Mansikoista mustikoihin

Voisin kertoa siitä, miten suomalainen järvimaisema hivelee silmää, laine liplattaa ja linnut visertävät. Tai siitä, miten kesäyön valo yhtä aikaa ihastuttaa ja hämmentää. Tai miten metsiä ja peltoja riittää, riittää ja riittää.

Mutta Suomi-lomailu ei ole tehnyt minusta Suomi-romantikkoa. Se on antanut minulle sen sijaan perspektiiviä. Ulkosuomalaisuus sinänsä on varmastikin laajentanut katsantokantaani, ja pidän sitä omalla kohdallani hyvänä asiana. Ulkomailla asuminen ja Suomessa lomailu on avannut silmiäni uudella tavalla, auttanut näkemään - ehkä vielä vähän tarkemmin. 

Mutta mitä kolmilapsisen perheen kesälomamatkaan sitten mahtui? Me otimme sen kannan, että kierrämme Pirkanmaalla (jossa majaa pidimme) kohteita, joista leikki-ikäiset lapsemme pitävät. Se kaiketi on aika luonnollinen ratkaisu lapsiperheelle. Ja me olimme kyllä - ihan lomalla. Leikimme turisteja ja kulutimme aikaa. Nautiskelimme ja ihmettelimme. Koska lapset pitävät eläimistä, lähdimme etsimään niitä. Niitä löytyi Särkänniemen Koiramäestä, Kiviniityn kotieläinpihasta Mouhijärvellä sekä Ahlmanin tilalta Tampereelta. Ja vaikka lapsille tunnetusti usein riittää ilonaiheeksi pelkkä leppäkerttu, löytyi noista kohteista mukava määrä ihan tavallisia maatilan elämiä. Ja niitä nämä naperot jaksavat tervehtiä uudelleen ja uudelleen.

Kiviniitty, Mouhijärvi

Vielä muutama sana Koiramäestä! Olimme käymässä siellä ensimmäistä kertaa, ja lapset (ja me aikuiset) ihastuivat heti. Kohteeseen on rakennettu niin maatila kuin kaupunkikin, jossa on ihania pikkuisia kauppoja ym. mukavaa. Henkilökunta on pukeutunut sopivasti Koiramäki-hengen mukaisiin asuihin. Alueella on myös monenlaista puuhaa ja leikkipaikkoja lapsille. Meillä jäi sen verran näkemättäkin, että epäilenpä, että ensi vuonna teemme sinne vielä uuden visiitin. Vierailumotivaatioon vaikutti sekin, että tänä vuonna hinnoittelupolitiikka oli muotoiltu kävijäystävällisemmäksi kuin aiempina vuosina.

Koiramäki, Särkänniemi, Tampere

Ja vielä yksi tärppi! Ken tykkää vanhoista autoista, suunnatkoon Vehoniemen automuseoon Kangasalla. Museo on ilmainen, mikä on piristävä poikkeus suomalaisissa kohteissa. Paikassa on vain yksi ongelmakohta - museoon päästäkseen on kuljettava kahvilan lävitse, jossa ei kykene ohittamaan vastapaistettuja munkkeja. Ne vain ovat niin hyviä, niitä on saatava joka kerta. Älä kieltäydy, suosittelen.

Mutta mitä muuta minä matkallani havaitsin? Senkö, että suomalaiset leipähyllyt ovat pitkät ja sisältönsä moninaiset (antakaamullesitkeääleipääpurtavaksikiitos)? Vai sen, että tienvieret ovat puskittuneet - että kaikki näyttää vähän pienemmältä kuin ennen (mikstäälläeisiistitätienvarsia)? Vai sen, että kesäyö on kyllä valoisa, mutta luonnon helmassa niin hiljainen, että omat ajatuksensakin melkein kuulee (onkstäälläainaollutnäinäänetöntä). Ja niin edelleen. Ja niin edelleen.

Kaipaan minä jotain! Ainakin suomalaisia marjoja, joita voi syödä suoraan puskista ja pensaista. Suomi-lomamme ajankohdassa on toistaiseksi ollut pielessä vain se, että marjat eivät ehdi kypsyä loman aikana. Minä voisin kahmia melkein mitä vain marjoja kourakaupalla, niihin en kyllästy. Metsäänkin voisin marjojen perässä mennä, jos saisin siellä rauhassa olla. Ja miksi en saa? Annan vinkin: jos minä menen marjametsään, minun seuraani kannattaa ehdottomasti liittyä, sillä minä olen maailmanluokan ötökkämagneetti. Ne pirulaiset, ne löytävät minut aina, ja minussa on aina enemmän paukamia kuin kanssakulkijoissa. Ei käy tasan, ei. Minulla on paljon hiuksia ja jonain syksynä Suomessa kokeilin sitten sitäkin, että suunnilleen puolet pirkanmaalaisista hirvikärpäsistä pesiytyivät hiuskuontalooni. Siltä ainakin sen reissun jälkeen tuntui. Siihen jäivät ne reissut, veivät sen ottelun kyllä ihan kuus-nolla.

Mutta mitä yritinkään tänään sanoa? Että tullakseni tarkkanäköiseksi, minun piti tulla ulkosuomalaiseksi. Kun katselen poikaani, joka heittelee kiviä suomalaisen järven rannassa, tunnen suurta ylpeyttä hänestä, mutta myös siitä tosiasiasta, että meillä on mahdollisuus kasvattaa hänestä ja tyttäristämme kansalaisia, jotka ovat nähneet elämää Suomessa, mutta myös muualla. Synnyinmaa pitää vankan asemansa elämämme tukipilarina, lähtökohtana ja kasvualustana, mutta muu maailma kenties avartaa meitä näkemään - laajemmin, mutta yhtä aikaa myös tarkemmin. Ainakin toivon niin. Ja toivoa pitää aina. 

Niiden marjojen suhteen olen siis kaikkiruokainen! Oman maan mansikoista voi sujuvasti jatkaa muun maan mustikoihin. Ja olla tyytyväinen valintoihinsa.