Esikoisemme oli kolmevuotias, kun saavuimme. Hänen kielellinen ilmaisunsa suomeksi oli jo pitkään ollut vahva ja sanastonsa monipuolinen. Häntä ei aluksi kiinnostanut englannin kieli oikeastaan ollenkaan, ja täällä hän lähinnä ihmetteli, miksi ihmiset puhuivat hänelle 'jotain käsittämätöntä'. Päätimme, ettemme tuputa hänelle uutta kieltä, vaan annamme hänen rauhassa kuunnella ja tutustua kieleen. Alkuvaiheessa hänellä oli toisinaan uuteen kieleen myös torjuva reaktio ja hän saattoi ujostella normaaliakin enemmän, jos vieras ihminen yritti jutella hänelle englanniksi. Mutta ei vaadittu kauaa, kun hän jo tottui. Hän omaksui kieltä passiivisesti luultavasti jo paljon aiemmin kuin edes huomasimme, ja yhtäkkiä hän alkoi tuottaa sitä myös itse. Ensin numeroita, värejä, tervehdyksiä ja huudahduksia sekä yksittäisiä sanoja (cat, dog). Ensimmäinen vuosi meni näin, mutta toisen vuoden aikana alkoi yhtäkkiä tapahtua hyvin nopeasti. Jos menimme esimerkiksi harrastusryhmään, hän alkoi valita kieleksi englannin, vaikka puhui minulle. Tänään hän juttelee englanniksi yhtä sun toista, vaikka käyttääkin kotona enemmän suomea. Oman tulkintani mukaan hän valitsee käyttämänsä kielen usein tilanteen mukaan - sillä periaatteella, että kotona suomen kieli on tavallisin, mutta kun olemme talon ulkopuolella, kieleksi vaihtuukin englanti. Hyvä esimerkki on se, että kun menemme vaikkapa leikkipuistoon, hän alkaa puhua englantia, myös sisaruksilleen.
Kaksosemme olivat vasta yksivuotiaita muuttaessamme tänne, ja heidän kielenkehitystään onkin saanut seurata vähän eri näkökulmasta. Molemmilla oli tuossa vaiheessa vasta muutama suomen sana hallussa, tytöllämme useampi kuin pojallamme. Tytön kielenkehitys lähti kovaan vauhtiin jo alle kaksivuotiaana, ja hän käytti ensin lähes yksinomaan suomen kieltä. Poikamme avasi sanaisen arkkunsa paljon myöhemmin, ja tässä kohdassa koimme suurimman yllätyksen! Kun pitkään mietimme, että mitähän hän oikein yrittää sanoa, niin ahaa-elämys tuli meille viimein siinä muodossa, että huomasimmekin hänen yrittävän ääntää englannin sanoja suomen sijaan. Sen oivalluksen jälkeen onkin ollut jo paljon helpompi tulkita poikamme puhetta!
Ja miten meillä siis tänään jutellaan? Esikoisemme väläyttää lähes joka päivä uusia ilmaisuja englanniksi, ja hämmästyttää meitä myös oikeilla kieliopillisilla rakenteilla. Haluan ajatella asian niin, että se kertoisi hyvästä kielitajusta. Siitä ehkä kertoo sekin, että esikoistyttäremme alkoi aikoinaan puhua hyvin varhaisessa vaiheessa, ja on kehittänyt kielellisen ilmaisunsa hyvin monipuoliseksi, välillä kuvaisin puhetapaa jopa 'aikuismaiseksi'. Nuoremmista lapsistamme tyttömme puhuu siis enimmäkseen suomea (myös melko värikkäästi), mutta käyttää paljon myös englanninkielisiä huudahduksia ja fraaseja, kuten let's go, happy birthday, wait for me. Hän ei sekoita kieliä koskaan, kuten ei esikoisemmekaan.
Mutta - jännittävintä onkin siis tässä suhteessa kuunnella poikamme puhetta. Hän käyttää siis enemmän englannin sanoja, mutta sekoittaa niitä myös surutta suomen sanojen kanssa (where äiti go?). Kun hän löysi pihalta linnunsulan, hän totesi, että bird meni ikki. Jos joku itkee, poikamme toteaa no happy. Jos ulkona on pilvistä, hän sanoo no sunny. Jos ulkona ei näy ketään, hän kertoo nobody there. Kun pihalta löytyy käpy, hän juoksee iloisena kohti found pine cone! Ihanaa kuunneltavaa.
Eikä pieni ripaus teatraalisuuttakaan aina niin pahaksi ole. Hänellä on myös tapana puhua paljon elekieltä käsillään, mikä on välillä suorastaan suloisen hauskaa katseltavaa. Meillä on tällä viikolla suomalaisia vieraita kyläilemässä, ja kun he lähtivät käymään kaupungilla, juoksenteli poikamme kädet levällään ihmettelemässä - where guys go? Ehkäpä meillä onkin kasvamassa pikkuisen amerikkalaistuva pikkupoika, who knows. Jännityksellä kuitenkin odotamme - mitähän tämä oleskelu tekee kielitaidoillemme seuraavan vuoden aikana?
What do you think, guys?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti