdalla. Niin henkisesti kuin ihan fyysisestikin. Kukapa ei olisi nähnyt teini-ikäistä, joka on joskus venähtänyt kesän aikana aivan uusiin mittoihin.

High schoolin opetusohjelmaa koskevassa infossa koulun rehtori kertoi, kuinka he haluavat olla luomassa ja ylläpitämässä "kolmen kodin" mallia. Three homes tarkoittaa kotia, koulua ja koulupäivän jälkeistä harrastus- ja yhteisötoimintaa. Niiden toivotaan toimivan yhteistyössä ja luovan teineille yhteenkuuluvuutta eri tasoilla ja tavoilla. Koti toimii toki pohjana kaikelle ja antaa valmiuksia koulumaailmassa luovimiseen, ja koulussa opittuja asioita sovelletaan niin kotona, harrastusmaailmassa kuin koko muussakin elämässä. Kaikki liittyy ja linkittyy toisiinsa ja rakentaa pohjaa teinin elämälle ja kehitykselle myös sitä aikaa varten, kun koulu on käyty ja edessä ovat jatko-opinnot, työelämä tai jokin muu suunnitelma.

Tässä vaiheessa voi muistuttaa suomalaiseen koulujärjestelmään tottunutta, että high schooliin siirrytään täällä 14-15-vuotiaana, ja sitä käydään neljä vuotta, joten ulos putkahdetaan Suomen tapaan täysi-ikäisinä. Noina neljänä vuotena ehtii tapahtua paljon.

Yksi tärkeä lukiolaisen vastuualue on luonnollisesti koulutyö itse. Kaikki tuntuu tapahtuvan nykyään verkossa ja opiskelijat sukkuloivat tekemistensä kanssa eri järjestelmien välillä eikä vanhemman ole tarvetta katsella kaiken perään, vaikka mahdollisuus siihen tarjotaan. Jos joutuu olemaan poissa oppitunneilta, on mahdollista olla opettajaan yhteydessä sähköpostitse tai käydä tapaamassa heitä ennen koulupäivää: jokaisena aamuna opettajat ovat luokissaan 45 minuuttia käytettävissä ennen koulupäivän alkua. Sieltä voi käydä hakemassa apua koulutehtäviin, tiedustelemassa arvosanojen korottamista tai tehdä rästiinjääneitä kokeita. Homma tuntuu toimivan hyvin.

Digimaailman lisäksi näitäkin käytetään.

Merkittävä juttu teinille tuntuu ymmärrettävästi olevan liikkuminen. Yleisesti ottaen täällä ei alaikäisten liikkuminen paikasta toiseen ole ollenkaan niin vapaata kuin Suomessa. Tavallisesti noin alle 12-vuotias ei liiku yksin kuin omassa naapurustossaan. Koulumatkoja voi taittaa itse suunnilleen tuonikäisenä, toisaalta moni käyttää koulun tarjoamaa koulubussikuljetusta. High schoolin nuorimmat - freshmanit (9. vuosiluokka) ja sophomoret (10. vuosiluokka) - eivät saa poistua koulun alueelta ilman lupaa koulupäivän aikana, mutta junioreille (11. vuosiluokka) ja senioreille (12. vuosiluokka) se sallitaan. Monella junior-ikäisellä opiskelijalla toki onkin jo ajokortti, jonka voi saada täällä 16-vuotiaana. Niinpä junioreita ja senioreita näkee koululla vähemmän kuin nuorempia, koska he voivat käydä syömässä koulun ulkopuolella ja luonnollisesti viettää mahdolliset hyppytuntinsa missä haluavat.

Voisi ajatella, että liikkuminen koulun sisällä olisi vapaata, mutta näinkään ei asia aivan yksiselitteisesti ole. Jos otetaan vertailukohdaksi middle school, erot ovat kuitenkin huomattavat. Meidän yläkoulussa oppilaiden kulkemista rajoitettiin siten, että he esimerkiksi pääsivät aamulla alakerran aulasta yläkerran käytäviin vasta noin kymmenen minuuttia ennen oppituntien alkua. Tämä johtui yksinkertaisesti siitä, että rakennuksessa on oltava riittävä määrä henkilökuntaa ennen kuin jokaiseen kerrokseen ja tilaan on pääsy. Myös kirjastoon pääsemistä aamulla rajoitettiin samasta syystä. Toisaalta ruokalaan pääsi kyllä hakemaan aamupalaa (sellainen tarjotaan Vermontissa jokaiselle julkista koulua käyvälle koululounaan lisäksi). Samoin rajoitettiin sitä, montako oppilasta voi yhtä aikaa liikkua käytävillä oppituntien aikana, eli jos oppilas oli pyytänyt lupaa vaikkapa vessakäyntiin, sai sellaiseen luvan, jos passeja oli riittävästi käytössä sillä hetkellä. Ruokalasta taas sai poistua lounaan jälkeen vasta luvan jälkeen.

High schoolissa ei todellakaan olla noin tarkkoja. Oppilaisiin luotetaan paljon enemmän ja he saavat kulkea käytävillä vapaasti. Lounastunnilla ei tarvitse pysyä ruokalassa vaan lounaansa voi nauttia missä vain koulurakennuksen sisällä, poislukien kirjastotilat ja vastaavat. Mutta ei, ihan vapaata ei juoksentelu sielläkään ole: koulussa on kameroita joka nurkalla, myös sisällä, ja jos joku maleksii käytävillä oppituntien aikaan liian pitkään, joku voi tulla kyselemään, onko siihen lupaa. Tällä suitsitaan lintsaamista.

Mietinkö joskus ovatko säännöt ankaria? Ne voivat siltä joskus tuntua, mutta toisaalta ne ovat luonnollinen osa täkäläistä koulumaailmaa. Meidän lapsemme ovat tottuneet tähän maailmaan ja se luo heille turvallisuutta. Ympäristö ja koko maailma on kovin erilainen kuin vaikkapa omassa nuoruudessa pienessä suomalaisessa maaseutukaupungissa. Ei vertaamisesta sinänsä mitään hyötyä ole, vaikka se mielenkiintoista voi välillä ollakin. 

Pidän tärkeänä sitä, että vastuut ja vapaudet muuttuvat iän mukana, kun nuori kasvaa ja aivot kehittyvät. Koen, että usein keskitie on hyvä ratkaisu monessa asiassa. Ei tarvitse hypätä suoraan syvään päähän, mutta liiasta pumpulista tuskin on hyötyä siitäkään. Vastuiden ja vapauksien muuttuminen on myös saanut aikaan monta hyvää keskustelua. Ja sen tärkeyttä ei voi teini-ikäisten suhteen vähätellä.