Majakan ja Perävaunun matkassa

Meillä asuu herra Näppärä. Hänellä on ikää sillä tavalla sopivasti yli kahden vuoden, että hän on alkanut kunnostautua erityisesti omatoimisuudessa. Mikä on ajatuksena aivan erinomainen, vain kohdistus pettää. Riippuu tietysti keneltä kysytään.

Hän osaa käynnistää omatoimisesti esimerkiksi pyykkikoneen ja kuivausrummun. Molempien käynnistäminen vaatii virtanappulan painamista, ohjelmanvalitsimen kääntämistä sekä starttinappulan painallusta. Hän onnistuu tuossa tehtävässä sellaisessa ajassa, ettei (nopeaksi ehtinyt) äitinsä ehdi muuta kuin kuulla, että koneet ovat päällä. Siis koneet ovat päällä! Ne ovat kyllä usein meillä päällä, mutta juuri tänä aamuna en niitä kyllä ole vielä käynnistänyt!

Hän osaa myös virittää kelloradioon herätyksen, kuunnella puhelimesta voicemailit, testata kaasuhälyttimen toimivuuden (juu, nyt tiedän minäkin, että testiäänet tulevat kolmen sarjoissa, eikä niitä saa keskeytetyksi) sekä muunnella kuntopyörän asetuksia niin, että sekin piipittelee jo ihan omaksi ilokseen. Hän on myös taitava purkamaan osiin kaiken, minkä puretuksi saa. Vaikkapa herätyskellon. Mielenkiintoista on, että hän kykenee purkamaan osiin myös sellaisen esineen, mitä et tiennytkään saavan purettua osiin. Minulla on erinäisissä paikoissa lukemattomia pieniä osia, joita hän on minulle ystävällisesti kyllä toimittanut, mutta minulla ei ole hajuakaan, mistä ne ovat irronneet. Äskettäin luin Facebookista, kuinka eräästä äidistä oli mahtavaa, kun lapsi oli tullut siihen ikään, että vaihtaa leluihinsa patterit itse. Omatoimisuus on kyllä hieno juttu. Minä en kuitenkaan ihan vielä sano, että mahtavaa!

Asuu meillä myös neiti Erehtymätön. Reilun kahden vuoden kokemuksella elämästä tietää ilmeisesti jo aika paljon. Hän on kyllä hyvin kiinnostunut äidin mielipiteistä (vielä ainakin - lohdullista kai), ja päivät pitkät häneltä satelee kysymyksiä 'mikä toi on?', 'mikä ääni tuo oli?', 'mikä auto tuolla menee?' ja niin edelleen. Äiti saa vastata jokaiseen kysymykseen (ja mikäli äiti ei vastaa, kysymys toistetaan riittävän monta kertaa, että äiti vastaa), mutta vastauksen paikkansapitävyyden päättelee kuitenkin neiti itse. Jos hän ei ole tyytyväinen vastaukseen, häneltä napsahtaa nopeasti 'ei on kuomma-auto, se on joku muu'. Kielioppi on vielä vähän epävarmaa, mutta mielipiteet sentään eivät. Hän on myöskin toisinaan ehdottomasti sitä mieltä, että 'ei äiti juo nyt kahvia!' tai 'ei äiti tee nyt uokaa (=ruokaa)!', vaikka äiti nimenomaan ilmoittaisi juuri nyt juovansa kahvia tai tekevänsä ruokaa. Mutta ei, jos se ei sovi neiti Erehtymättömän suunnitelmiin, niin sen voi näppärästi kieltolauseella kieltää. Simppeliä, eikö totta.

Herra Näppärä ja neiti Erehtymätön ovat myös erottamaton pari. Majakka menee edeltä, Perävaunu tekee kaiken perässä. Kaiken. Ääniä myöten. Hyvässä tarkoituksessa se on mainiota seurattavaa, huvittavaa, mutta ihanaa. Huonommassa tarkoituksessa... niin. Tänä iltana esimerkiksi sain todistaa, kun kaksikko juoksi ympäri eteistä ja räpsytteli siellä kilvan valoja, kunnes yhtäkkiä kaksi täyteen ääneen nauravaa taaperoa juoksee olohuoneeseen peräkanaa, ja läimäyttää kätensä suoraan televisioruutuun. Ensin kaksi kättä, sekunnin jälkeen toiset kaksi. Ei tarvitse varmaankaan kertoa, mitkä osat tässä tapahtumasarjassa olivat kiellettyjä. Hmm. (Ja murr.)

Heillä on aina toisensa. Vanhempana on ilo saada seurata heidän yhteistä, ja samalla omaa kehitystään. Mutta tuosta yhteenkuuluvuuden tunteesta - siitä me, jotka emme ole kaksosia, emme taida tietää oikein mitään. A.A. Milnen sanoin:

Wherever I am, there's always Pooh,
There's always Pooh and Me.
Whatever I do, he wants to do,
"Where are you going today?" says Pooh:
"Well, that's very odd 'cos I was too.
Let's go together," says Pooh, says he.
"Let's go together," says Pooh.

(katkelma on lainattu runosta 'Us Two')

Ja hanat kiiltää!

Pistää miettimään, mikähän sitä keski-ikäistyvään rouvaan on oikein iskenyt. Nauttii nimittäin jo sellaisistakin asioista, että täältä löytyy desinfioivia siivouspyyhkeitä, joilla saa hanat ja lavuaarit säihkymään. Tai siivousaineita, joita ei tarvitse kuin pinnoille hieman pirskauttaa, niin johan lähtee tahrat ja töhnät. Perinteiset pakastepussit ovat muisto vain, kun valtaosa myytävistä säilöntäpusseista ovat niitä zipper-tyyppisiä, sellaisia minigrippimäisiä siis, jotka saa aina kätevästi suljettua ja avattua. Ai kerroinko jo keittiön uudesta, loistavasta apuvälineestä? Elintarvikekelmupakkauksesta, johon sisältyy leikkuuterä, jolla repäiset kelmusta siistin palan, leikkaamalla siis, eikä kelmu enää ikinä mene ruttuun! Käsittämätöntä!

Kotiäitiyden sivuvaikutukset ovat kaiketi hyökänneet kimppuuni aivan vaivihkaa! Tai sitten olen antanut itseni salaa hullaantua amerikkalaisista, elämää helpottavista ihmekikoista ja -keksinnöistä. Totta varmaankin ainakin (ja vain, toivottavasti) se, että melkein kaikkeen tottuu, ja lopulta ei enää muista, että voiko tämän jotenkin vaikeamminkin tehdä. Välillä (eikä niin harvoinkaan) suomalainen kuitenkin pysähtyy miettimään, onkohan tämä kaikki aina niin kovin tarpeellista. Vaikka se elämää helpottavaa olisikin. Ja kaikkihan me tiedämme, että pienten lasten äiti pitää arjen helpottamisesta. Koskaan en ole halunnut ylentää itseäni mainitsemalla, että olen kaksosäiti - enemmänkin koen, että sattuma on vain valinnut meidät tähän rooliin, ja jokainen meistä sopeutuu tavalla tai toisella omaan elämäänsä. Kun ei oikeastaan muusta tiedä. Olen kuitenkin kuullut erään kaksosäidin suusta ajatelman, josta olen melko usein samaa mieltä: jos pienten lasten äiti joutuukin usein menemään siitä, missä aita on matalin, joutuu kaksosäiti välillä menemään vielä siitäkin, missä aita on jo rikottu.

Kotiäitiarkeen kuuluu minulla (olosuhteiden pakosta) sekin, etten millään ehdi seurata uutisia sillä tahdilla, jolla haluaisin. Se on harmillista. Uutistenlukuni on muuttunut tempoilevaksi, satunnaiseksi, varkain sieltä täältä lukaisevaksi. Siihen liittyy sekin, etten millään muista, miltä sivustolta jokin aika sitten bongasin mielenkiintoisen artikkelin - sen muistan, että se kertoi expatriaatin elämästä, ja ennen kaikkea siitä, millaisia vaiheita expaatti yleensä oleskelunsa aikana tulee kohtaamaan. Jutussa puhuttiin kuherruskuukausista, epävarmuudesta, uuteen totuttelusta. Mielenkiintoinen huomio oli se kohta, jossa viitattiin vaiheeseen, jota kutsutaan 'what-is-happening-without-me' -vaiheeksi. Se tarkoittaa expaatin havahtumista siihen, että elämä alkuperäisessä kotimaassa todellakin jatkuu ilman häntä. Mitä entisessä työpaikassani tapahtuu? Miten muun perheen ja sukulaisten elämä menee eteenpäin? Muuttuuko vanha kotikaupunki? Ja niin edelleen. Se vaihe saa expaatin miettimään, mistä hän jää paitsi, kun on jättänyt kotimaansa ja lähtenyt kohti uusia seikkailuja. Tämä vaihe tuskin tulee kovin varhaisessa vaiheessa, koska uudessa maassa oleskelun opetteleminen vie yleensä pitkän aikaa, ja sinä aikana ehtii oikeastaan varsin vähän miettimään sitä, mitä alkuperäisessä kotimaassa tapahtuu. Joillekin tämä kaipuu voi jäädä voimakkaasti päälle, toiset antavat sen hiljaa laimentua, toiset sivuuttavat sen nopeasti.

Valmistautuessamme toiseen jouluun nykyisessä kotimaassamme on mieli levollinen. Ajatukset käyvät koti-Suomessa, mutta kaikessa suhteessa hyvällä tavalla. Suomesta tulleet jouluterveiset ja -paketit tuovat jouluumme hyvää mieltä vielä lisää. Kaipuu ei saa tuntemaan mitään negatiivista, ei Suomea eikä nykyistä asuinmaatamme kohtaan. Antaa joulun tulla. Ja niin, rakas joulupukki, sinulle oli vielä toivomus: anna meille rauhallinen jouluilta, sopuisasti leikkivät lapset, ja hyvää mieltä ja terveyttä myös ensi vuodelle. Ja jos lapset eivät leiki tänäkään jouluna sopuisasti uusilla leluillaan, niin siirrämme toiveen taas vuotta edemmäksi... sellainenkin joulu vielä varmasti tulee, siihen haluamme uskoa!

Happy Holidays! :)

Cookies here, cookies everywhere...

Meillä on tainnut käydä niin, että jauhopeukalo on osunut pikkusiskolle. Leipominen ei ole minun bravuurilajini, mutta kuitenkin suoritettavissa, ainakin rimaa hipoen, yleensä. Tällä kertaa tehtävä osui kohdalle siinä muodossa, että sain syksyllä toista kertaa elämässäni kutsun cookie swapiin / exchangeen, joka lyhyesti tarkoittaa sitä, että leivot valtaisan määrän näyttävän näköisiä pikkuleipiä, pakkaat ne yhtä näyttävän näköisiin rasioihin / purkkeihin / askartelemiisi nyssyköihin / ihan mitä nyt vaan keksit, ja viet ne vaihdeltavaksi kekkereihin. Paluumatkalla sinulla on mukana yhtä monta, tosin erilaisia leivonnaisia sisältävää nyssäkkää kuin lähtiessäsi, mikäli siis pikkuhiprakassa muistat ottaa paketit vielä mukaasi.

Minun oli siis lähdettävä liikkeelle siitä, että a) jauhopeukalo puuttuu, b) aikaa ei liiemmälti ole, koska voin huolia touhuun mukaan korkeintaan yhden pienen apulaisen - jolloin toisten on oltava päiväunilla, c) kokemusta ei moisista kekkereistä ole, joten yleinen leivonnaisten taso / pakkausten näyttävyys ym. on pelkkien arvuuttelujen varassa. Kas kummaa, päädyin suomalaisiin piparkakkuihin. Hetkeäkään en tosin kuvitellut vieväni paikan päälle pelkkiä ruskeita, reunoista käpertyneitä kakkusia, vaan varustauduin siihen, että minun on opeteltava koristelemaan ne edes jonkin verran näyttävämmän näköisiksi. Kaupan leivontahyllyllä olin kyllä aika ymmälläni, ja haalin kärryyn vähän yhtä sun toista koristemassaa, ja kas - kotona huomasin, että olisin tarvinnut tuubeihin lisäosiksi myös koristelunokkia, tai mitä ne nyt ikinä ovatkaan. Mahdollisuutta / kiinnostusta poiketa kauppaan ei koristelun aikaan enää ollut, joten päätin uhkarohkeasti mennä kokeilulinjalla, vaikka tiesin, että harjoittelukappaleita tarvitaan runsaasti. Ja kun niitä onnistuneitakin piti olla melkein sata... huh-huh. Osan lopputuloksesta uskallan kuitenkin paljastaa tässä:

 

Tuo paksulta näyttävä kuorrute on Icing -kuorrutetta, jolla voisi kätevästi pyyhkäistä vaikka kokonaisen kakun ylitse, mutta piparkakun kokoiseen näperrykseen se oli hankalan tahmeaa. Aika monta kakkusta tuonnempana opin kuitenkin sen, että paras oli pusertaa tahnaa tuubista melkoinen määrä ja veistellä sitten surutta ylimääräinen pois. En ollut kyllä varautunut siihenkään, että kuorrutteen kuivuminen kestäisi yön yli. Kuivuttuaan se näyttikin sitten muovailuvahalta. Great.

 

Kun olin yhden päiväuniajan leiponut (ja juoksuttanut miestäni uunivastaavana) ja koristellut kaksi samanlaista ajanjaksoa, vietin vielä neljännen päiväuniajan kokoamalla leivonnaisilleni laatikoita, pohjustamalla niitä, tarroittamalla niitä jouluntoivotuksin sekä näpertämällä jouluisia nauhoja laatikoiden ympärille. Nyt olin kaikkeni antanut, näillähän ei voi kuin voittaa!

 

 

Läpi keskiviikkoillan lumisateen taivalsin paketteineni suunnilleen viiden talon päähän kotoani. Olin onnistunut ajoittamaan saapumiseni sopivasti vierasjoukon keskivaiheille, ja päädyin sisään kahden naapurinrouvan vanavedessä. Ruokailuhuoneen pöytään oli jo kerätty cookie-nyssyköitä ja melkoinen määrä siihen illan aikana lastia saatiinkiin, kun yhteensä viidentoista osallistujan leipomukset pöydälle mahdutettiin. Kekkereihin oli paikallisen mutkatonta sujahtaa mukaan työntämällä tuliaisviinipullo illan emännän käteen ja siirtymällä sujuvasti notkuvan pikkusyötävä- / viinipöydän ympäristöön, jossa paikalliset jo vilkkaasti vaihtoivat kuulumisia, joka ei - paikalliseen tapaan - tapahdu mitenkään hiljaisesti. Vilkas puheensorina ja hersyvä nauru kaikuivat siis jo eteiseen saakka...

 

Illan hauskimmaksi ohjelmanumeroksi valikoitui nk. present swap, joka vastaa jonkin verran meidän pikkujoululahjaperinnettämme. Jokainen oli tuonut lahjan, ja ne kerättiin olohuoneen pöydälle, jonka ympärille asetuimme. Jokaiselle jaettiin numerolappu, ja numerojärjestyksen mukaisesti kukin sai valita kasasta lahjan. Lahja piti avata saman tien muiden nähtäväksi. Ideaan kuuluu myös se, että voit myös napata joltakin toiselta jo hänen avaamansa lahjan, mikäli mielit sen itsellesi. Sama lahja saa vaihtaa omistajaa korkeintaan kolme kertaa. Tästä lahjojenvaihtoleikistä on olemassa useita versioita, ja sen ainakin opin, että jos on kyseessä 'yankee candle swap', tulee sinun tuoda jokin uusi lahjatavara, mutta jos taas leikitään 'white elephant swapia', voit tuoda kotoasi jotain, mitä et itse tarvitse tai mistä haluat päästä eroon. Vielä hauskempaa tulee, jos lahjasi on hupaisa, tai jos se on kiertänyt jo monta vuotta mukana, kuten meidän naapurustomme tapauksessa kuulemma eräät jouluiset muovilautaset ovat tehneet. Jonkun mukaan ne tälläkin kertaa lähtivät, ja saapa nähdä, vieläkö ne tulevat takaisin kiertoon! :) No mutta, olivatpa säännöt mitkä hyvänsä, meillä oli ainakin hauskaa!

 

Mistäkö puhuttiin? Kuulumisista, Burlingtonin uusimmista ravintoloista, lapsista, kouluista, omasta asuinympäristöstä. No, vähän tietysti Pisa-tutkimuksestakin, tuntuu se olevan tuttu täälläkin. Ja tietysti: 'miten kauniita laatikoita', 'ihanat kengät', 'erinomainen viinivalinta' ja sen sellaista, asiaankuuluvaa. Ja vaikka täällä asuessaan tottuu, ja ennen kaikkea oppii suhtautumaan tietyllä tavalla kaikkeen 'kuorrutettuun', niin lämmittäähän se kieli-ihmisen mieltä, kun englanninkielentaidon kehutaan olevan 'amazing'. Se voisi kyllä olla aika tavanomaisen kohtalainenkin saadakseen osakseen tuon huomion... en siis ole aikeissa ylpistyä.

 

Niin, vietettiinkö iltaa Täydellisten naisten tyyliin? En minä vaan tiedä. En nimittäin ole ikinä katsonut yhtäkään jaksoa!

 

P.S. Meillä on paljon cookieseja. Tulkaa syömään vaan.





Keskeneräinen, täydellinen

Kun sinä vielä kasvoit sisälläni, minä halusin silittää sinua ja suojella sinua kaikelta, johon suojelustani tarvitset. En osannut aavistaa, että kun sinä synnyt, sinä tulet heti tarvitsemaan valtaisan määrän tuota varjelusta. Sinä, pieni, hento keskoslapseni.

Marraskuusta maaliskuuhun on pitkä aika. Se on hirveän pitkä aika, kun marraskuussa joutuu vuodelepoon, lapsen vuoksi, jonka on määrä syntyä maaliskuussa. Se on hetki elämässä, kun kaikki merkityksettömämpi menettää merkitystään yhä enemmän. Tilanne, jota et osaa odottaa, ja johon et voi valmistautua.

Kuukauden vuodelevon jälkeen hän syntyy. Mahdollisuudet kohdussa kasvamisen jatkumiseen loppuvat kesken. Tulee hetki, jolloin pienen, keskeneräisen lapsen aika on siirtyä kasvamaan kohdun ulkopuolelle, vaikka luontoäiti olisikin varmaan toista mieltä. Hän syntyy nopeasti, keisarien tapaan, siirtyy välittömästi tehohoitoon, emmekä saa nähdä häntä pariin ensimmäiseen tuntiin. Tiedämme, että meillä on tytär, mutta häntä ei näy. Ajatukset ovat aluksi sekavat, ristiriitaisetkin. Miten ihanaa on, että meillä on tytär, mutta miksi hän syntyi liian aikaisin? Miten hän voi? Milloin me pääsemme näkemään hänet? Mitä seuraavaksi tapahtuu?

Vastasyntyineiden teho-osasto on täynnä ääniä, piipitystä, surinaa, en oikein edes ymmärrä mitä kaikkea. Isä näkee hänet ensin: pienen, heiveröisen tytön keskoskaapissa. Minut tuodaan keskoskaapin viereen sairaalasängyssä. Minä kurkotan, että näkisin jotain. Näen ensin pienenpienen punertavan käden. Käsi on niin pieni ja hento. En koskaan unohda tuota kuvaa mielestäni. Tänäänkin, kun katson tyttäreni pientä, hentoa kättä, muistan, kuinka tuo käsi oli tuolloin vielä paljon, paljon pienempi.

Yli kolme kuukautta myöhemmin tulee päivä, kun hän saapuu kotiin. Se on syntymäpäiväni, onnellisin kaikista kokemistani. Noin neljän kuukauden iässä hän ei tarvitse enää nenämahaletkua syömisen avuksi. Noin viiden kuukauden iässä hän saa vihdoin luopua happirikastimesta. Reilu puoli vuotta hänen syntymästään, ja me palautamme happisaturaatiomittarin sairaalaan. Se on hetki, jolloin apuvälineistä on kokonaan luovuttu.

Pois jäävät keskoskontrollit, unohtuvat neurologisen poliklinikan tutkimuspäivät. Sydämen ultraäänitutkimuksesta tulee puhtaat paperit, ja sydänlääkkeistä luovutaan, kun hän on reilun vuoden ikäinen. Ravintoterapia- ja fysioterapiakäynnit jatkuvat pitkään, mutta loppuvat nekin. Ja näiden asioiden myötä henkinen etäisyys sairaalaan kasvaa, se antaa meille ikään kuin enemmän tilaa hengittää. Tulee sellainen 'eteenpäinsiirtymisen' olo: kun jättää jotain taakseen ja siirtyy elämässä eteenpäin. Ja kuitenkin tietää, ettei koskaan unohda.

Meidän erittäin pienenä keskoslapsena syntynyt esikoistyttäremme on tänään iloinen pikku tyttönen, joka valloittaa hymyllään ja jolle monen uuden asian oppiminen on suuri tapahtuma, suunnaton voitto. Hän on pieni ja hento, siro ja hoikka, ihana, suloinen pieni ihminen. Hän on aivan täydellinen tyttö.

17.11. vietetään maailmanlaajuista keskoslasten päivää.

Vaniljantuoksuiset roskapussini

Tänään ollaan perjantaissa, mutta palataanpa hetkeksi keskiviikon ja torstain tunnelmiin. Minä ajattelen keskiviikkoiltaisin ja torstaiaamuisin nimittäin säännöllisesti - roskia. Koska torstaisin on tällä kadulla roskisten tyhjennyspäivä, eikä ulkosuomalainen edelleenkään uskalla luottaa muistiinsa niin paljon, että muistaisi automaattisesti torstaiaamuisin kaikessa tohinassa vetää ne roskapöntöt kadunvarteen tyhjennystä varten. Siksi ulkosuomalainen siis alkaa postit-laputtaa jääkaapin ja / tai autotalliin vievää ovea jo keskiviikkoiltana. Tämä on kuitenkin pieni vaiva siitä vaivattomuudesta, joka syntyy siitä, ettei roskia / kierrätysjätettä taloudestaan pois toimittaessaan tarvitse kastella varpaitaan saatikka etsiä kengänrahjoja jalkaansa. Voi vaan näppärästi heilauttaa ne jätteensä siitä ovenrakosesta autotallin puolella sijaitseviin (megaluokan) pönttöihin.

Roskapönttöjä on siis kaksi. Toinen on sekajätettä varten, jota syntyy kyllä selvästi vähemmän kuin kierrätysjätettä. Hyvä. Toinen pöntöistä siis imaisee kaiken kierrätykseen kelpaavan: lasin, metallin, pahvin, paperin, muovin. Ne siis menevät kaikki iloisesti sekaisin. Tulkintamme on, että metalli suurella todennäköisyydellä erotellaan ja loppu menee kaiketi energiajätteeksi. Ainoa järkeenkäypä selitys. Erinomaista on sinänsä, että kierrätettävää kertyy sekäjätettä enemmän - toisaalta, aika paljon sen vuoksi, että pakkausmateriaaleja käytetään paljon. Esimerkiksi yhtä sun toista yksittäispakattua löytyy paljon enemmän kuin Suomessa. Siihen en kyllä oikein ole tottunut, enkä aiokaan.

Mutta, mikä tuoksuu vaniljalta? Ihan vielä(kään) en sitä paljasta. Sen sijaan kerron, että meillä nuo arkiset, 13 gallonan roskapussit eivät tuoksu tällä hetkellä miltään muulta kuin itse jätteeltä, mutta onpa meille osunut joskus kaupasta sellainenkin pussipaketti, jossa tuoksuna on 'lemon' - kun virittelet uuden roskapussin siihen hillittömän kokoiseen säiliöön, tulvahtaa nenääsi raikas sitruunainen tuoksu. Mainittakoonpa sekin, että mitään tavallisia kaupan ostospusseja ei kannata yrittää käyttää: ne olisivat säiliöön auttamatta aivan liian pieniä. Mutta - vaniljantuoksua meillä on! Nimittäin sellaisissa pienissä pusseissa, jotka sopivat kylpyhuoneiden pieniin poljinroskiksiin. Oli uskomattoman vaikeaa löytää sopivan pieniä pusseja! Kaikki on niin suurta, ollaanhan Ameriikassa (ja, anteeksi klisee). Ja ainoat, jotka siis löysin, tuoksuvat vaniljalle. No, miksei se ihan kiva ole, mutta olisin todennäköisesti selvinnyt ilmankin...

Jos minä sitten Suomeen palatessani höpötän jotain jostain vaniljantuoksuisista roskapusseista, niin herätelkää. Jooko? Tiedän, että koti-Suomeen palatessa on tiedossa kulttuurishokki, mutta toivon kai kuitenkin, ettei se kulminoidu roskapusseihin...

(Siis, minä oikeasti kirjoitin jutun roskista. Ros-kis-ta. Kaikkea se kotiäitiys näköjään minulle teettää. Hups.)

Ne kutsumattomat vieraat

Kun muuttaa ulkomaille, on levollinen mieli, kun tiedostaa, että kohdemaan eläimistö ja hyönteisvalikoima ei suuresti poikkea totutusta. Mikä kuitenkin poikkeaa, on täkäläinen rakennustapa verrattuna vankkaan ja tiiviiseen pohjoismaalaiseen tapaan. Taloista löytynee huomattavan paljon enemmän kolosia, joista noita kutsumattomia vieraita voi päästä sisätiloihin. En osaa määritellä, olenko jo tottunut tuohon tosiasiaan, mutta mitään suurempia kohtauksia en ole asian tiimoilta (ainakaan vielä) saanut.

Olemme kyllä viettäneet muutaman tovin ihmetellen noita vierailijoita. Jos eivät ole tutuilta näyttäneet, niin eivät kaikeksi onneksi kovin epäilyttäviltään. Yhden kerran olen julmasti katkaissut muurahaisyhdyskunnan sisäänmarssin. Yrittivät kyllä sisään aika kohteliaasti heti ulko-oven vierestä. Olivat kuitenkin muutamat raukat varmaankin vain eksyneet reitiltänsä, kun melko pienellä taistelulla luovuttivat. Toisella kertaa tuli jo epämääräisen epämiellyttävä olo, kun tunnistamaton ötökkä ilmaantui eräänä iltana vessan lattialle. Kokoluokka oli sellainen, että oli jokseenkin välttämätöntä käydä netissä tutkailemassa, miltä ne torakat oikein näyttivätkään. Tulos oli kyllä ehdottoman negatiivinen. Ja helpotuksen huokaus - se oli melko suuri.

Mitä tulee isompiin eläinmaailman tuttavuuksiin, niin ainakin jotain olemme täällä ollessamme oppineet. Jos nimittäin tiellä törmää haisunäädän raatoon, niin siihen ei todellakaan missään nimessä kannata törmätä. Haju on nimittäin sellainen, että jos sitä saa autoonsa (tai peräti itseensä!), se ei kuuleman mukaan lähde pesemällä sitten millään. Se haju istuu autossasi muutaman päivän ajan kuin tauti. Kaksi kertaa olen tähän mennessä tuollaisen raadon havainnut, ja nopea väistöliike on sujuvaksi harjoiteltu. Ohi ajaessaankin kyllä havaitsee varsin hyvin, minkä on ohittanut, sillä niin vahvana haju tunkee auton sisätiloihinkin. Ei kiva.

Mutta, näitä sentään on ihan hauskakin katsella kotipihassaan (jos vaan jättäisivät vähemmän jätöksiä!). Ne ovat oikeasti pieniä ja aika söpöjä. Onneksi ne kuitenkin ymmärtävät kipaista karkuun hetimiten, kun havaitsevat kohti juoksevan kaksi- tai nelivuotiaan lähistöllä...

Huonosta kuvanlaadusta syytän (ainakin) verkkoikkunaa, jonka läpi kuva on näpsäisty :)

Two highchairs, please!

Jos haluaa opastaa lapsiaan ravintolakäyttäymisen saloihin, on Ameriikka kelpo paikka aloittaa. Ravintoloitahan täältä löytyy, joka lähtöön ja joka nurkilta. Oma lukunsa ovat tietenkin nuo sinne tänne sijoitellut pikaruokapaikat, mutta jollei niihin erityisemmin välitä mennä, löytyy lukuisia mukavia nk. perheravintoloita, joihin voi tällaisenkin lapsikatraan huoletta viedä, ja saada itsekin syötyä vielä siinä sivussa.

Sen verran on pakko kehaista noita omia palleroisia, että jos vuosi sitten meno oli vielä varsin sotkuista ja koko käynti joskus melkein hermoja raastavaa, niin tänä päivänä kaikki kolme osaavat käyttäytyä ravintolan pöydässä lähes mallikkaasti. Ymmärtävät jopa, että ensin pitää hieman odottaa - vaikkakin suomalaisittain tilaamme lapsille välittömästi maitoa eteen, jotta pääsevät sillä taittamaan ensimmäisen nälkänsä ja saavat tekemistä siinä samalla. Tekemistä löytyy noista perheravintoloista myös - lapset saavat lähes poikkeuksetta heti eteensä väritystehtävät ja kynät, ja toisinaan poislähtiessä voi mukaan tulla vielä vaikkapa ilmapallo. Nuo asiat jäävät muuten lapsille mieleen :)

Onneksi ei itsekään tarvi jäädä nälkäiseksi, sillä noissa ravintoloissa on meidän kokemuksemme mukaan ollut joko erittäin hyvää, varsin hyvää tai kohtuullisen hyvää ruokaa. Minä innostun joka kerta salaattiannosvalikoimasta, joka on valikoimaltaan kohtuullisen hyvä, ja maistuvuudeltaankin kehuisin vähintään varsin hyväksi. Minä syön hyvin usein salaattia, koska a) yksinkertaisesti pidän siitä paljon ja b) se ei jäähdy (lasten kanssa on kuitenkin laskettava tosiasiaksi se, että itse joutuu keskeyttämään syömisensä toistuvasti ruoan pilkkomisen / syömisen auttamisen / sotkujen pyyhkimisen vuoksi...).

Olemmepa lasten kanssa käyneet noitakin 'paremmissa' paikoissa joskus, etenkin kesäisin se on mahdollista, kun terassit ovat auki. Ulkosalla voi paremmalla omallatunnolla sotkea ja lisäksi lapset nauttivat yhtä lailla aikuisten kanssa ulkona syömisestä. Ne parhaimmat paikat katsastetaan kuitenkin sitten aikuisseurassa. Niitäkin löytyy, vaikkei nyt missään metropolissa asutakaan.

Ihanaa on se, että lapset ovat aina tervetulleita, lähes minne vain. Siitä pidämme tässä kulttuurissa aivan erityisen paljon. Lapset myös saavat todella paljon huomiota osakseen oikeastaan joka paikassa - lasten ulkonäköä, vaatteita, ilmeitä, vähän kaikkea ihastellaan suureen ääneen. Onpa joskus joku pyytänyt lupaa kuvatakin. Satuin tässä taannoin 2-vuotiaan poikani kanssa kaksin kauppaan, jonka eteisessä törmäsimme mummuinvaasioon - heitä istui penkeillä ehkä tusinan verran, kauppakassit kyljissään, kyytejä kaiketi odottamassa. Me astelimme kauppaan sisään valtaisan ihastelun saattelemana: he is adorable! Samaisella kauppareissulla saimme myös lihamestarilta erikoisen hyvää palvelua: tilasin siinä suosikkikinkkuleikettäni, ja lihamestari jutteli tapansa mukaan niitä näitä, sekä kysäisi, tiedänkö, mistä heillä saa täällä keksejä lapsille. No, enpä tiennyt, joten hän hypähti tiskin takaa ja pyysi tulemaan mukaansa. Vei meidät kakkutiskille ja osoitti purkkia, joka oli täynnä vastaleivottuja cookie-maistiaisia. 'Nämä ovat täällä meillä aina, lapsia varten. So, do you want a cookie?'

Maan tavat, omat tavat

Me olemme yleensä sellaisia maassa-maan-tavalla -ihmisiä. Niin myös kaiketi täällä. Sen näkee ehkäpä siinä, että emme pyri erityisesti syömään suomalaisella tavalla, vaan yhdistelemme totuttuihin ruokalajeihin paikallisia vivahteita, aina sen mukaan, mitä sattuu kaupasta löytymään. Saattaa kuulostaa hienommalta kuin onkaan, mutta tarkoittaa yksinkertaisesti vaikkapa sitä, että makaronilaatikko tulee tehtyä toisinaan vaikkapa kalkkunan jauhelihasta - siksi, että hyvälaatuista sellaista on hyvin tarjolla. Tai että tuhdimpaa leipää kaivatessaan valitsee sen täysjyväisimmän tai moniviljaisemman, niin pääsee vähän lähemmäksi 'kunnon leivän' tunnelmaa. Jos iskee suomalaisen leivän kaipuu, sitä voi helpottaa jyrsimällä hapankorppuja, joita täältä kyllä saa.

Amerikkalaisesta ruokakulttuurista tulee luvattoman helposti ensimmäiseksi mieleen pikaruokakulttuuri ja ruoan rasvaisuus. Sitäkin valtavasti löytyy, mutta itse kutsuisin nykyisen kokemuksen perusteella amerikkalaiseksi myös sitä, että tarjontaa on laidasta laitaan. Täällä on mahdollista syödä hyvin ja terveellisesti tai huonosti ja epäterveellisesti, tai kaikkea siltä väliltä. Valinta on sinun. Lähes jokaisessa kaupassa on mahdollisuus valita niin valmista, kaupassa valmistettua ruokaa kuin elintarvikkeita selkeimmässä muodossaan, jolloin voit tehdä kaiken alusta alkaen itse. Eineksiä ja pakasteruokaa on kyllä tarjolla käsittämätön määrä suomalaiseen valikoimaan verrattuna.

Kauppaan astuessa ihastelen joka kerta vihreyttä ja tuoreutta, joka suorastaan tulvii päälleni: hyllymetreittäin kasviksia, hedelmiä, marjoja, joka väriä ja kokoa. Kaikki suorastaan säihkyy tuoreudellaan. Ns. tavallisesta kaupasta löytää myös kelpo kokoelman luomutuotteita, mutta sen lisäksi löytyy kauppoja, jotka ovat erikoistuneet pelkästään luomuun. Näin on helppo kokea, että voin tehdä ruokaa juuri sellaisista ruoka-aineista kuin haluan, tai ostaa ruokaa valmiina. Valinta on minun.

On minulla perisuomalaisiakin tapoja, on toki. Esimerkiksi se, että vien ostoskärryn aina kiltisti takaisin niille varattuun paikkaan. Paikallinen tapa kun tuntuu enemmänkin olevan se, että kärry jää juuri siihen, missä sen käyttö loppuu. Useimmiten parkkipaikalle. Jos se ei ole sentään aivan keskellä kulkuväylää, niin se jätetään varsin usein viereisen parkkiruudun riesaksi. Ja kun sukkuloit täpötäydellä parkkipaikalla ja luulet viimein löytäneesi sen vapaan paikan, on siihen todennäköisesti hylätty ostoskärry. Arggh!

Olen tullut pohtineeksi, että perisuomalaisuus on kuitenkin joissakin pienissä asioissa ilmeisesti varsin kaukana minusta. Vai kuka uskoo sen, että vaikka juuri tulimme lomalta Suomesta, ei meidän laukuissamme matkannut tänne yhtään ainutta Fazerin sinistä. Ei ensimmäistäkään. Mitähän se minusta oikein kertoo! :)

Äiti, mikä toi on?

Mikä toi on? Mikä tuossa on? Mitä äiti tekee? Niin, meidän nuorimmaisella (Minuuttia Nuoremmalla siis) on ilmeisesti alkanut ensimmäinen kyselyikä. Päivässä saa vastata ehkä muutamaan sataan kysymykseen. Niin kauan, kun kysymykset pysyvät näinkin simppeleinä, selviää niistä kohtuullisesti päivän toimien lomassa, mutta odotan kasvavalla mielenkiinnolla sitä aikaa, kun tämä pieni sirppana oppii kyselemään monimutkaisempia asioita... sellaisella intensiteetillä on tämä kielellinen kehitys nyt käynnistynyt, että ei meinaa perässä pysyä. Niin, eivät ne vastaukset aina ihan apteekin hyllyltä tule äidilläkään - esim. taannoin lentokentän vessassa pisti välillä oikein miettimään, että hanoista vai vivuista vai pumpuista vai viemäriputkistako me nyt sitten puhutaankaan.

Niin tai näin, on ihastuttavaa seurata, kun pienet avartavat maailmankuvaansa hurjalla vauhdilla. Mitenkäs niitä sanoja muuten tuollaista vauhtia oppisikaan, kuin jatkuvasti kyselemällä. Toiston voimakin on jo todettu: jos laitan lautaselle kymmenen mustikkaa, saan melko suurella varmuudella myös kymmenen kysymystä: äiti mikä toi on. Kertaa kymmenen siis.

Eivät ne vastailemiset siihen lopu, kyllä niistä huolehtii myös hän Minuuttia Vanhempi. Hänen tyylinsä tosin on (suomalaisen miehen tapaanko?) hieman ytimekkäämpi: kysymyssanan 'täkä' tai tökö' olen oppinut tulkitsemaan samoin kuin siskonsa monisanaiset mikä-toi-on / mikä-tuossa-on -yhdistelmät. Hyvin pärjätään näinkin :)

Ja pääsemme luonnollisesti nauttimaan myös muutamaa astetta haastavammista kysymyksistä, kun isosisko pohtii maailman menoa. Hänellä on tapana miettiä asioita mielessään ja päästää viimein ilmoille askarruttavat asiat: jonain päivänä ne saattavat liittyä vaikkapa kirahveihin (Äiti, mitä kirahvit syövät? Äiti, onko kirahvienkin pissa keltaista?), toisena päivänä esimerkiksi pingviineihin (Äiti, osaavatko pingviinit lentää? Äiti, miksi pingviineissä on mustaa ja valkoista?).

Niitä vielä vaikeampia kysymyksiä odotellessa siis. Kiitos, kuukkeli.

Bye bye, donuts!

Olen tullut ajatelleeksi, että täällä, jos jossain, olisi melkoisen helppo lopettaa makean syöminen. Miksikö? Siksi, että esimerkiksi kaikki leivonnaiset ovat poikkeuksetta liian makeita. Tarkemmin sanoen: ällömakeita. Muffinssit? Järjettömän suuria. Donitsit? En ole juuri edes uskaltanut kokeilla. Brownies? Klassikko, mutta parin tahmean suupalan jälkeen kiintiö on täynnä. Juustokakku? Painaakin jo niin paljon, että heikkopäistä hirvittää. Omenapiirakka? Joo, jos tykkää siitä, että sokeri rahisee hampaissa.

Kauppojen leivonnaisvalikoima on käsittämätön. Makeaa, makeaa ja vielä kerran makeaa, kaikissa väreissä. En tiedä, naurattaako minua jotenkin helposti, mutta en vaan voi kulkea hymähtämättä lähikaupan hyllyn ohitse, jonka yllä on teksti 'a little bit of morning magic'. Ja hyllyt notkuvat donitsien ja muffinssien painosta, tosin jokunen bagelikin saattaa olla joukkoon eksynyt. Vaikka voihan bagelinkin maustaa mustikoilla, kanelilla, hunajalla, mitä nyt ikinä keksii. Saadakseen siitä makean, jos se ei suolaisena kelpaa.

Suklaahyllyä ei tarvitse paljon edes vilkaista. Se notkuu paikallista suklaata, jonka makuun en pääse. Suklaa jää kiinni kitalakeen ja jättää oudon sivumaun suomalaiseen suuhun. Löytyy sveitsiläistä ja belgialaistakin, herkkujahan ne, mutta taas: makeita, makeita. Voihan niitä palan syödä silloin tällöin. Mikä lienee tarkoituskin...

No, reippaampi leipuri ottaisi nyt pullasudin kauniiseen käteensä ja tekaisisi kunnon korvapuustit päiväkahvin kaveriksi. Löytyy täältä jotain kanelipullan näköistäkin leivonnaista kyllä, mutta ne on yleensä kuorrutettu jollain sokerisella möhnällä (no, tietenkin). Kukahan tekisi minulle sellaisen supisuomalaisen kääretortun? Jostain syystä haikailen nyt kuohkean kääretortun perään, jonka väliin sipaistaisiin sopivasti mansikka- tai vadelmahilloa. Ei missään nimessä kermaa eikä mitään muutakaan ylimääräistä, älkää edes puhuko minulle sellaisesta. No, ehkä meillä syödään viikonloppuna kääretorttua. Kukapa tietää.

On täällä jotain, mistä ei muuten kannata missään nimessä luopua. Se on paikallinen ylpeys Ben & Jerry's. Ei tarvitse edes olla suuri jäätelönystävä, mutta sellaiseksi täällä kyllä väistämättä tulee. Ulkomaankomennuksen missioksi voisi ottaa vaikka sen, että maistaisi mahdollisimman montaa eri makua. Ei hassumpi homma. Aloitettu on. Ja tätä saa vaikka vähän kadehtiakin: maksaa se ehkä kolmanneksen siitä, mitä Suomessa. Tästä on siis otettava kaikki ilo irti!

Ja anna mun kaikki kestää...

Niin, lapsethan tapaavat kiukutella aika ajoin. Se saattaa jopa hämmästyttää tällaista viilipyttyluonnetta. Taaperoidemme ensimmäiset uhmakkaat mielenosoitukset taisivat sattua jonnekin puolentoista ikävuoden kohdalle. Molemmilla on jo tähän mennessä ollut muutaman viikon nk. 'ei' -kausi, jolloin vastaus jokaiseen kysymykseen / ehdotukseen on ehdoton ei. Aivan sama mitä ehdotat. Välillä riittää, ettet edes ehdota mitään. Olen moneen kertaan pohtinut, että minkä ihmeen takia sana 'ei' opitaan niin paljon aikaisemmin kuin 'joo' tai muu vastaava positiivinen ilmaisu?

No, kutsuisin näitä meillä tänä vuonna koettuja vaiheita ehkä varhaisuhmaksi. Jotain suurempaa on varmasti vielä luvassa. Tähän ovat myös sekoittuneet esikoisen lyhyet uhmakierrokset, joita osuu kohdalle hänellä suunnilleen ikäkausittain. Kunnon uhmaikää hänellä ei taida olla koskaan ollutkaan. Tai sitten olen antanut itselleni luvan unohtaa...

Tämä on joka tapauksessa todella hyvää harjoitusta vanhemmille. Tai niin ainakin yritän itselleni selittää, kun taas kerran syntyy itkukohtaus jostain mitättömästä syystä, tai siitä selittämättömästä. Jälkimmäiseen on vielä vaikeampi reagoida, koska ei itsekään ymmärrä, mistä kaikki alkoi. Ja myönnän, olen huono kuuntelemaan lasten itkua. Siedän vaikka sitä - ah, äideille niin tuttua - humalatilaa muistuttavaa väsymystäkin paremmin kuin kovaa huutoa. Olenkin nyt keksinyt uuden keinon reagoida tuohon pahimmassa tapauksessa jopa stereona kaikuvaan äänimaailmaan: alan laulaa. Siis oikeasti, laulaa. Yleensä lapseni seisahtuvat kuuntelemaan, ja - parhaassa tapauksessa - itkuvaihe voi olla poispyyhkäisty. No, ei se aina toimi, mutta ainahan voi yrittää. Ja äitien on pakko olla kekseliäitä.

Yhtä keinoa en ole vielä kokeillut. Nimittäin sitä, että vastaisin samalla mitalla takaisin. Mitähän nuo lapsukaiset tuumaisivat, jos heittäytyisin itsekin lattialle huutamaan naama punaisena? Niin, että ehei, ei mulla neljänkympin kriisiä ole, mulla on neljänkympin uhma!

Muistan joskus jostain lukeneeni, että lapsilla voi olla korvassa piste, josta heidät saa rauhoittumaan. Hehheh. En ole kyllä vielä todellakaan löytänyt sellaista 'lopeta-itku-heti' -nappulaa. Sitä etsiskellessä otan vastaan sen, mitä tuleman pitää. Lastenkasvatuksessa lohdullisinta taitaa olla se, että ei tiedä, mitä on tulossa. Niin. Tai sitten, jos en löydäkään lapsistani tuota nappulaa, niin ehkä yritän edes löytää itsestäni esimerkiksi 'anna-mun-kaikki-kestää' - tai 'reippaana-uuteen-aamuun-rikkinäisestä-yöstä-huolimatta' -napin... hmm :)

Kielipuoli esittäytyy

Varsin harvoin tulee nykyään ajateltua sitä tosiseikkaa, että asumme ulkomailla. Muutamassa viikossa muuton jälkeen ei enää edes kiinnitä suuremmin huomiota siihen, että kaikki ympäristössä on vieraalla kielellä. Sopeutumista on tietenkin helpottanut se, että kieli täällä on tuttua, ja kielitaito ollut valmiiksi kohtuullisen vahva. Näin ainakin olen luullut.

Olen siis yleensä pitänyt itseäni kielitaitoisena. Välillä paikallisten kanssa juttelu sujuu aivan mallikkaasti, toisinaan tuntuu, etten ymmärtänyt puheesta juuri mitään. Epäselvä puhuja tai huomion kiinnittyminen johonkin muuhun - ja sorry, I didn't understand. On kyllä lohdullista huomata, että kehitystä varmaankin joka tapauksessa koko ajan tapahtuu, koska en juuri nyt pysty muistamaan, milloin viimeksi jouduin pyytämään toistoa. Ja sulka omaan hattuun, kiitos :)

Oudompi ilmiö sen sijaan on se, että vaikka kotona puhumme lähes tyystin suomea, joudun toisinaan etsimään sopivaa suomen sanaa. Eksakti ihminen kun etsii vaistomaisesti sanavarastostaan sitä eksaktia ilmaisua, ja aina sitä ei niin helposti enää löydäkään. Nykyiseen suomen kielen sanavarastooni kuuluu siis kiinteästi ilmaisu 'ööö', joka paikkaa luovaa taukoa puheessa. Eteen tulee koko ajan enemmän asioita, joita oppii nimeämään paikallisella kielellä, ajattelematta edes sitä miten se suomeksi kääntyisi. Kaikki tuntevat driveinit, takeawayt ja pickupit, mutta mitä minä puhun, kun smalltalkaan? Ja millaiselle paikalle ajan, kun käytän ravintolan edessä olevaa curbside parkingia? Just think about it :)

Oi tuulen mä kuulen...

Pakollinen sää- / ilmastokatsaus. Kevättä odotellaan täälläkin, mutta helpolla ei talvi luovuta. Tämä on paikallisten mukaan erikoinen talvi: ensin se ei meinannut tullakaan (marraskuussa meillä oli vielä monta ihanaa, lempeän aurinkoista päivää) ja nyt se ei meinaa pois lähteäkään. Kyllä vain, kyllä niitä vilahduksia on jo koettu, mutta juuri kun antaa itsellensä luvan nauttia keväisestä auringonpaisteesta, ilmestyy ennustekartalle taas lumihiutaleita. Mitä, häh, mistä?

Olen oppinut, että tuulen suunnalla on suuren suuri merkitys. No, olen varmaan tosiasiassa oppinut jo koulussa joskus viime vuosituhannella, että tuulen suunnalla on merkitystä. Mutta tässä tarkoitan nyt konkreettisesti sitä, että jos meillä tuulee Floridan suunnasta, saamme lämpöaallon, ja sää voi muuttua aivan yllättävän lämpimäksi vuodenaikaan nähden. Mutta jos taas tuuli käy Kanadasta, ei kellään ole enää kivaa. Sieltä tulevat kylmät henkäykset, ja yhtäkkiä ymmärtää taas, että emme me missään etelässä asu. Tänä talvena on ollut monta kylmää päivää, jopa -20 celsiusta, ja kunnon puolen metrin lumipeitekin pysyi maassa ehkä kolmisen viikkoa yhteen menoon keskitalven aikaan.

Mitä tulee tuuleen ylipäätään, tuntuu, että täällä tuulee usein ja kovaa. Välillä on tuntunut, että joka toinen päivä on ollut vähintäänkin kohtuullisen tuulista. En osaa sanoa, onko tämä meidän kokemamme aika täällä ollut erityisen tuulista, mutta koskaan en muista Suomesta, että olisi tuullut kovaa näin useasti. Silläkin voi olla merkitystä, että tämä talo ei tunnu pitävän kovasta tuulesta - enkä sen koommin minäkään. Useammin kuin pari kertaa olen valvonut yöllä kuunnellen, että kaatuukohan makuuhuoneemme takana oleva puu talomme päälle jo tänä yönä. Ensin en edes ymmärtänyt, että se hakkaava ääni seinän takana keskellä yötä tulee siitä valtavasta puusta, joka kopistelee oksiaan päin seinää. Lähes kaikkeen onneksi tottuu. Mutta keskellä yötä joskus pistää raivostuttamaan, että kun kerran lapset antavat nukkua, niin miksi tuo säätila ei?

Sää voi täällä vaihdella todella nopeasti. Tämän päivän sää ei tarkoita sitä, että huomenna olisi todennäköisesti samanlaista. Ei todellakaan. Se voi olla aivan jotain muuta. Ärsyttävää on se, että juuri kun kaivelet esiin lapsille kevyempää ulkotaminetta, saatkin seuraavana päivänä etsiskellä taas niitä paksumpia. Ihmekös tuo sitten, että eteisen komero ja naulakot ovat aina aivan täynnä tavaraa. Ja siihen vielä bonuksena se, että jos jotain unohdat pienten kätösten ulottuville, niin on aivan varma, että kaikki tamineet on jossain vaiheessa levitetty ympäri eteistä. Joka on näinkin suureen taloon nähden aivan käsittämättömän pieni. Siinä tilassa kun pukee kolme lasta ja muutaman aikuisen, niin ei ihme, että hiki on jo ennen kuin ulos saakka on päässyt. Olen päätellyt, että amerikkalaiset eivät ilmeisestikään harrasta niin monenlaisia ulkovaatteita kuin me pohjoisesta tulleet. No, sen voi kyllä päätellä jokaisella kauppareissullakin, kun näkee vihmovassa viimassa T-paitaan pukeutuneita kansalaisia. Tai toppatakkiin ja shortseihin sonnustautuneita. Ihme porukkaa, sanon minä.

Terveisiä taaperokodista

Jokainen taaperotaloudessa asunut tietää, miten arkielämästä voi tehdä hankalaa. Me emme tienneet tästä asiasta yhtään mitään vielä silloin, kun esikoisemme oli taapero. Häneltä ei koskaan tarvinnut lukita yhtään kaappia eikä laatikkoa, tuskin edes piilottaa vaarallisia esineitä tai aineita. Ei hän koskaan penkonut sen suuremmin mitään luvattomia paikkoja talossa. Siinä vaiheessa, kun joskus niistä kiinnostui, ymmärsi jo niin paljon, että uskoi kieltämistä tai hyviä perusteluja. Käsittämätöntä, tiedän.

Niinpä saimme tutustua aivan uudenlaiseen elämäntyyliin, kun kaksosemme tulivat uteliaaseen taaperoikään. Tällä hetkellä meiltä tuskin löytyy keittiöstä yhtään säilytystilaa, johon pääsyä ei olisi jonkin verran tai hyvin paljon estelty. Yleensä hyvin paljon. Niin paljon, että päivittäin aikuista tympii sataan kertaan, kun mihinkään ei pääse kolkuttelematta lapsilukkoja tai venyttelemättä kuminauhavirityksiä. Tiskikoneeseen kannattaa sujauttaa likaiset astiat ennätysvauhtia, muutoin apukäsiä saattaa olla välissä ainakin neljä. Veitset ym. vaaralliset esineet pitää työntää niin kauas pöydänreunoilta tai niin paljon ylöspäin, että hädin tuskin itsekään ylettyy niihin varvistelematta. Muistin on oltava terävä kuin partaveitsi - ikinä et saa unohtaa mitään väärään paikkaan.

Toisinaan päädymme pohdiskelemaan, millaista elämä onkaan sitten, kun kaikkia noita esteitä ei enää tarvita. Kun joskus portaikkoa voi pitää vapaana turvaporteista? Mahdammekohan enää edes tottua niin helppoon elämään? Tällä hetkellä portaikon alempi portti on sellainen, että kätevämpää on hyppiä sen ylitse kuin viritellä se jokaisen kulkemisen jälkeen uudelleen paikalleen. Pysyvätpä vanhemmat vetreämpinä.

Toisaalta olemme jo niin tottuneita tähän ainaiseen virittelyyn, että myös illalla, kun lapset ovat jo käyneet nukkumaan, saattaa roskiskaapin kuminauha sujahtaa kuin automaattisesti takaisin paikalleen. Pistää hymyilyttämään, jos seikan sattuu itse vieläpä huomaamaan (luultavimmin ei edes huomaa). Ehkä viihdyttämmekin toisiamme sitten kiikkustuoli-iässä näillä kepposilla kuin vanhasta tottumuksesta? Muistitkos sulkea visusti eteisen komeron oven, ja kiinnittää kahvan tiukasti nauhalla toiseen kahvaan, muistitkos? Löysitkös kultaseni sakset tänään liiemmin etsiskelemättä? Yletyitkös kurkottamaan lääkepurkkisi komeron ylimmältä hyllyltä...?

Kontrolli kunniaan!

No, minähän olen kontrollifriikki. Koska olen sitä mieltä, että lasten vaatetuksen pitää olla väritykseltään sopusointuinen. Liinavaatteet pitää silittää, eihän niitä muuten sänkyyn voi laittaa. Sinisävyisen kylpyhuoneen käsisaippua ei ole sattumalta sinertävää. Käsin tiskatut aterimet pitää kuivata, ettei niihin jää valumajälkiä. Käytettyä talouspaperia ei jätetä pöydälle, vaan laitetaan roskiin. Aina. Ettäs tiedätte.

Noh, meidän poikamme, 1v 9kk, on hyvää vauhtia ottamassa minua kiinni. Tai on jo kenties ohittanut... Tätä pientä teräväpäistä miehenalkua nimittäin häiritsee suunnattomasti, jos jokin kaapinovi on jäänyt (hetkeksi) auki. Tai keittiön pöydälle on unohtunut (hetkeksi) muropaketti tai leipäpussi. Tai kahvinkeittimen pannu puuttuu paikaltaan, koska se on juuri tiskattu. Parasta on, että hän saattaa osoittaa leivänmuruja pöydän alla ja todeta niin painokkaasti kuin alle 2-vuotias ikinä osaa: ÄITI. (Taas olet unohtanut imuroida.) Päiväunille voi käydä, kun on tarkistanut, onko pesukoneessa tai kuivausrummussa käsiteltävää pyykkiä. Huhhuh, tämä poika se pitää kuulkaa äidin kuosissa! Jännityksellä voin vain odottaa, onko tämä pysyvä luonteenpiirre vai ikään liittyvä rutiinienrakastamisvaihe. Tämä piirre kun sekoittuu joka päivä orastavaan varhaisuhmaan näyttävine lattialle heittäytymisineen, on todellakin tungettava niitä jäitä omaan pipoonsa, että voi selvitä tilanteesta nauramalla.

Tämä pieni poika on myös äärettömän suloinen tapaus. Jokaisena päivänä hän tulee ja halaa, ja rutistaa muuten lujasti. Pitäkää varanne, 2010-luvun tytöt :)

Are they all yours?

Ehei, lainasin yhden, että näyttäisi haastavammalta. Eipä ole sellaista kauppareissua, ettemme saisi yhtään kommenttia lapsiamme koskien. Kun esikoinen vielä on pienikokoista sorttia, ei sekään ole mitenkään tavatonta, että heitä luullaan kolmosiksi. Tavallisimmin kommentoidaan tietysti sitä, miten ihastuttavia ja suloisia ja ihanaisia nuo lapset ovat, ja äiti tietysti yrittää maireasti hehkua mukana, olipa takana miten riiviömäinen päivä tahansa. Korva poimii tietysti aivan erityisesti kaikki ne ihmettelyt, kuinka äiti voikaan näyttää siltä, kuinka ei olisi koskaan synnyttänyt kolmea lasta, saatikka kaksosia. (Äiti tietää kyllä sen kuuluvan smalltalkiin, mutta menee jo sujuvasti virran mukana reilun puolen vuoden oleskelun jälkeen). Eihän sitä tarvitse tunnustaa, että onhan niitä keinoja nykyään. Kuten Lancomen concealer. Hipheihurraa!

'Sulla täytyy olla kädet täynnä töitä' - on varmaan se toiseksi yleisin kommentti. Juu, eihän tässä varsinaisesti löffäilemään ehdi. Kun ehtisi joskus vaikka huomaamaan, onko sitä väsynyt. Jos siis ehtisi istua niin pitkään sohvalla, että ehtisi huomata. Olen suunnitellut tämän niin, että teen sitten niitä kaikkia muita asioita vaikkapa muutaman vuoden päästä. Ehkä viiden, tai kymmenen. Tai, no joskus. Kirjahyllyssä on varmaankin sata kirjaa odottamassa eläkepäiviä. Jos joku perustaisi vaikkapa Facebook-ryhmän niille, jotka lukevat vain kirjojen takakansia, olisin epäilemättä heti mukana. Hmm, ei hassumpi idea...?

Paradoksaalistako?

Minä rakastan hiljaisuutta ja hyvää järjestystä, enkä missään nimessä pidä epämukavista siirtymävaiheista. Niinpä. Ja olen tällä hetkellä kolmen pienen lapsen kotiäiti, joka on viime kesänä pakannut miehensä kanssa kimpsunsa ja kampsunsa sekä ennen kaikkea pesueensa, ja kääntänyt suunnan kohti Ameriikan Yhdysvaltoja. Asunut yhteensä kuusi viikkoa minimaalisen omaisuuden kera (kuvitelkaa vain, miten kätevää se on kolmen pienen lapsukaisen kanssa) ja elänyt viikkotolkulla (varmaankin tosiasiassa kuukausitolkulla, mutta muisti taitaa vähän kaunistella asioita) mahdollisimman normaalia lapsiperhearkea muuttolaatikoiden keskellä. Kyllä, niitä oli yhteensä yli 400 yksikköä. Voi taivas sentään. Onneksi aika kultaa muistot.

Tämän blogin tyyli saattaa lähennellä jotain itseironian ja vapaan ajatusvirran yhdistelmää. Itselle (ja niille jatkuville, ihmeellisille arjen sattumuksille) nauraminen on parasta terapiaa jaksamisen kannalta. Kun kaikki meinaa mennä mäkeen samana päivänä ja yhtä aikaa, ei tämä pääkoppa jaksa kannatella kaikkia noita asioita muilla keinoin kuin nauramalla koko hullunmyllylle. Yleensä ei naurata, ei sitten yhtään. Kun keittiö on täynnä taaperoiden lennättämiä lautasia tai legopalikat lentävät kohti televisiota. Tai kaksoset taistelevat yhdestä säälittävästä kepistä / lumikököstä / roskasta ja saavat aikaan käsittämättömän metakan sekunnin murto-osassa. Mutta kun niistä sattumuksista alkaa päivän päätteeksi kirjoittaa, ei voi enää muuta kuin nauraa. Siitä syntyi tämä blogi. Toivottavasti tämä tulee hymyilyttämään vielä jotakuta satunnaista lukijaakin.