Se sosiaalisempi minäni

Päivää vaan, täällä se taas istuu sohvalla, se vähemmän sosiaalisempi minäni. Istuu täällä hämärässä ja hiljaisessa aurinkohuoneessa ja kirjoittaa. Ei niin monta sanaakaan ole hetkeen sanonut, lapset jo nukkuvat ja mies on työreissulla, kuten suurinpiirtein joka viikko. 

No, vilkaisee välillä Facebookiin, vaikka aika vähän siellä tähän aikaan Suomen näkökulmasta ainakaan tapahtuu, unten mailla vielä lähes koko Suomi kai. Hassulta tuntuu joskus se, että kun tässä sohvalla tarpeeksi pitkään kukkuu ja roikkuu, alkaa Suomikin heräillä. Sitten vaan täällä kiireesti nukkumaan, ennen kuin alkaa seurata sitä, mitä Suomi alkaa Facebookiin postailla.

Se vähemmän sosiaalinen minäni, se on aika tyytyväinenkin tähän olotilaansa tässä sohvalla. Mieluusti ottaisi miehensä viereensä, mutta reissutyö on reissutyö, onhan siihen totuttu. Mutta vaikka tässä tyytyväinenkin osaa olla, niin kiva on silti suunnitella niitä sosiaalisempiakin elämänmuotoja. Niistä kai piti tänään kirjoittaa.

Minulle on viimeisen kahden vuoden aikana muodostunut käsitys, että Facebook on sosiaalistanut minua, vaikka moni väittää sen olevan syypää juuri toisenlaiseen kehitykseen. Johtuukohan se minun kohdallani tapahtunut kehitys kuitenkin siitä, että uskallan aivan avoimesti väittää, että minä jään harvoin roikkumaan Facebookiin, eli ei se kovin suurta palaa käytettävissä olevasta vapaa-ajastani haukkaa. Luulen vakaasti, että on hyvä näin.

Mutta kun ulos talosta mennään, niin tuleehan niitä muitakin kontakteja kuin sosiaalisen median kautta ylläpidettyjä. Lasten harrastuksissa tapaa muita vanhempia ja lapsia, juttelee joka kerta jonkun tai useamman kanssa, tuntee joitakin nimeltä ja tervehtii tavatessa. Leikkipuistoissa päätyy juttelemaan ventovieraan kanssa, kun yhdessä tarkkailee lastensa tekemisiä kiipelytelineissä. Ja ihan oikeasti nauttii näistä kontakteista, kaiketi kokee olevansa osa porukkaa. Ja vaikka aina väitän, etten kovin sosiaalinen osaa olla, niin osaan minäkin keskustelun aloittaa. Ainakin huomaan tekeväni niin aika usein.

On kiva myös odottaa tapahtumia, joissa tietää tapaavansa muita ihmisiä. Naapurusto järjestänee taas kesän päätteeksi pihajuhlat, niissä oli viime vuonna varsin letkeää meininkiä ja monen monta kiinnostavaa keskustelua naapureiden kesken. Esikoisemme koulusta ilmoitettiin juuri, että elokuun lopussa koulu viettää aloittajaisiaan piknikin merkeissä läheisellä maatilalla. Epäilenpä, että koulumaailma tuo taas lisää kontakteja, tälle sosiaalisemmalle minälleni.

Mikä tämä on? Se on kuulkaa perisuomalainen kääretorttu mansikkahillolla, ainakin sen piti olla. Siitä rullasta vaan tuli (laiskan leipurin?) käsissä liian paksu ja se onneton rulla, se paukahti ihan rikki. Ja sitten piti keksiä kiireesti jotain. Paikallinen ystäväni oli tulossa käymään ja minä olin luvannut jotain suomalaistyyppistä leipomusta. Mitä siis tehdään rikkinäiselle kääretortulle? Leikataan se keskeltä kahtia, leikellään sen reunat siisteiksi, piilotetaan koko komeus pieneen vuokaan, kaivellaan kaapista pursotettava Cake Icing-purnukka, pursutetaan sen sisältö leipomuksen päälle ja pilkotaan mansikoita koristeeksi, kesän merkiksi. Ja oli se kuulemma hyvää, ja olin minä itsekin sitä mieltä. Että kyllä sen ääressä oli ihan mukavaa olla sosiaalinen.

P.S. Ja vielä sellainenkin tunnustus, että sosiaalinen minäni meni muutama päivä sitten Twitteriin. On vielä tarkkailuasemissa siellä, mutta eiköhän tämä blogikin siellä vielä putkahda esiin. Vielä en ole tviitannut mitään. Pitää kai opetella ensin tiivistämään sanomansa (hmm, kuka luki tänne saakka?). Mutta ehkä tavataan siis sielläkin. 

@mkheinonen kuittaa.