Suurella sydämellä

Kuva on hämärä, mutta nämä ovat vähän sellaisia hämärähommia. Kun saan lapset nukkumaan, on näillä leveysasteilla aina vähintäänkin hämärää, kesät talvet. Mutta tuo hiljainen hämärä, se on minulle se hetki, jolloin ajatus useimmiten alkaa virrata.

Toisinaan on kysytty, kuinka paljon aikaa käytän blogipostauksen kirjoittamiseen. Ja kun on kysytty, niin ajattelin vastata. Tavallisimmin kirjoitan yhtä juttua noin puolisen tuntia. Kirjoitan sen aina yhdeltä istumalta ja saman tien koko tekstin jäämättä viilailemaan sitä sen enempää siinä vaiheessa. Sen jälkeen katselen jutun läpi esikatselussa, korjaan muutaman kirjoitusvirheen, säädän muutamaa ilmaisua ja sellaista muuta pientä. Ja laitan tulemaan. Olen aina ollut siinä uskossa, että parhaat tekstini syntyvät, kun annan ajatuksen vain virrata, enkä jää säätelemään hienouksia sen enempää. Ensimmäiset ajatukseni ovat kaiketi niitä aidoimpia. Ai entä ne runot? Ne syntyvät yleensä vielä vähän nopeammin, ne kun ovat sitä tajunnanvirtaa aidoimmillaan.

Mistä niitä juttuja sitten oikein tulee? Arkipäivästä ne enimmäkseen syntyvät, ja kyllä, kolme pientä lastamme ovat yleensä ne suurimmat inspiraation lähteet. Aika usein saan hyviä juttuideoita ihan vain tarkkailemalla ympäristöä. Toisinaan joku sanoo jotain nasevaa, ja ajatus jää pyörimään mieleeni niin pitkäksi aikaa, kunnes sen ympärille kehittyy juttu. Otsikot hypähtävät mieleeni yllättävän usein melko irrallisina, millä tarkoitan sitä, että keksin täysin yhtäkkiä hyvän otsikon ja pureskelen sitä päivän, viikon tai kolme, ja sen jälkeen se useimmiten on saanut mielessäni kokonaisen jutun muhimaan. Toisinaan käy kyllä niinkin, että kirjoitan jutun, joka on pyörinyt aiheena mielessäni jo pitkään, mutta jään jumiin otsikointivaiheessa. Eli viimeinen kymmenminuuttinen saattaakin kulua siihen, että se oikea otsikko löytyy. Otsikointi on minulle tärkeää - sekä useimmiten vieläpä hulvattoman hauskaa.

Miksi minä sitten kirjoitan? Sitäkin aika usein tavalla tai toisella kysellään. Kirjoitan ensisijaisesti siksi, että se on aina ollut minulle yksi parhaita keinojani ilmaista itseäni ja avata omia ajatuksiani. Se on minulle huomattavan terapeuttista, se illan rentouttava hetki, jolloin rauhoitun päivän tohinoiden jälkeen. Ja niinhän me ihmiset mielellämme toimimme - haemme hyvää mieltä itsellemme omalta mukavuusalueeltamme. Tämä on minun alueeni. Voitte te pyytää minua puheenkin pitämään, mutta todennäköisesti ilmaisen itseäni huomattavasti paremmin kirjallisesti. 

Nykyään uskallan myös jo todeta, että kirjoitan myös muille, eli teille blogini lukijat. Sillä se, että joku lukee näitä postauksiani, saa minut kirjoittamaan lisää. Ja voin minä senkin luvata, itselleni ja muillekin, että ei minulla ainakaan ole mitään aikomusta lopettaa. On tämä vaan niin hauskaa!

Näihin tunnelmiin. Suurella sydämellä.

Saa pysyä kanavalla. Kiitos.