Armahtakaa, olen ulkosuomalainen

Minä olen ilmeisesti tehnyt virheen. Tänään, aamupäivällä, kesäisen auringon paistaessa terävästi niskaan, minä seisoin perheeni kanssa kesäisen huvittelupaikan lippujonossa. Ja avasin suuni.

Mutta siitä lisää vähän myöhemmin! Tämän loman saldo alkaa olla pulkassa, jos näin voi keskellä kauneinta kesää todeta. Tämän loman aikana minä olen huomannut itsessäni jotain, josta en aiemmin tiennyt. Joten ehkä minä olen parissa vuodessa ihan pikkuisen muuttunut. Itse elän onnellisena siinä uskossa, etten nyt ainakaan kovin huonoon suuntaan kuitenkaan. Sitä on varmaankin onnellisempi tässä uskossa, joten en yritäkään uskotella itselleni mitään muuta.

Olen osannut melko hyvin käyttäytyä suomalaisessa ruokakaupassa. Olen kyllä miettinyt hedelmiä ostaessani, että mitenkäs ne punnittiinkaan, eli palannut kiltisti kurkistamaan, että mikä sen kyseisen hedelmän napin numero nyt olikaan. Tänään mietiskelin näköjään sitäkin, että pitääköhän viinirypälerasia punnita. Tämä asia on kyllä paljon helpompi tuolla amerikkalaisissa kaupoissa! Koskaan ei tarvitse punnita mitään itse, vaan kassalla se tehdään puolestani. Ja vastuu oikean napin painalluksesta siirtyykin kassahenkilölle, sillä hänen pitää keksiä, mitä minä haluan ostaa, jotta hän osaa painaa oikeaa nappia. Päädyin minä kerran mielenkiintoiseen keskusteluunkin erään nuorehkon kassapojan kanssa - hän kun kysyi minulta, mikä tuo kasvis oli, jonka olin kassalle tuonut. Ja siihen minä sitten jouduin sanomaan, että minä en nyt sitten kyllä millään muista, mitä se on englanniksi, vaikka minä kyllä tiedän omalla kielelläni varsin hyvin, mitä olen ostamassa. Onneksi naapurikassa osasi kertoa kollegalle, että purjoa tässä yritetään ostaa. Siitäkin siis selvittiin.

Liikenteessäkin on selvitty. En ole edes yhtään kertaa kääntynyt oikealle punaisia päin, vaikka muutaman kerran on mieli tehnyt. Olen kyllä tuijottanut liikennevaloja nyt viime viikkoina moneen kertaan miettien, mitä erikoista niissä on. Ja sitten huomaan yhtäkkiä, että erikoista on vain se, että ne ovat pylväissä, eivätkä roiku risteyksen päällä. Ja että ne ovat vähän pienempiä täällä. Ja että tienviitat, siis sellaiset kaupunkien ja kaupunginosien nimet, kirjoitetaan aina tikkukirjaimin eikä koskaan tekstauskirjaimin. Jestas sentään, että ihmisen pitääkin miettiä epäolennaisia asioita. Ihan kuin olisin tällaisille asioille koskaan ennen suonut ajatustakaan. Ai niin, liikenteeseen liittyy vielä muuan juttu: olen nimittäin alkanut pelätä busseja. Jaa miksikö? Siksi, että meillä päin keltaisia koulubusseja pitää suurin piirtein aina ja kaikkialla väistää, eikä niitä saa edes kohdatessa ohittaa, jos bussi on pysähtynyt ja vilkuttaa. Joten minä olen salakavalasti laajentanut varovaisuuteni kaikkiin busseihin. Ainakin siten tulkitsen sen, että kavahdan liikenteessä, kun kohtaan bussin, olipa se minkävärinen tahansa.

Mutta mitä minä tänä aamuna tein väärin siellä lippujonossa? Se kesäinen aurinko paistoi ja siinä me seisoskelimme odottamassa kiltisti vuoroamme, niinhän kelpo kansalaisen pitää. Ja eikä se edes siitä kesäisestä auringonpaisteesta johtunut, vaan ihan satunnaisesta mielijohteesta. Tai ei ehkä edes siitä, vaan jostain tavasta, joka ehkä alkaa tarttua minuun. Ja mitä siis tapahtui? Minä vain spontaanisti jututin ventovierasta ihmistä, joka oli samassa jonossa. Ja mitä sitten tapahtui? Ei niin mitään. 

Särkänniemen Koiramäki. Minä ihastuin heti!

Tai kyllä jotain tapahtui. Minä sain osakseni hämmästyneen katseen, joka kyllä muistutti melkein mulkaisua.

Armahtakaa nyt please, olen ulkosuomalainen.