Yks, kaks, kolme... valmista?

Nämä viime päivät ovat menneet jokseenkin vaihtelevissa tunnelmissa. Tällä tarkoitan sitä, että Suomi-lomamme lähestyessä huomaan valuvani tunnetilasta toiseen pitkin päivää. Ensin leijun siinä ajatelmassa, että ei minun nyt vielä tarvitse alkaa valmistautua saatikka ryhtyä pakkaamaan, kuvitellen onnellisena ehtiväni kaiken kyllä ajoissa. Ja sitten huomaan yhtäkkiä olevani keskellä sitä tunnelmaa, että kyllähän minä jo vähän aloitin, mutta eihän se aika yhtäkkiä riitäkään ollenkaan kaikkeen, mitä olin aikonut.

Missähän ne loput uimavaatteet nyt olivatkaan? Aivan varmasti olen nähnyt ne jokin aika sitten, mutta missä. Etsivä löytää kyllä, mutta samalla löytää paljon muutakin, esimerkiksi pari vuotta kadoksissa olleet kurahousut. Joita ei nyt tarvita, mutta löytyivät sentään. Jotain kummallisia laukkujakin löysin tänään, joiden olemassaolosta minulla ei ollut enää hajuakaan. Me olemme asuneet tässä talossa vasta pari vuotta, ja nyt jo joku on piilottanut, (suorastaan kuljettanut Suomesta saakka?), tänne tavaroita, joiden olemassaolosta minä en tiennyt - tietääkseni. No, kuitenkin, tiedättekö mitä tällaisesta etsimisestä ja löytämisestä seuraa? Siitä seuraa ketjureaktio, johon ei ole aikaa, koska sitä aikaa piti nyt käyttää johonkin muuhun.

Tuliaiset on pakattava ensi tilassa mukaan. Niitä tuli hankittua jo jokin aika sitten, joten ne on ehditty piilottaa hyvään paikkaan. Voivoi, minulla on tässä talossa liian monta hyvää paikkaa. No, löysin sen, mutta en ole varma, onko siellä kaikki. Ajatustyö siis pyörimään, kyllä sinne päässäni ympyrää pyörivään hullunmyllyyn vielä mahtuu.

Jääkaappi tyhjäksi tuoretavarasta. Siinä olemme onnistuneet käsittämättömän hyvin. Meidän jääkaappimme ei ole ikinä ollut niin selkeä ja tyhjä kuin tällä hetkellä. Sieltä jopa löytää etsimänsä heti ensimmäisellä vilkaisulla. Olemme osanneet hankkia tuoretavaraa ihmeellisen tarkasti oikean määrän, jonka saamme kutakuinkin syötyä ennen lähtöä. Jippii, tästä tulee hyvä fiilis. On niin ikävää heittää ruokaa roskiin. Jopa kuiva-ainekaapin sisältöä olen käynyt viime päivinä läpi. En ymmärrä, miten olen onnistunut tässä näinkin hyvin!

Ennen kuin alat pakata lastenvaatteita valtavaan suureen jääkiekkokassiin, muista miettiä etukäteen, mitä haluat pukea lastesi päälle lähtöpäivänä. Tässä meni kyllä metsään ja huolella. Pakkasin ja pakkasin ja survoin siihen loputtomaan kokoiseen kassiin lisää ja lisää pieniä vaatteita - vain huomatakseni, että ne paidat, jotka aioin lapsilleni pukea, on pakattu alimmaisiksi.

Vielä on tilaa! Mutta kyllä se siitä vielä silmänlumeeksi muuttuu.

Koti on kiva jättää siistiin kuntoon, kun lähtee lomalle. Tämä on jokaikinen kerta suuri suunnitelmani. Suuri unelmani. Kunnes sitten huomaan, että en ehtinyt puoliakaan. Että kyllä mä just ja just ehdin imuroida ja siistiä pahimmat paikat, mutta en ollenkaan sitä kaikkea, mitä suunnittelin. Onneksi olen luonteeltani perussiisti, joten aivan surkeista lähtökohdista ei lähdetä. Ainakin uskottelen itselleni niin. (P.S. Ne ikkunat, ne eivät ole lainkaan niin puhtaat kuin halusin.) 

Älä turhaan kanna lukemista käsimatkatavarassa. Pidän lukemisesta valtavasti, mutta koska matkustamme kolmen pienen lapsen kanssa, on aivan turha kuvitella ehtivänsä lukemaan yhtään mitään edes valtameren ylittävällä lennolla. Poikkeuksen tekee lasten lukeminen. Monta pientä Pupu Tupunaa on pakattu jo, niillä voidaan päästä muutaman kinkkisen hetken ylitse. Paino sanalla: voidaan. Ei tarvitse kai erikseen mainita sitäkään, että me vanhemmat lähdemme aina siitä oletuksesta, että valtameren ylittävällä lennolla ei syödä mitään. Lapset ehkä syövät, mutta aikuiset eivät. Kuvitelkaa vain se tilanne, kun me aikuiset otamme sen tarjottimen eteemme ja kolme lastamme... niin, eivät istu rauhassa paikoillaan. Eli me syömme ehkä jotain niistä annoksista, joita lapsilta jää. Silläkin pärjää. Syödään sitten Suomessa.

Evästä mukaan, niin paljon kuin käsimatkatavara sietää. Sillä on aivan mahdollista, että lapset kieltäytyvät kaikesta lentokoneessa tarjotusta syötävästä. Ja uutta viihdykettäkin on varattuna. Sillä voidaan taas päästä pikkuisen eteenpäin. Ja kun lähdet siitä oletuksesta, että eivät he kovin paljon kuitenkaan nuku, niin ehkä he nukkuvatkin tällä kertaa? Ja nukunko minä? Tuskin. Sillä jos he nukkuvat, minä todennäköisesti valvon miettien sitä, nukkuvatko he.

Niin että terve vaan, Suomi, tulossa ollaan. Silmät ristissä ja rähjäisinä, sen lupaan. Mielenkiinnolla odotamme, onko viimeisen yhdentoista kuukauden aikana mikään muuttunut. Olemmekohan me muuttuneet? Siihen vastatkoon muut.

Selviytymisen pieni ihme

’Onko tämä teidän esikoisenne? Ajatella, saitte heti erityislapsen.’ Hoitaja hymyilee minulle ystävällisesti, hänen sanansa jäävät hetkeksi kaikumaan korviini. Tunnelma vastasyntyneiden teho-osastolla on jo tutuksi käyneen oloinen, hektinen, ja silti hoitajilta tuntuu löytyvän aina jossain välissä aikaa jutella meille vanhemmille. Meille, jotka olemme joutuneet keskelle aivan uutta elämää. Riittävän mullistavaa olisi jo lapsen syntyminen, mutta kun sen lisäksi vielä heitetään keskelle teho-osastoa, on pää niin täynnä ajatuksia, ettei niitä ihan nopeasti kasaan jäsennelläkään.

Mikä ihmeen erityislapsi. Meidän juuri syntynyt lapsemme, onhan hän erityinen, aivan erityinen, meidän ensimmäisemmekin vielä. Älkää nyt sekoittako päätäni yhtään enempää, en minä tiedä erityislapsista mitään, minä en tiedä edes vauvanhoidosta niin kovin paljoa, ja nyt minun pitäisi oppia hoitamaan tuota pikkuriikkistä tytärtäni, joka nukkuu keskoskaapissaan, letkujen keskellä ja saa hengitystukea.

Kyllä minä matkan varrella opin, että jokainen keskoslapsi on omalla tavallaan erityislapsi. Etenkin pieni keskoslapsi joutuu aloittamaan elämänsä niin erilaisella tavalla, että on peräti harvinaista, jollei se kokemus jätä jonkin verran jälkiä, tavalla tai toisella. Minä opin matkan varrella keskosuudesta paljon muutakin, minä kyselin hoitohenkilökunnalta joka päivä asioita, jotka minua askarruttivat. Minä luin keskosuudesta netistä ja kirjoista, heti kun tuntui, että siihen kykenin. Tiedonjano kasvoi kovasti, ja sen täyttäminen auttoi minua eteenpäin, jaksamaan tuolla tiellä, jota en ollut valinnut, mutta jonka olin jostain syystä osakseni saanut. Olen taipuvainen uskomaan, että asioilla ja tapahtumilla on merkityksensä, vaikkemme sitä aina ymmärräkään.

Me päätimme yrittää selvitä pala palalta. Me yritimme päättää, että jos vain kykenemme, otamme kaiken pala palalta vastaan. Kun saamme hyvän uutisen, me iloitsemme siitä, vaikka olisimme saaneet huonojakin uutisia. Me yritämme ottaa ne huonommat uutiset vastaan siten, että ne on vain kestettävä osana tätä tapahtumaketjua. Vaikka kyyneleet valuvat pitkin poskiani, minä keskityn siihen, että minulla on lapseni. Olemme suunnattoman onnekkaita, että meillä on lapsemme. Ja jos päivä onkin huono, minä laskin kaiken toivoni siihen, että huominen voi olla taas parempi, edes hitusen.

Esikoisemme joutui viettämään sairaalassa yli 3kk, joka tuntui silloin aivan loputtomalta ajalta. Kaihoisin silmin minä katselin niitä vaihtuvia naapureita teho-osastolla. Minä toivotin monelle vanhemmalle hyvää jatkoa kotiin, minä näin monta otosta elämästä, monta iloa, liian monta surua. Minä tunsin oloni hetken aikaa tyhjemmäksi, kun tutuksi käynyt naapurisängyn asukas ja vanhempansa eivät seuraavana päivänä enää tulleetkaan, koska he saivat aloittaa elämänsä lapsensa kanssa omassa kodissaan. Ja olinhan kuitenkin niin kovin onnellinen jokaisen puolesta, joka sai lapsensa kotiin. Ja tiesinhän minä, että se päivä koittaa vielä meillekin.

Mutta yhtä asiaa minä en tiedä. Sitä, olisinko minä kestänyt tämän kaiken niin ehjänä, jos minulla ei olisi ollut miestäni tukemassa. Sillä meillä yhdessä oli voimaa jaksaa tämän kokemuksen yli. Vaikka me olimmekin välillä varmasti huolesta sekaisin, me jaksoimme paremmin, kun puhuimme keskenämme. Minä olen onnellinen ja onnekas siitä, ettei minun tarvinnut huojua, epäröidä, tuskastua, huolestua, hätäillä  - ei mitään niistä yksin. Enkä minä myöskään iloinnut, huojentunut, rauhoittunut, pakahtunut onnesta yksin.

Tämä kokemus on kaiketi kasvattanut meitä elämässä kaikkein eniten. Tänään esikoisemme on 5-vuotias, enkä minä unohda ikinä, miten hennolta tuntuu 835 grammaa painava keskoslapsi. Ja uskon siihenkin, ettei minun ole tarkoituskaan unohtaa – silläkin lienee tarkoituksensa. Esikoisemme jälkeen saimme kaksoset, ja hekin viettivät sairaalassa yhteensä 12 pv (he syntyivät n. 6 viikkoa etuajassa, kun esikoisemme syntyi jo 29. raskausviikolla) – mikä tuntui kuitenkin melko lyhyeltä ajanjaksolta sen jälkeen, mitä olimme kokeneet esikoisemme kanssa. Ja uskallan sanoa, että minulla oli tuolla toisella kerralla aiempaa varmempi olo teho-osastolla – eli kyllä, ihminen tottuu.

Toisaalla, Englannissa, asuu pienen 1-vuotiaan keskoslapsen äiti. Tänään julkaisemme yhteistyössä omat kirjoituksemme tästä aiheesta – kuinka me olemme selvinneet kokemastamme ja mitä meidän kohdallamme jaksamiseen erityisesti tarvittiin, tai olisi tarvittu. Tämä päivä on heidän perheelleen erityisen merkityksellinen, sillä tänään siitä suuresta hetkestä on tasan vuosi - siitä hetkestä, kun he saivat tyttärensä kotiin. Hänen tarinansa ja selviytymisvinkkinsä voit lukea täällä.

Kuten amerikkalainen sanoisi: Together we are strong.

Se sosiaalisempi minäni

Päivää vaan, täällä se taas istuu sohvalla, se vähemmän sosiaalisempi minäni. Istuu täällä hämärässä ja hiljaisessa aurinkohuoneessa ja kirjoittaa. Ei niin monta sanaakaan ole hetkeen sanonut, lapset jo nukkuvat ja mies on työreissulla, kuten suurinpiirtein joka viikko. 

No, vilkaisee välillä Facebookiin, vaikka aika vähän siellä tähän aikaan Suomen näkökulmasta ainakaan tapahtuu, unten mailla vielä lähes koko Suomi kai. Hassulta tuntuu joskus se, että kun tässä sohvalla tarpeeksi pitkään kukkuu ja roikkuu, alkaa Suomikin heräillä. Sitten vaan täällä kiireesti nukkumaan, ennen kuin alkaa seurata sitä, mitä Suomi alkaa Facebookiin postailla.

Se vähemmän sosiaalinen minäni, se on aika tyytyväinenkin tähän olotilaansa tässä sohvalla. Mieluusti ottaisi miehensä viereensä, mutta reissutyö on reissutyö, onhan siihen totuttu. Mutta vaikka tässä tyytyväinenkin osaa olla, niin kiva on silti suunnitella niitä sosiaalisempiakin elämänmuotoja. Niistä kai piti tänään kirjoittaa.

Minulle on viimeisen kahden vuoden aikana muodostunut käsitys, että Facebook on sosiaalistanut minua, vaikka moni väittää sen olevan syypää juuri toisenlaiseen kehitykseen. Johtuukohan se minun kohdallani tapahtunut kehitys kuitenkin siitä, että uskallan aivan avoimesti väittää, että minä jään harvoin roikkumaan Facebookiin, eli ei se kovin suurta palaa käytettävissä olevasta vapaa-ajastani haukkaa. Luulen vakaasti, että on hyvä näin.

Mutta kun ulos talosta mennään, niin tuleehan niitä muitakin kontakteja kuin sosiaalisen median kautta ylläpidettyjä. Lasten harrastuksissa tapaa muita vanhempia ja lapsia, juttelee joka kerta jonkun tai useamman kanssa, tuntee joitakin nimeltä ja tervehtii tavatessa. Leikkipuistoissa päätyy juttelemaan ventovieraan kanssa, kun yhdessä tarkkailee lastensa tekemisiä kiipelytelineissä. Ja ihan oikeasti nauttii näistä kontakteista, kaiketi kokee olevansa osa porukkaa. Ja vaikka aina väitän, etten kovin sosiaalinen osaa olla, niin osaan minäkin keskustelun aloittaa. Ainakin huomaan tekeväni niin aika usein.

On kiva myös odottaa tapahtumia, joissa tietää tapaavansa muita ihmisiä. Naapurusto järjestänee taas kesän päätteeksi pihajuhlat, niissä oli viime vuonna varsin letkeää meininkiä ja monen monta kiinnostavaa keskustelua naapureiden kesken. Esikoisemme koulusta ilmoitettiin juuri, että elokuun lopussa koulu viettää aloittajaisiaan piknikin merkeissä läheisellä maatilalla. Epäilenpä, että koulumaailma tuo taas lisää kontakteja, tälle sosiaalisemmalle minälleni.

Mikä tämä on? Se on kuulkaa perisuomalainen kääretorttu mansikkahillolla, ainakin sen piti olla. Siitä rullasta vaan tuli (laiskan leipurin?) käsissä liian paksu ja se onneton rulla, se paukahti ihan rikki. Ja sitten piti keksiä kiireesti jotain. Paikallinen ystäväni oli tulossa käymään ja minä olin luvannut jotain suomalaistyyppistä leipomusta. Mitä siis tehdään rikkinäiselle kääretortulle? Leikataan se keskeltä kahtia, leikellään sen reunat siisteiksi, piilotetaan koko komeus pieneen vuokaan, kaivellaan kaapista pursotettava Cake Icing-purnukka, pursutetaan sen sisältö leipomuksen päälle ja pilkotaan mansikoita koristeeksi, kesän merkiksi. Ja oli se kuulemma hyvää, ja olin minä itsekin sitä mieltä. Että kyllä sen ääressä oli ihan mukavaa olla sosiaalinen.

P.S. Ja vielä sellainenkin tunnustus, että sosiaalinen minäni meni muutama päivä sitten Twitteriin. On vielä tarkkailuasemissa siellä, mutta eiköhän tämä blogikin siellä vielä putkahda esiin. Vielä en ole tviitannut mitään. Pitää kai opetella ensin tiivistämään sanomansa (hmm, kuka luki tänne saakka?). Mutta ehkä tavataan siis sielläkin. 

@mkheinonen kuittaa.

Tuttuja juttuja

Useampaan kertaan on toivottu blogipostausta siitä, miten elämä täällä Yhdysvalloissa poikkeaa Suomessa elämisestä. Mutta olenpa vähän itsekäs ja käännänkin aiheen nyt vähän toisin päin - mikä meillä täällä onkaan samanlaista kuin koti-Suomessa?

Ihan aluksi on otettava huomioon, että asumme USAn koillisnurkilla, pienessä Vermontin osavaltiossa. Täällä New Englandin alueella eläminen muistuttaa varmastikin eurooppalaista elämäntapaa enemmän kuin monessa muussa osavaltiossa. Mutta miten?

Vuodenajat. Meillä on kevät, kesä, syksy ja talvi, jokainen niistä hyvin erotettavissa säätilan mukaan. Yleensä. Keväällä on vielä koleaa, mutta kaunista, ja jos saammekin Floridan suunnasta tuulahduksen, se tulee valtaisalla kevättuulella. Lämpimät kesäsäät saapuvat kyllä viimeistään toukokuussa, vaikkakin näinä viimeisenä kahtena vuonna ensinnäkin kevät on ollut myöhässä ja niitä kesäsäitäkin on saanut jo vähän malttamattomana odotella. Lämmintä säätä on kuitenkin pääsääntöisesti toukokuulta lokakuulle, mikä on - no, aika mukavaa. Syksy on täällä hurjan kaunis, olemmehan vihreiden vuorten maisemissa, joiden lehtipuut vaihtavat värityksensä syksyllä henkeäsalpaavan kauniiksi väriloistoksi. Ja sitten saamme talven, jonka pitäisi kai kestää pari-kolme kuukautta. Viime talvi kestikin sitten melkein puoli vuotta. Vieläkin palelee, kun muistelen niitä hyytävän kylmiä viimoja ja lumituiskuja, joita Kanadan päälle jämähtänyt kylmän ilmamassan keskus meillekin saakka heitteli. Lunta saatiin monta kertaa, ja juuri kun luulimme, että nyt tämä riittää, tuli vielä yksi myrsky, joka piiskasi Vermontia yli puolen metrin lumikerroksilla. Onneksi on nyt muisto vain. 

Tässä kuvassa ei olla kyllä vuorilla päinkään.
Tämä on syyskuva pikkukaupunkimme keskustasta.

Pyörätiet ja jalkakäytävät. Niitä on, ja niillä kulkee ihmisiä, oikeasti kuntoilumielessä. Täällä näkee joka kerta ulkoilessaan muitakin liikkujia, kunhan vain keli on edes vähintään kohtuullinen. Myönnettäköön, että keskellä talvea sai kyllä käydä hytisemässä ulkosalla ihan yksinään ja tunsi itsensä kyllä jotenkin aika - suomalaiseksi. Mutta tällä seudulla siis on aivan kelvollisia reittejä sekä juoksemiseen että pyöräilyyn, vaikkakin reitti saattaa yhtäkkiä loppua vähän kuin kesken. Joskus on pitänyt kääntyä lenkillä takaisin, kun yhtäkkiä huomaa, ettei kevyen liikenteen väylä enää jatkukaan. 

Ruoka. Uskallan väittää jopa näin. Sillä täältä on mahdollista ostaa vaikka minkälaista ruokaa ja ainesta, eli ruoanlaitto suomalaiseen tyyliin kyllä onnistuu, niin halutessa siis. Vaikka suurinpiirtein kaiken voi ostaa valmiina tai puolivalmiina, voi kaiken myös tehdä alusta alkaen itse. 

Kahvi. Hämmästyttävän usein kysytään, onko normaali kahvi täällä kelvollista juotavaksi! Makuasiat ovat tietysti makuasioita, mutta mielestäni täältä saa kaupasta myös vallan hyvää kahvia, kun valitsee tarpeeksi tummapaahtoista. Toki kahvilaketjuista saa tänä päivänä mitä vain. Olen alkanut pohtia, maistuuko Suomessa tyypillisesti keitettävä vaaleapaahtoisempi kahvi minulle enää. Se selviää kyllä pian, kun käväisemme Suomessa lomailemassa.

Vesijohtovesi. Hanasta tulevaa vettä voi varsin hyvin juoda. Ei ehkä suoraan hanasta niin täydellisen makuista, mutta kun sen kierrättää suodattimen läpi, se on hyvää. Ei mitään valittamista.

Kotipiha. Pihassa kasvaa koivuja, ja nurmikko täyttyy alkukesällä voikukista. Linnut sirkuttavat ja vastaleikatun nurmikon tuoksu on aivan samanlainen kuin lapsuusmuistoissa. Ja se, että lapset voivat vapaasti juoksennella omassa pihassa leikkimässä, se on ehkäpä kaikkein samanlaisinta, ja sitä osaan arvostaa joka päivä. Ja vaikka päivä olisi kuinka kiireinen ja lapset kärttyisiä, minulle riittää, kun katselen hetken aikaa ulos. Luonnon läheisyys tuo kummaa voimaa.

Tuttuja nämäkin. Lenkkipolun varrelta.

Ja niin, meilläkin sataa. Tänään on ollut yksi sellainen päivä, joskin aivan virkistävä poikkeus lämpimiin, jopa kuumiin päiviin. Eikä tänäänkään kylmä ollut, vaan lämpötila kävi parinkymmenen celsiusasteen tietämissä, ja sade tuntui vain lämpöiseltä sellaiselta. Ja kyllä, meillä on kokonaisuuden huomioonottaen ollut aivan mukava kesäsää koko touko-kesäkuun ajan. Joten en minä kyllä valita, jos välillä sataakin.

Jos sydämensä johonkin paikkaan jää, niin tänne se nyt yrittää tarrautua. Vaikka väliaikaista kaikki on vaan, niin jos maailmasta jokin paikka pitäisi valita, jonne elämänsä asettaisi, niin ei tämä ollenkaan hullumpi valinta olisi. Mutta aika aikaansa kutakin, sanoo komennuslaisen vaimo - ja tarrautuu, ehkä juuri siksi, juuri tähän hetkeen. (Ja tarpeeksi kliseitä, tuli jo, tiedetään.)

Mietteissä näissä

Tällä viikolla ajatukseni vaeltavat. Ne pysähtelevät kyllä tiheästi, napaten muistettavan asian sieltä ja täältä, mutta ne pyörivät kuitenkin aika paljon yhden asian ympärillä. Olemme pian lähdössä lomalle - Suomeen. Hupsista, miten tämä aika näin nopeasti taas kului?

Tällä viikolla olen pohtinut erityisen paljon sitä, että mikäli olisimme menneet alkuperäisen suunnitelman mukaan, ei tänä kesänä tehtäisi Suomi-lomamatkaa ollenkaan. Siinä tapauksessa pakkaisimme tällä hetkellä paluumuuttokonttia. Sitä on vaikea uskoa, vaikka tänne lähtiessämme ajattelimmekin, että kaksi vuotta menee kyllä nopeasti. Mutta että näin nopeasti! Juurihan minä sain tavarat suurinpiirtein paikoilleen.

Olemme siis piakkoin matkalla Suomeen kuitenkin vain lomalle, joten suunnitelma on muuttunut matkan varrella. Olen levollisella mielellä siitä asiasta, ettei minun tarvitse vielä uhrata kovin montakaan ajatusta paluukontin pakkaamiselle. Olen levollisella mielellä siitä, että hyväksi tuntemamme elämä täällä jatkuu suurella todennäköisyydellä hyvänä kesän jälkeenkin.

Pikku hiljaa alan valmistautua lomamatkaan. Puhtaan pyykin seasta löytyy vaatteita, jotka menevät eri pinoon, sellaiseen, joka tullaan pakkaamaan mukaan matkalle. Kurkistus lompakkoon osoittaa yllätyksellisesti, että ne eurosetelit, jotka viime vuoden reissulta käteen jäivät, ovat talvehtineetkin lompakossa. Heh, en olisikaan osannut etsiä niitä niin ilmeisestä paikasta. Passit ovat siellä, missä aina ennenkin, niitä tarvitaan taas. Ja minä olen muka järjestyksen ihmisiä, ja sitten minä löydän merkillisellä tavalla kassillisia tavaraa, jotka ovat tulleet viime vuonna Suomesta mukaan ja jotka ovat jääneet sille tielleen. No, ei kaikkea voi muistaa, on niin paljon ihmisellä muistettavaa nykyään.

Ajatukseni vaeltavat myös jo loman jälkeiseen aikaan, jolloin meille jää muutama viikko aikaa totutella siihen, että syksyllä on alkamassa uudenlainen arki. Esikoisemme aloittaa syksyllä lähistöllä sijaitsevassa yksityiskoulussa, ja on kai luonnollista, että me vanhemmat pohdimme paljon sitä, miten hän tulee siellä pärjäämään. Hän on kuitenkin erityisesti viimeisen vuoden aikana oppinut hämmästyttävän paljon englantia, ja käy oma-aloitteisesti meidän kanssamme välillä pieniä keskusteluja englanniksi. Olen sen verran paljon kieli-ihmisiä itse, että tunnen suunnatonta ylpeyttä, kun huomaan tyttäreni käyttävän jopa kieliopillisia rakenteita useimmiten täysin oikein. Lapset ovat hämmästyttävän taitavia omaksumaan vierasta kieltä. Sen täytyy johtua siitä, että he eivät yleensä pohdi turhaan sitä, osaavatko he kieltä vai eivät. Se taitaa olla meidän aikuisten ongelma se.

Viime vuonna meillä oli matkassamme hieman hassu tunne siitä, että olimme matkalla ensi kertaa elämässämme lomalle Suomeen. Tänä vuonna mennään jo rutiinilla, mutta kyllä tämä se kesän suuri ponnistus on. Kolmen pienen lapsen kanssa valtameren ylittäminen on vähän konstikasta, ainakin meidän mielestämme. Mutta kyllä siitä tänäkin vuonna selvitään. Lapset ovat innoissaan lähdössä matkaan, ja se toivottavasti helpottaa myös matkantekoa. Se toivottavasti helpottaa myös niitä ensimmäisiä päiviä ja öitä, kun kipuilemme aikaerorasituksen kanssa. Mutta kyllä me ne kommervenkit ja muut selvitämme, kun tiedämme, että ehdimme taas nähdä lomamme aikana monta meille tärkeää ihmistä. 

It's getting close. Hello, Finland - here we come!

P.S. Lapset ovat ilmoittaneet, että he haluavat uida Suomessa. Ja äidin ja isän ja mummujen ja pappojen tulee istua vieressä ottamassa aurinkoa. Joten tilatkaa nyt sitä lämpöä vähän, please. Me emme ota pipoja mukaan!

Nelkytseitsemän ikkunaa

Kello on kahdeksan aamulla, on eräs tavallisen oloinen torstai. Suunnilleen kuukautta aiemmin olin kuitenkin sopinut tähän ajankohtaan jotain, mitä olin suunnitellut jo pitkään. Lapset on herätetty ajoissa, pesty, puettu ja tuotu aamupalalle. Kaikki kolme istuvat nätisti aamiaispöydässä. Ehdin jo kummastuneena ajatella, että näinköhän hyvin minun pitäisi tämä joka aamu järjestää, selvittäisiinkö silloin ilman sitä ainaista kitinää ja kinastelua, joka tuntuu joka aamu edeltävän aamupalapöytään asettumista. Sitten, noin kymmentä yli kahdeksan, puhelimeni soi.

'Olen todellani pahoillani, mutta autoni on rikki, enkä mitenkään pääse teille ajoissa.' Mitä. Siis mitämitämitä. Kuukausi sitten tilasin tämän neljänkymmenenseitsemän ikkunan pesupalvelun, sisältä ja ulkoa, sisältäen melkein kauttaaltaan lasitetun aurinkohuoneen sekä sen kattoikkunat. Olin niin tyytyväinen, että sain kuin sainkin tämän vielä tilattua sen verran ajoissa, että ehdimme saada palvelun ennen Suomi-lomalle lähtemistä. Kun jotenkin tuntui, että ennen valtameren ylitystä ja useamman viikon poissaoloa kotoa, saattaisi olla itsellä ihan muutenkin tarpeeksi tekemistä. Siis ilman sitä ikkunanpesuakin. Ja nyt sillä pesijällä on auto rikki. 

'Osaatko arvioida, pääsettekö tänään paikalle myöhemmin?' 'En tiedä vielä, mutta kymmeneen mennessä ehkä, ainakin silloin tiedän toivottavasti enemmän.' Ja sitten minä katselin kotiamme ja siirtelin varmuuden vuoksi vielä vähän lisää tavaroita pois ikkunoiden edestä, halusinhan minä uskoa, että hän tulee. Lapset leikkivät lastenhoitajan kanssa ulkona, minä tein 'aikani kuluksi' kotitöitä, sillä riittäähän niitä, oli sitten ikkunanpesua tai ei. Ja vähän yli kymmenen puhelimeni soi taas.

'Valitettavasti minun on ilmoitettava, että en pääse tänään paikalle ollenkaan. Joudun perumaan koko päivän. Mahdollisesti myös huomisen. Ja valitettavasti, meillä ei ole yhtään vapaita aikoja ennen heinäkuun kymmenettä päivää. Ymmärän kyllä, jos haluat perua, mutta toivon, että otat yhteyttä, jos tarvitsette palvelua vielä myöhemmin.' Niin. Ja sitten, niin mitä sitten. Koska ne tavarat oli jo siis siirretty pois ikkunoiden edestä, kotirouva veti syvään henkeä ja etsi käsiinsä ikkunanpesuaineen ja rätin. Tästä se lähtee.

Ja tästä se alkoi.

En minä niitä vieläkään kaikkia ole pessyt, ehei. Pahimmat paikat kyllä, ja ne, joihin jollain tavalla ulottuu. Ja ne, joihin en ulotu, ne jäävät odottamaan jotakuta, jolla ei ole auto rikki. Kun olisi se kai vähän kohtuutonta odottaa, että se pesijä saapuisi meille tikkaita olkapäillä kantaen. Tästäkin selvitään, sanokaa minun sanoneen. Ei ikkunanpesu ole tärkeintä elämässä, ei lähimainkaan. Ei, vaikka tämä koko tapahtumasarja pistikin välillä jo vähän kiukuttamaan.

Jokin muu toimii kuitenkin. Piti kirjoittaa vähän muustakin kuin ikkunanpesusta. Esimerkiksi siitä, että tällä alueella on hyvin tavallista, että puutarhurifirmat hoitavat puutarhat. Niin myös meillä. Meiltä puuttuu viherpeukalot, ja sen kehittämiseen tarvittava aikakin kyllä. On helpompaa niin, että joku osaavampi taho pitää puutarhan siinä kunnossa, että sitä on kiva katsella. Sama firma hoitaa lumityöt autopihasta silloin, kun lunta tulee yli kaksi tuumaa. Tavallista täällä onkin, että kun lunta tulee, sitä voi tulla kerralla vaikkapa 15 tuumaa.

Puutarhanhoitoon kuuluu, että kesäkautena nurmikko käydään leikkaamassa viikon välein. Trimmerillä siistitään reunuksia ja puhaltimilla hoidetaan suurimmat roskat pois istutusten ympäriltä. Lisäpalveluina voi varmaankin ostaa vaikka minkälaista kukkapenkkien nyppimistä, mutta me olemme sopineet lähinnä kevään ja syksyn ylimääräisistä urakoista. Silloin puutarha hoidetaan kuntoon vastaanottamaan uusi vuodenaika. Lapsikatraamme on varsin ihastunut puutarhurifirman työntekijöihin, ja tuijottavatkin ahkerasti ikkunoista, kun he työskentelevät. Minä taas yritän olla tuijottamatta. Ja kuvaamatta - tämä kerta tehköön poikkeuksen.

Tässä maassa on tavallista käyttää monenlaisia kodinhoitoon liittyviä palveluita. Se, mitä meillä ei kuitenkaan ole tullut käytetyksi, on tavallinen siivouspalvelu. Olen kyllä aiemmin Suomessa käyttänyt jonkin aikaa siivouspalveluita, mutta täällä ollessa olen todennut, ettei siivoaminen kuitenkaan vie ajastani kovin suurta osaa, kun olen täysipäiväisenä kotiäitinä. Ja kun siivoan itse, teen sen palasina pitkin viikkoa, ja olen toistaiseksi pärjännyt sillä ratkaisulla aika hyvin, ja suuremmin ahdistumatta. Tilanne ja olotila voi tietysti muuttua, ja silloin voi olla aika tarkistaa tämänkin asian laita uudelleen. Mutta, olin melkein unohtaa sen, että olenhan minä jotain siivouspalvelua käyttänytkin: kokolattiamattojen puhdistukseen nimittäin. Minulla ei ole kiinnostusta hankkia mattojenpesuun tarvittavaa laitetta, joten aika paljon helpompaa on etsiä netistä taho, joka noita pesuja tekee. Ja sitten minä lasten kanssa istuin nätisti sohvalla ja katselin, kun kaksi nuorta miestä tuli ja pesi muutamat portaat, yhden aulan ja pari huonetta perin sukkelasti. Että kyllä minä varmaan toisenkin kerran otan ja tilaan ne nuoret miehet paikalle. Se nimittäin näytti olevan ihan valtavan helppoa, kun sen osaa ja on oikeat välineet.

Näin arkisesti siis näin juhannusviikonlopun päätteeksi. Juhannusta ei täällä vietetä, mutta olemme kyllä olleet hengessä mukana ja kauhistelleet täällä saakka Suomen kylmää keskikesää. Laittakaahan lämpöä tilaukseen, ollaan kohta tulossa. Jos ei ala lämpenemään, jäädään pian tänne - vaikka pesemään niitä ikkunoita. Sitäkin on vähän mukavampi tehdä, kun kesäinen aurinko lämmittää selkää. Hyvää kesän jatkoa!

Mistä niitä minuutteja oikein tulee?

Olen hämmästyttävän tosiasian edessä. Olen saanut vuorokausiin lisää minuutteja. Missä välissä näin oikein pääsi käymään? Hämmästyttävää ehkä sekin, että olen ehtinyt jopa pohtimaan asiaa.

Muutama päivä sitten, olisiko se ollut lauantai, istuimme autossa koko perhe. Olimme juuri saaneet lapset pakattua takapenkille ja kaikki oli valmista lähtöön. Ja kello olikin vähemmän kuin yleensä lauantaiaamuisin sillä hetkellä, kun olemme lähdössä asioille. Ja niin minä sitten totesin hämmentyneenä miehelleni, että kellopas onkin vielä aika vähän. Hän oli aivan samaa mieltä. Oho. Me olemme nykyään nopeammin lähtövalmiita.

Ja niin minä aloin kelata mielessäni, mitä ihmettä oli oikein tapahtunut. Ja tulin siihen tulokseen, että ne voitetut minuutit, ne tulevat siitä, että leikki-ikäiset lapsemme ovat kasvaneet omatoimisimmiksi. Siihen on siis jo kykyä, tietyssä määrin tietysti. Onko siihen kiinnostusta, se onkin jo aivan toinen asia. Se riippuu mielialasta, joka voi uhmaikäisellä muuttua minuutissa vaikkapa viisi kertaa. Tai kymmenen. Mutta kuitenkin, lapsemme periaatteessa osaavat pukea, riisua, syödä jne. omatoimisesti. Jos minä joskus aiemmin jouduinkin auttamaan vaikkapa syömisen sujumisessa, nykyään käytän sen ajan todennäköisesti siihen, että syön itsekin melko yhtäjaksoisesti lautaseni tyhjäksi. Toki nousen muutaman kerran pöydästä hakemaan sitä ja tätä (äitimaitoalisää), mutta muutaman minuutin olen ehdottomasti tässäkin kisassa jo voittanut itselleni.

Kesken päivän saatan istua sohvalle. Enkä tee mitään. En nyt pitkäksi aikaa, mutta kuitenkin. Kun nuorimmaisemme nukkuvat päiväunia, esikoisen voi ottaa kainaloon ja lukea kirjan. Tai sitten olla vaan. Ja ajatella niitä minuutteja, yksi kerrallaan. Kotitöitä en päiväunien aikaan suuremmin tee, se kuuluu periaatteisiini. Ja minä olen aika lailla periaatteen ihmisiä.

Joskus lapset leikkivät jo sopuisasti, kaikki omia leikkejään, joskus jopa suloisesti keskenään. Silloin minä saatan lukea sen artikkelin loppuun, sen viisisivuisen, joka minulla on ollut auki iPadillani suunnilleen kolme päivää. Mutta silläkin saa jo informaationnälkäänsä vähän hoidettua. Luen minä kirjojakin aina jossain välissä pikkuisen, yksi tai kaksi niistä keskeneräisistä makaa yöpöydälläni, pari muuta joskus aloitettua on sujautettu olohuoneen hyllyille.

Joskus he lukevat yhdessä. Pitihän siitä kuva ottaa.

Mutta yksi ihmeellisimmistä asioista lienee se, että iltaisin minä huomaan istuvani sohvalle hieman aiempaa aikaisemmin. Ja kuuntelen hetken yläkerran lastenhuoneista kuuluvaa pulinaa, kunnes se muuttuu rauhalliseksi tuhinaksi. Ja iltaisin, sen jälkeen kun lapset ovat menneet nukkumaan, minä en koskaan, en koskaan käytä niitä minuutteja kotitöihin. Sillä ne ovat minun minuuttejani, pikku hiljaa voitettuja. Käytän niitä säästellen ja venyttäen - ja myönnän, en useinkaan mene ajoissa nukkumaan. Sillä minä kuuntelen sitä hiljaisuutta, ja keskityn siihen. Ja kirjoitan, aika usein.

Jos niitä minuutteja tulee vielä lisää, mitähän minä niillä kaikilla oikein teenkään? 

Live you dream and write a book, she heard herself saying.

Väkijoukossa

Se katseli väkijoukkoa vähän etäämmältä. 

Vaikka se seisoi itsekin siinä,

se näki toiset vähän etäämmältä.

Se kuuli puheen joka kaikui sen korvissa,

ja se kuuli itsensä sanovan jotain

ja silti se kuuli vain ne toiset,

näki niiden sulautuvan siihen joukkoon 

tavalla

jota se ei itse osannut.

Se hymyili ja sulautui siihen joukkoon

kuitenkin,

sillä se oli huomannut

että sillä tavoin se oli osa sitä joukkoa.

Se koki sen turvalliseksi tavaksi 

olla toisten kanssa 

olla osa sitä joukkoa

tuntea niitä samoja tunteita

kokea niitä samoja asioita

elää sitä elämäänsä 

vähän toistenkin kautta.

Sitä elämäänsä.

Joka oli aina ollut hyvä,

vaikka kompastellutkin se oli.

Kompastumisetkin oli kuitenkin koettava

nähdäkseen paremmin eteenpäin.

Osatakseen arvostaa, 

ja nauttia siitä

mitä on.

Ja kun se kasvoi

se oivalsi, 

ettei sen tarvinnutkaan miettiä

oliko se osa joukkoa 

sillä se huomasi

että helpointa on

olla juuri mikä on

siinä joukossa 

tai sen ulkopuolella

Silloin se oivalsi

että rikkainta elämässä on

kun oppii tuntemaan itsensä niin

että sanomattakin tietää

missä on ja miksi

Letkeä, notkea lauantai

Lauantait ovat useimmiten oikein mukavia päiviä. Niitä odotetaan koko viikko, täälläkin. Joten välähdyksiä tältä lauantailta tähän väliin. Mitä siis tänään oikein tapahtui?

Autoilun akrobatiaa. Eihän sitä koskaan tiedä, miten notkeaksi saa ryhtyä, jotta pääsee autoonsa, kun palaa kauppareissulta. Vaikka itse olisitkin parkkeerannut kuinka nätisti.

Olimme käymässä keskustan tavaratalossa, vaateostoksilla. Parkkeerasimme tuttuun parkkihalliin ja suoritimme tehokkaita ostosminuutteja, ja palasimme autolle. Tuohon oikeanpuoleiseen olisi siis pitänyt päästä, mutta päädyimmekin yllättäen ratkomaan varsin ärsyttävää (myönnetään, myönnetään) ongelmaa. Plan A: Kuskin puolelle yritti keski-ikästyvä mies, ei toivoakaan. Ärtymystä. Plan B: Samaisesta raosta yritti sen jälkeen keski-ikäistyvä vaimonsa (hieman kapeampi), ei juuri toivoakaan. Ovi olisi räpsähtänyt päin naapuriauton peiliä. Lisää ärtymystä. Plan C: Sama keski-ikästyvä (ei niin kovin notkea) vaimo kiipesi autoon repsikan puolelta ja kapusi keskikonsolin ylitse kuskin paikalle. Tiedän, notkeus ei olisi pahitteeksi, mutta en minä sitä tällaisten tilanteiden varalta lupaa lisätä. Plan C siis kuitenkin toimi, ja auto saatiin pois hallista ilman että jäätiin odottamaan sen viereisen auton kuljettajaa. Vielä vähän ärtymystä, vaikka eteenpäin siis onneksi päästiin. Murr. Ja murr.

Tehokkaat ostosminuutit. Olen tainnut aiemminkin mainita, etten ole kovin hyvä shoppaaja. Onneksi minun ei tänään tarvinnutkaan hankkia itselleni mitään! Suvussamme on tulossa kesällä juhlat, ja aikomuksena oli hankkia kolmikollemme juhlatamineet. Melko hyvin saavutimme tavoitteen, sillä olimme ostoksilla ehkä reilun puolisen tuntia ja siinä ajassa hankimme juhlavaatteiden ja -kenkien lisäksi muutakin kesävaatetta & -kenkää sekä yhden lahjan. Näistä tehokkaista minuuteista minä pidän, tietäkää se.

Näillä herkuilla mennään!

Näppärää tuliaishankintaa. Kesä tulee, ja heinäkuu sen myötä, ja silloin tämä poppoo ottaa suunnan Suomeen. Teimme pikaisen 15 minuutin visiitin paikalliseen Cheesetraders-kauppaan, josta löytyy yhtä sun toista paikallista. Tehokkaita minuutteja nämäkin - löysimme kaiken, mitä etsimme. Samalla ehdimme katsastaa ko. kaupan viinivalikoiman, joka olikin vähän yllättäen kenties alueen paras. Täällä eivät viinivalikoimat yleensä ole aivan mahtavia, ainakaan niille, jotka etsivät usein eurooppalaisia viinejä.

Sinisen kissan kujaa etsimässä. Lauantai-illan visiitti aikuisten kesken suuntautui tänä iltana Blue Cat-nimiseen ravintolaan, jonka löysimme vasta äskettäin. Se on piilotettu taitavasti eräälle sisäpihalle aivan Burlingtonin keskustassa. 

Varsin tunnelmallinen paikka, ja oiva paikka rauhoittua syömään. Ja vaikka ruoka ei aivan mitään erityistä ollutkaan, oli sen tehnyt joku muu (äiditnäkevätpäiväuniajonkuntoisenlaittamastaruoasta) ja sen sai syödä rauhassa (mitenmäosaansyödäkunkukaaneikokoajanpyydäjotain), joten aika monta yleiselle jaksamiselle tärkeää kriteeriä kuitenkin täyttyi. 

Sillä aika moneen pieneenkin asiaan oppii olemaan tyytyväinen, kun niitä vähän harvemmin tarjoillaan. Näin ainakin meillä.

Kato, kaivuri!

En minä tänään kaivureista kirjoita. Ei kyllä olisi ihan omaa alaakaan. Tuli vain niin hauska otsikko! Mutta autoista ajattelin kirjoittaa kyllä - sellaisista vähän isommista, tai ainakin tavallisista autoista poikkeavista. Eivät nekään minun alaani ole, mutta rohkea rokan syö, vai miten sitä nyt sitten sanotaankaan. Se olisikin muuten minulle todella rohkeaa, sillä hernekeiton makuun en ole vielä tähän päivään mennessä päässyt. Mutta jorinat sikseen.

Aloitetaan näistä vähän pienemmistä. Nämä ovat paikallisia postiautoja. En voi sille mitään, että nämä alkavat aina hymyilyttää - ovat jotenkin niin lystikkäitä. Olisivat vielä punaisia, niin korvissani soisi jo Postimies Paten naseva tunnari (postintuopostinvie... joko tartutin?) Näistä sopii kyllä tykätä siksikin, että postin palvelu (ainakin minun kokemani) on ollut täällä aina pelkästään positiivista. Koskaan ei tarvitse hakea mitään pakettiakaan mistään toimipisteestä, vaan siinä tapauksessa, että posti ei mahdu siihen hassunmalliseen pitkulaiseen postilooraan, se tuodaan kotiovelle saakka. Ja jos haluan lähettää tavallisen kirjeen tai kortin, johon minulla on valmiiksi postimerkki olemassa, voin jättää sen omaan postilaatikkoomme ja nostaa vain punaisen viitan ylös merkiksi postimiehelle, jotta tietää napata lähtevät postit mukaansa. Käyn kyllä suhteellisen usein myös pikkuisessa paikallispostissamme, sillä lähettelen aina silloin tällöin jotain korttia kummempaa Suomeen saakka, ja silloin joudun joka kerta täyttämään tullikaavakkeen. Onneksi sujuu jo rutiinilla sekin.

Poliisiautojakin näkee ihan riittämiin, on tiheys vähän toista luokkaa kuin Suomessa. Poliisit ovat kyllä aina yksin, mutta heitä on siis niin tiheässä, että tiukemman paikan tullen he saavat aina äkkiä kaverin paikalle. Amerikkalaiseen tyyliin poliisi ja hälytysajoneuvot pyyhältävät kyllä vikkelästi paikalle, kun jotain sattuu. Jos liikenteessä osuu kolaripaikalle, tulee aina ensin sellainen tunne, että mitä todella vakavaa onkaan nyt tapahtunut. Mutta kyse on usein siitä, että ihan pienenkin tilanteen ympärille kerääntyy vain maan tavan mukaan suuri määrä hälytysajoneuvoja. Tehokkaasti ne onnistuvatkin heti sulkemaan tien.

Tästä päästäänkin sujuvasti paloautoihin. Ne ovat aina uskomattoman kiiltäväksi puunattuja. En ole keksinyt muuta syytä kuin sen, että palomiesten tehtäviin kuuluu luppoaikanaan puhdistaa ja kiillottaa autoja.

Mitäkö ihmettä nuo ilmapallot tuossa tekevät?
 No, kuva on näpsäisty paloaseman avoimien ovien päivänä.

Olen ihastellut paloautojen kiiltävää pintaa usein. Mutta olen myös kokenut tilanteen, jossa en olisi todellakaan halunnut niitä nähdä. Puolisentoista vuotta sitten meillä oli nimittäin palohälytys - kaikeksi onneksi väärä sellainen. Olimme juuri matkalla mieheni kanssa lentokentälle, suunnitelmissa oli miniviikonloppureissu New Yorkiin. Lapset jäivät kotiin vierailulle saapuneiden isovanhempien hoiviin. Olimme viiden minuutin päässä lentokentältä, kun puhelin soi. Meille ilmoitetaan, että kodissamme on palohälytys. Sanomme, ettemme voi tietää, mikä tilanne todellisuudessa on, sillä emme ole kotona. Hätäinen u-käännös kotia kohti siis. Juutumme risteyksessä ruuhkaan, ja miksi? Siksi, että hälytyksessä olevat paloautot tukkivat liikenteen. Tiedätte sen epämiellyttävän tunteen, kun näkee paloautojen pyyhältävän hälytyksessä ohitse. Vielä ikävämpi on se tunne, kun tajuaa, että ne menevät meille. Muistan vieläkin aivan tarkasti muutamia hetkiä: paloautojen vilkkuvat valot horisontissa meidän edellämme, kun emme pysy perässä, vaikka itsekin ajamme hyvää vauhtia. Ne kengät, joiden korot uppoavat syksyisen kosteaan nurmikkoon, kun juoksen pihan poikki ovelle, kun en halua kiertää pihakäytävää pitkin. Neljä hakuin varusteltua palomiestä eteisessä. Kaikki kunnossa, onneksi. Syyksi tulkitaan kai sensoriin eksynyt pölyhiukkanen, tai jotain vastaavaa. New Yorkiin ei sillä kertaa päästy, mutta myöhemmin kyllä. 

Mutta palataan kuitenkin vielä niihin kaivureihin! Meidän lapsemme bongailevat mielellään kaikenlaisia kulkupelejä ja työkoneita - veikkaan, että ovat saaneet kiinnostuksensa verenperintönä isältään. Mutta kyllä minäkin niitä jo osaan vähintään välttävästi bongata, vaikken ollenkaan kaikkia väitäkään tunnistavani. Odotankin sitä päivää, kun huudahdan lapsenomaisen innostuneena 'Kato, kaivuri!' - ja huomaan sen jälkeen, ettei minulla ollutkaan sillä kertaa yhtään leikki-ikäistä mukanani. Mutta paljonhan äideille anteeksikin annetaan, eikö?

Mitäs me hiljaiset

Hello! How are you doing today? So nice to see you here! I love your shoes! And your kids - they are so cute! Are they triplets? No - who of them are twins? And she has blue eyes, look! So beautiful! - It was nice seeing you! Have a good one! Take care! Bye!

Siinä on vähän introvertimmalla ihmisellä toisinaan vähän ihmettelemistä. Puhe pulppuaa tässä kulttuurissa välillä niin, ettei perässä tunnu pysyvän. Mutta miten käy parissa vuodessa - kun siihen huomaakin yhtäkkiä tottuneensa?

Olen pohjimmiltani jokseenkin introvertti ihminen, joskin vuosien saatossa luultavasti hieman extrovertimmaksi kasvanut. Luultavimmin iän karttuminen ja työelämä ovat muuttaneet minua pikku hiljaa, mutta edelleenkin, jos minun pitäisi määritellä asianlaita itse, todennäköisesti väittäisin edelleen kivenkovaan olevani enemmän intro- kuin extrovertti. 

Ennen kuin muutimme Yhdysvaltoihin, pohdin jonkin verran etukäteen, kuinka mahdan sopeutua small talkiin, ja opinkohan itse sitä vielä käyttämäänkin. Kun saavuimme tänne, en suuremmin asiaa enää pohtinut, olihan siinä muuttamisessa muutenkin ihan tarpeeksi pohdittavia, ja ennen kaikkea järjesteltäviä käytännön asioita. En pysty muistamaan yksityiskohtia, mutta aluksi en luultavasti käyttänyt itse kovinkaan paljon small talkia. Mutta aloin kuunnella, mitä ihmiset sanovat, kun he aloittavat keskustelun. Ja sitä kautta taisin löytää jonkin langan, johon tartuin. Ja melko pian aloin käyttää small talkia itsekin, tosin luultavasti ja melko varnasti se ei ole ollenkaan niin rönsyilevää kuin paikallisilla. Ja myönnän - en mitenkään suuresti keskity siihen, mitä tuolloin sanon. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että olen salakavalasti omaksunut jotain tuohon tapaan liittyvää - nimittäin sen, ettei kaikkea tarvikaan niin syvällisesti ja harkitsevasti sanoa, idea lienee enemmänkin se, että sanoo jotain.

Small talkia haukutaan hyvin usein pinnalliseksi ilmiöksi. Puheeksi, jolla ei oikeastaan tarkoiteta juuri mitään. Kielitieteilijä minussa tahtoo ymmärtääkin asian niin, että kyse on enemmänkin keskustelun ylläpitämisestä - ja ystävällisyyden osoituksesta. Ja tuohon viimeiseen haluankin nyt tarttua: ystävällisyyden osoitukseen. Luin äskettäin mielenkiintoisen jutun eräältä paikalliselta foorumilta. Kirjoittaja halusi kertoa siitä, mitä hän pitää kaikkein tärkeimpänä sellaisessa tilanteessa, jossa useampi juttelee keskenään ja yksi ei osallistu keskusteluun, tai on syrjässä. Hän sanoi, että tärkeintä on kutsua tämä yksi mukaan keskusteluun. Vaikka hän ei haluaisikaan, niin se ei ole olennaisinta vaan se on, että tehtäväsi on kutsua hänet mukaan. Widen your circle. Olen taipuvainen olemaan aika paljon samaa mieltä kirjoittajan kanssa. Ja tuon myötä, ymmärsin taas pienen palan lisää tästä kulttuurista. Ja sallittakoon vielä pieni kielitieteellinen aatos - kieli ja kulttuuri ovat yllättävänkin paljon sidoksissa toisiinsa. Mielestäni small talk on siitä erittäin hyvä esimerkki. Englannin kieli taipuu varmastikin small talkiin paremmin kuin suomen kieli. Minä ainakin small talkaan taatusti luontevammin englanniksi kuin suomeksi. 

Mutta palatakseni siihen, mistä lähdin. Kun lähdin kotimaastani, olin melko varmasti vielä jonkin verran introvertimpi kuin tänään olen. Jossain vaiheessa elämääni olen pyrkinyt opettelemaan extrovertimmaksi, se on varmasti minun kohdallani tehnyt myös hyvää. Olen kuitenkin onnellinen juuri niin introverttina kuin olen. Sillä olen ollut aina sitä mieltä, että me saamme olla hiljaisia. Olen sitä mieltä vahvasti edelleen, ja pyrkimys on ollakin.

Ollaan siis ihan rauhassa hiljaa, silloin kun siltä tuntuu. Kyllä maailmaan puhetta mahtuu, mutta ei minun sitä aukkoa tarvitse yksin täyttää. Joskus vain istuskelen ja katselen maisemaa. Mihinpä minä silloin sanoja tarvitsen.

Kielen kiemuroita

Nyt tuntuu siltä, että parin vuoden ulkomailla oleskelun jälkeen on sopiva ajankohta keräillä kasaan muutama ajatus siitä, mitä tämä oleskelu on saanut aikaan meidän perheemme, tässä kohtaa erityisesti lastemme, kielitaidossa. Itse kielistä kiinnostuneena ihmisenä pohdin asiaa jo paljon etukäteen, ja yhtä aikaa kannoin sekä huolta että odotin mielenkiinnolla sitä, miten lastemme englannin kieli alkaa sujua. Huoleni ovat toistaiseksi olleet jokseenkin turhia, mutta mielenkiintoista tämä kyllä on ollut, ja on sitä todennäköisesti jatkossakin.

Esikoisemme oli kolmevuotias, kun saavuimme. Hänen kielellinen ilmaisunsa suomeksi oli jo pitkään ollut vahva ja sanastonsa monipuolinen. Häntä ei aluksi kiinnostanut englannin kieli oikeastaan ollenkaan, ja täällä hän lähinnä ihmetteli, miksi ihmiset puhuivat hänelle 'jotain käsittämätöntä'. Päätimme, ettemme tuputa hänelle uutta kieltä, vaan annamme hänen rauhassa kuunnella ja tutustua kieleen. Alkuvaiheessa hänellä oli toisinaan uuteen kieleen myös torjuva reaktio ja hän saattoi ujostella normaaliakin enemmän, jos vieras ihminen yritti jutella hänelle englanniksi. Mutta ei vaadittu kauaa, kun hän jo tottui. Hän omaksui kieltä passiivisesti luultavasti jo paljon aiemmin kuin edes huomasimme, ja yhtäkkiä hän alkoi tuottaa sitä myös itse. Ensin numeroita, värejä, tervehdyksiä ja huudahduksia sekä yksittäisiä sanoja (cat, dog). Ensimmäinen vuosi meni näin, mutta toisen vuoden aikana alkoi yhtäkkiä tapahtua hyvin nopeasti. Jos menimme esimerkiksi harrastusryhmään, hän alkoi valita kieleksi englannin, vaikka puhui minulle. Tänään hän juttelee englanniksi yhtä sun toista, vaikka käyttääkin kotona enemmän suomea. Oman tulkintani mukaan hän valitsee käyttämänsä kielen usein tilanteen mukaan - sillä periaatteella, että kotona suomen kieli on tavallisin, mutta kun olemme talon ulkopuolella, kieleksi vaihtuukin englanti. Hyvä esimerkki on se, että kun menemme vaikkapa leikkipuistoon, hän alkaa puhua englantia, myös sisaruksilleen.

Kaksosemme olivat vasta yksivuotiaita muuttaessamme tänne, ja heidän kielenkehitystään onkin saanut seurata vähän eri näkökulmasta. Molemmilla oli tuossa vaiheessa vasta muutama suomen sana hallussa, tytöllämme useampi kuin pojallamme. Tytön kielenkehitys lähti kovaan vauhtiin jo alle kaksivuotiaana, ja hän käytti ensin lähes yksinomaan suomen kieltä. Poikamme avasi sanaisen arkkunsa paljon myöhemmin, ja tässä kohdassa koimme suurimman yllätyksen! Kun pitkään mietimme, että mitähän hän oikein yrittää sanoa, niin ahaa-elämys tuli meille viimein siinä muodossa, että huomasimmekin hänen yrittävän ääntää englannin sanoja suomen sijaan. Sen oivalluksen jälkeen onkin ollut jo paljon helpompi tulkita poikamme puhetta!

Ja miten meillä siis tänään jutellaan? Esikoisemme väläyttää lähes joka päivä uusia ilmaisuja englanniksi, ja hämmästyttää meitä myös oikeilla kieliopillisilla rakenteilla. Haluan ajatella asian niin, että se kertoisi hyvästä kielitajusta. Siitä ehkä kertoo sekin, että esikoistyttäremme alkoi aikoinaan puhua hyvin varhaisessa vaiheessa, ja on kehittänyt kielellisen ilmaisunsa hyvin monipuoliseksi, välillä kuvaisin puhetapaa jopa 'aikuismaiseksi'. Nuoremmista lapsistamme tyttömme puhuu siis enimmäkseen suomea (myös melko värikkäästi), mutta käyttää paljon myös englanninkielisiä huudahduksia ja fraaseja, kuten let's go, happy birthday, wait for me. Hän ei sekoita kieliä koskaan, kuten ei esikoisemmekaan. 

Mutta - jännittävintä onkin siis tässä suhteessa kuunnella poikamme puhetta. Hän käyttää siis enemmän englannin sanoja, mutta sekoittaa niitä myös surutta suomen sanojen kanssa (where äiti go?). Kun hän löysi pihalta linnunsulan, hän totesi, että bird meni ikki. Jos joku itkee, poikamme toteaa no happy. Jos ulkona on pilvistä, hän sanoo no sunny. Jos ulkona ei näy ketään, hän kertoo nobody there. Kun pihalta löytyy käpy, hän juoksee iloisena kohti found pine cone! Ihanaa kuunneltavaa.

Eikä pieni ripaus teatraalisuuttakaan aina niin pahaksi ole. Hänellä on myös tapana puhua paljon elekieltä käsillään, mikä on välillä suorastaan suloisen hauskaa katseltavaa. Meillä on tällä viikolla suomalaisia vieraita kyläilemässä, ja kun he lähtivät käymään kaupungilla, juoksenteli poikamme kädet levällään ihmettelemässä - where guys go? Ehkäpä meillä onkin kasvamassa pikkuisen amerikkalaistuva pikkupoika, who knows. Jännityksellä kuitenkin odotamme - mitähän tämä oleskelu tekee kielitaidoillemme seuraavan vuoden aikana?

What do you think, guys?

Vie minut

Annoin tunteideni viedä.

Otin tuulen virkistävän voiman vastaan,

annoin sen puhaltaa iholtani kaiken epäilyksen,

sallin unohtaa epävarmuuden, jännityksen

Annoin kirkkaana sädehtivän veden 

häikäistä silmiäni,

taivaan sinisen ja valkoisen suloisen tasapainon 

rauhoittaa minut syleilyynsä

Otin askelia katujen kivillä

solahdin ihmisten virtaan

näin, kuulin, tunsin

lämmön, turvallisuuden

Nostin katseeni ylös vuorille

annoin jylhyyden mykistää minut

otin niiden tarjoaman turvan vastaan

kaipuussani

Nousin ajatuksissani ylemmäs

näin katujen vilinän

reunustavien puiden lempeän vihreyden

koin kaupungin huuman nousevan 

minua kohti

Kauneutta kaipasin

Turvallisuuden tunteessa lepäsin

Uuden tunteen sylissä saavutin 

sen mitä en osannut sanoiksi pukea

Annoin tunteideni viedä ja kuljettaa minut

tähän satamaan

tähän kaupunkiin

tähän elämään

Kun annoin itseni rakastua tähän kaupunkiin

Polulla

Polulla

jota se lähti kulkemaan

astelemaan aroilla askelilla

tunnustelemaan tien tasaisuutta

se kuvitteli polun kapeaksi

varmisteli jokaista kengän kosketusta

tavoittaakseen tasaisen maan

välttääkseen terävien kivien tunnetta 

kengän läpi

Sillä polulla 

se yritti kulkea sitä tavoittelemaansa tietä

parhaan taitonsa mukaan,

kulkikin ja tunsi tiensä tasaiseksi

melkein pehmeäksikin

kuuli sen laulun joka tiellä ohjasi

ja kertoi miten eteenpäin pääsee

miten askel on kevein kulkea

Kunnes 

se huomasi

ettei se polku aina olekaan suora

ei se ehkä olekaan pehmeä

ei se aina olekaan helppo askeltaa

sittenkään

sillä eteenpäin mennäkseen

täytyy askeltaa myös niiden kivien päältä

täytyy uskaltaa tuntea teräviäkin reunoja

kengän läpi

oppiakseen kulkemaan

Matkalla se oppi

keräämään rohkeutta

noustakseen niiden kivien päälle

sietämään myös sitä epävarmuutta

ja vaikka se horjuisi ja huojuisikin

niin se oppi että silläkin oli tarkoituksensa

sillä juuri se 

oli se tarkoitus

Ja viimein,

se halusikin oppia kulkemaan

sitä polkua siten

että se ottaa vastaan ne kivet

jotka matkalla on tarkoitettu kohdattaviksi

joita ei olekaan tarkoitus kiertää

sillä sitten se oppi tietämään

miten sitä sileää, pehmeääkin polkua

jota se myös on saanut kohdata

on opittava arvostamaan

tunnustelemaan

nauttimaan

juuri sillä hetkellä

kun sen tuntee

Välähdyksiä viikonlopulta

Jonkin aikaa on ollut mielessä aivan tavallinen arkipäiväpostaus. Nyt kuitenkin kävi niin, että viikonloppu tuli sen verran sopivasti, että päätyi aiheeksi. Sillä vaikka viikonloput hurahtavatkin aina ohitse aivan liian nopeasti, ehtii niiden aikana yllättävän paljon sellaista, mitä jää arkipäivinä tekemättä. Näin ainakin meillä. Järjestelmällinen kun olen, niin mihinkään en siitäkään piirteestäni pääse, että jokaisena arkipäivänä teen arkiaskareita vaikka ihan vähän enemmän, ihan vain siksi, että ne olisivat sitten viikonlopulta pois.

Mistä ne siis on ne viikonloput tehty?

Hiekkalaatikosta. Keinut ja ulkoleikit, uudet polkupyörät ja pihalla lasten kanssa (perässä) juokseminen. Muutama kaatuminen (äitiiiiäitiiiiäitiii), kukkapenkeissä kävely (nonononono!), kadulle päin juokseminen (nononononono!) ja kivien heittelyä (nonononononono!). Liian monta kinastelua (eiriidellä!annasiskonkinleikkiä!), mutta aika monta hellyyttävääkin hetkeä (äitimätoinsullevoikukkia).

Kauppareissusta ja nopeasta lounaasta. Tällä kertaa se oli grillattu broileri ja ceasarsalaatin ainekset. Siitä tuli ihanaa kanasalaattia, parasta kesäruokaa kenties. Kauppareissulla oltiin vieläpä kiltisti (nytollaansittenkiltistieikäkinastellaostoskärryissä), ihmeiden aika ei siis ole vieläkään ohi. Isosisko osallistui asiantuntevasti keskusteluun ja muisti kyllä todeta olevansa aina aika kiltti. Mikä pitää kyllä paikkansa, pakko kehua.

Äidin ja isän pieni vapaailta kaupungilla. Usein yritämme viikonlopun aikana ehtiä aikuisten kesken ulos syömään. Tänä lauantaina siitä tuli käveleskelyä Burlingtonin ihanalla kävelykadulla (ettäsittenrakastantätäkaupunkia!), vähän shoppailua (ostinkesäjuhliinmekonhuhhelpotus) sekä suklaajäätelöä (eisenolepakkoollabenandjerrys) ja ohikulkijoiden seurailua suklaakuppilan terassilla. Sekä sattumalta Burlingtonin Jazz Festival siellä kävelykadulla. Tähän voisin tottua.

Perhelounas ulkosalla. Kesä on täällä, ja terassilla syömistä ei voita mikään. Rantaravintola nimeltään Splash Champlainjärven laiturimaisemissa saa ehdottoman suosiomme. Mutkatonta ruokaa järvimaiseman hivellessä silmiä, mitä muuta toivoisinkaan. Näitä kulkupelejä katselin syödessäni. Kyllä kelpaa. Kelpaisi tuo paattikin kyllä.

Mutta, pysyn mielelläni totuudessa. Vaikka tähän kesäviikonloppuun mahtuikin paljon kaikkea kivaa, mahtui siihen myös ihan normaaleja pyykkivuoria (mitänytpitivieläpestäensviikonreissujavarten), ruokapöytään maanittelua (onkohännytsyönyttänäänmitäänmuutakuinhapankorppua), aivan liikaa sitä turhanpäiväistä kinastelua (ettenytkinaasiitätaiselelumeneehyllylle) ja hyvin huonosti kuulevia taaperokorvia (nytpysyttesielläsisäpuolellakunmontakertaajosanottiin). Olen kuitenkin tietoisesti opetellut ajattelemaan kokonaisuuksia, ja yritän olla takertumatta ikäviin yksityiskohtiin. Sillä minä taidan jaksaa. Vaikka pitääkin itselleen välillä muistutella, että millä minä oikein jaksan.

Että siitä ne on ne viikonloput tehty. Onneksi niitä tulee aina lisää. Ja kun arkena taas siivoan-pyykkään-laitan ruokaa-käyn kaupassa-mitäkaikkeamuutanytpitikään, teen senkin taas viikonlopun kiilto silmissäni.

Mutta, sokerina pohjalla: meillä on syytä juhlaan. Olemme saaneet aurinkohuoneemme takaisin. Olen pimittänyt tietoa jo viikon verran, mutta nyt taidan uskaltaa sanoa sen ääneen: me voitimme. Meidän terassimme alla majaa pitänyt kesävieraamme on luultavasti lähtenyt. Koskaan en kaiketi saa tietää, oliko se haisunäätä vai jokin muu haiseva otus. Mutta sen tiedän nyt, millä sellaiset vieraat saa lähtemään:

Se oli yli kaksi kiloa chiliä, punapippuria ja mustapippuria. Bye-bye, whoever you were.