Siinä on vähän introvertimmalla ihmisellä toisinaan vähän ihmettelemistä. Puhe pulppuaa tässä kulttuurissa välillä niin, ettei perässä tunnu pysyvän. Mutta miten käy parissa vuodessa - kun siihen huomaakin yhtäkkiä tottuneensa?
Olen pohjimmiltani jokseenkin introvertti ihminen, joskin vuosien saatossa luultavasti hieman extrovertimmaksi kasvanut. Luultavimmin iän karttuminen ja työelämä ovat muuttaneet minua pikku hiljaa, mutta edelleenkin, jos minun pitäisi määritellä asianlaita itse, todennäköisesti väittäisin edelleen kivenkovaan olevani enemmän intro- kuin extrovertti.
Ennen kuin muutimme Yhdysvaltoihin, pohdin jonkin verran etukäteen, kuinka mahdan sopeutua small talkiin, ja opinkohan itse sitä vielä käyttämäänkin. Kun saavuimme tänne, en suuremmin asiaa enää pohtinut, olihan siinä muuttamisessa muutenkin ihan tarpeeksi pohdittavia, ja ennen kaikkea järjesteltäviä käytännön asioita. En pysty muistamaan yksityiskohtia, mutta aluksi en luultavasti käyttänyt itse kovinkaan paljon small talkia. Mutta aloin kuunnella, mitä ihmiset sanovat, kun he aloittavat keskustelun. Ja sitä kautta taisin löytää jonkin langan, johon tartuin. Ja melko pian aloin käyttää small talkia itsekin, tosin luultavasti ja melko varnasti se ei ole ollenkaan niin rönsyilevää kuin paikallisilla. Ja myönnän - en mitenkään suuresti keskity siihen, mitä tuolloin sanon. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että olen salakavalasti omaksunut jotain tuohon tapaan liittyvää - nimittäin sen, ettei kaikkea tarvikaan niin syvällisesti ja harkitsevasti sanoa, idea lienee enemmänkin se, että sanoo jotain.
Small talkia haukutaan hyvin usein pinnalliseksi ilmiöksi. Puheeksi, jolla ei oikeastaan tarkoiteta juuri mitään. Kielitieteilijä minussa tahtoo ymmärtääkin asian niin, että kyse on enemmänkin keskustelun ylläpitämisestä - ja ystävällisyyden osoituksesta. Ja tuohon viimeiseen haluankin nyt tarttua: ystävällisyyden osoitukseen. Luin äskettäin mielenkiintoisen jutun eräältä paikalliselta foorumilta. Kirjoittaja halusi kertoa siitä, mitä hän pitää kaikkein tärkeimpänä sellaisessa tilanteessa, jossa useampi juttelee keskenään ja yksi ei osallistu keskusteluun, tai on syrjässä. Hän sanoi, että tärkeintä on kutsua tämä yksi mukaan keskusteluun. Vaikka hän ei haluaisikaan, niin se ei ole olennaisinta vaan se on, että tehtäväsi on kutsua hänet mukaan. Widen your circle. Olen taipuvainen olemaan aika paljon samaa mieltä kirjoittajan kanssa. Ja tuon myötä, ymmärsin taas pienen palan lisää tästä kulttuurista. Ja sallittakoon vielä pieni kielitieteellinen aatos - kieli ja kulttuuri ovat yllättävänkin paljon sidoksissa toisiinsa. Mielestäni small talk on siitä erittäin hyvä esimerkki. Englannin kieli taipuu varmastikin small talkiin paremmin kuin suomen kieli. Minä ainakin small talkaan taatusti luontevammin englanniksi kuin suomeksi.
Mutta palatakseni siihen, mistä lähdin. Kun lähdin kotimaastani, olin melko varmasti vielä jonkin verran introvertimpi kuin tänään olen. Jossain vaiheessa elämääni olen pyrkinyt opettelemaan extrovertimmaksi, se on varmasti minun kohdallani tehnyt myös hyvää. Olen kuitenkin onnellinen juuri niin introverttina kuin olen. Sillä olen ollut aina sitä mieltä, että me saamme olla hiljaisia. Olen sitä mieltä vahvasti edelleen, ja pyrkimys on ollakin.
Ollaan siis ihan rauhassa hiljaa, silloin kun siltä tuntuu. Kyllä maailmaan puhetta mahtuu, mutta ei minun sitä aukkoa tarvitse yksin täyttää. Joskus vain istuskelen ja katselen maisemaa. Mihinpä minä silloin sanoja tarvitsen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti