Hei, me lennettiin!

I have a dream.

Minulla on sellainen haave, että sitten joskus me matkaamme lentokoneessa siten, kuten niissä esittelyvideoissa usein näytetään. Että minä olen se hymyilevä aikuinen, joka nätisti opastaa lapselleen, miten turvavyö kiinnitetään ja oikaisee sitä tyynyä siinä lapsen pään takana mukavampaan asentoon. Ja sitten tuo lapsi hymyilee minulle takaisin ja alkaa puuhastella jotain sellaista, jota on mukava siinä mukavasti istuskellessa puuhata. Tai että hän kauniisti painaa päänsä sitä tyynyä vasten ja nukahtaa hymyillen.

Ja sitten minä palaan arkitodellisuuteen. Palaan muutaman viikon takaiseen hetkeen, kun Suomeen suuntautuva loma on alkamassa ja me, viisihenkinen perhe, olemme juuri päässeet lentokoneeseen ja ensimmäinen etappi voi alkaa.

Lapseni, lentokoneessa on istuttava paikalle, joka sinulle on määrätty. Älä nyt harmistu. Muistathan, mitä puhuimme siitä, miten lentokoneessa käyttäydytään. Ja muistelen mielessäni, miten lapset olivat vielä autossa toistelleet melkein kuorossa 'lentokoneessa ollaan nätisti!'. Ja että me aikuiset, me tunsimme itsemme jo melkein roboteiksi, kun olimme toistaneet tätä ja muutamia muita ohjeellisia lausahduksia kyllästymiseen asti. Sillä toisto, sen voimaa ei lasten kasvatuksessa tule aliarvioida. Ei nimittäin voi.

Ei se mitään, että mehua kaatui paidalle. Jos se ei ole kovin märkä, ei sitä tarvitse nyt vaihtaa. (Enkä nyt millään jaksaisi kaivaa uuttaa paitaa tuolta jostain käsimatkatavaran uumenista, jonka juuri survoin tuonne ylähyllylle.) Lapsille on kyllä oltava vaihtovaatekerta mukana, mielellään enemmänkin kuin yksi, mutta tällä kertaa olemme tilanpuutteen vuoksi karsineet tuplavarmistuksesta. Aikuisille ei ole käsimatkatavarassa yhtään vaihtovaatteita, joten riskillä mennään, kun kaikki kolme lastamme ovat vielä rehellisessä sottapyttyiässä, ainakin mitä tulee lentokoneessa syömiseen. Olimme tehneet mieheni kanssa sellaisen sopimuksen, että mikäli omat vaatteet sotkeentuvat, ostamme välipysäkiltä ensimmäisen vastaantulevan turistipaidan.

Ihanaa, että lentoyhtiö on varannut lapsille puuhapaketteja. Kaksi kolmesta saa kulumaan sen tutkimiseen monta minuuttia. Olen onnellinen jokaisesta minuutista, jonka saamme kulumaan ongelmitta. Nyt kun lapsemme ovat kaikki leikki-iässä, osaan todellakin arvostaa sitä, että he viihtyvät melko hyvin piirtämisen ja tarra-askartelun parissa. Samalla muistelen sitä ensimmäistä pitkää lentomatkaa, jonka teimme lasten kanssa kaksi vuotta sitten. Kun Atlantin ylittävä lento alkoi, kaksosistamme toinen (he olivat silloin yksivuotiaita) huusi koko nousun ajan. Ne minuutit olivat pitkiä, todella pitkiä. Ja niitä oli edessä tasan niin monta kuin reilun kahdeksan tunnin lennolle mahtuu. Sitä hetkeä en muistele kovin suurella lämmöllä. Siitäkin kuitenkin selvittiin, ja suurin osa lennosta meni sentään itkemättä.

Nukkukaa, nukkukaa, nukkukaa. Täällä saa nukkua. (Ja äiti ja isä tässä toivovat, että te kaikki nukkuisitte nyt, tarkemmin sanottuna suurimman osan lentomatkasta.) Ja sitten he viimein nukahtavat, yksi kerrallaan, ja nukkuvat kaikki vähän eri aikaan. Ja toisen lennon lopussa he nukkuvat kaikki, sen verran yhtä aikaa, että luulen itsekin ummistaneeni silmäni ja havahtuneeni jonkin ajan kuluttua siihen, että joku kuuluttaa laskeutumisen alkavan. Ja hetken verran, minä tavoitan sen illuusiomaisen hetken siitä täydellisen rauhallisesta lentomatkailusta. 

Minulla on kuitenkin yksi joka kerta harmistuttava ongelma, vaikkakin aika pinnallinen. Ei tarvitse kuin saapua lentokentälle ja joutua vähän jonottelemaan ja kiirehtimään ja notkumaan ja ties mitä, ja olo on aivan rähjäinen. Vaikka olisit kävellyt lentokentälle suoraan suihkusta, olo on kuin ei olisi viikkoon suihkua nähnytkään. Tai peiliä. Ainakaan siihen ei viitsi lentokentällä edes vilkaista. Kun tämän äskettäin kokemamme Suomen-loman aikana pääsimme osallistumaan perhejuhliin, olin tällä kertaa laitattanut naamani ja kampaukseni kuntoon ammattilaisilla. Ja look kesti kyllä hienosti koko päivän. Pitäisiköhän kokeilla samaa, kun lähtee lentomatkalle? Ja kerrankin olisi niin, ettei tarvitsisi hävetä olemustaan, kun kohtaa kentällä ja koneessa muita ihmisiä.

Miten meillä kokonaisuudessa meni? Ihan kohtalaisen hyvin kuitenkin. Sillä jotain kehitystä on onneksi tapahtunut parissa vuodessa. Lapset pysyivät lennoilla suhteellisen hyvin omilla paikoillaan, joten se asia oli ainakin sisäistetty. Mutta sellainen tuntikausien ponnistus, kun leikki-ikäisen pitää istua kiltisti yhdessä paikassa, uhkaa kyllä kostautua, kun viimein pääsee ulos koneesta. Joten ehkä se sittenkin on jotenkin ymmärrettävää, kun passintarkastusjonossa saa kiskoa eroon toisistaan kahta kolmevuotiasta, jotka vetävät toisiaan nenistä ja nauraa rätkättävät. Eikä kukaan muu siinä jonossa inahdakaan. Anteeksi nyt vaan, mutta lapset ovat lapsia.

Me teimme sen, siis. Ja sekin riskinotto kannatti, ettemme ottaneet itsellemme suotta vaihtovaatteita kannettavaksi jo lasten tavaroilla ylitäytettyihin käsimatkatavaroihin. Tiedoksenne siis, että meistä kumpikaan ei edelleenkään omista 'I love Iceland' -paitaa.

Ensi vuonna sitten taas tullaan. Taidanpa näyttää tämän kuvan tyttärillemme malliksi ennen seuraavaa matkaa. Että ottakaahan mallia itsestänne, näin sitä aikaa sopii lentokoneessa kuluttaa. Ja sitten kerron ehkä senkin, kuinka se vieressä istunut vähän vanhempi pariskunta ihaili teitä päät kallellaan.

'They are so cute. Like princesses!'