Koti-Suomi avautuu edessäni, vaikkakin harmaana, myös aina yhtä tuttuna. Hetken verran annan itseni hämääntyä siitä, että ympärilläni puhutaan lähestulkoon vain suomea. Tällä kertaa en kiinnitä huomiota ainoastaan kieleen, vaan myös kielen sointiin - tällä kertaa kuulen siinä jotain erilaista kuin ennen, kuulen tarkemmin sen, että kieli ei laula, se soljuu vain tasaisesti eteenpäin.
Kaikki on kuten ennen. Lähes kaikki on kuten muistan, kuitenkin kiinnitän huomioni jokaiseen yksityiskohtaan, joka on muuttunut. On niitä paljon kuitenkin, viime käynnistä on aikaa yksitoista kuukautta. Hyvin nopeasti kuluneet yksitoista kuukautta, joihin on kuitenkin mahtunut niin paljon kaikenlaista. Näen kaupunkikuvan muutokset, uudet rakennustyömaat, maiseman muuttumisen. Ja silti, kaikki on kuten ennen.
Palaan ajatuksissani yksitoista kuukautta taaksepäin, kun tulimme Suomeen ensi kertaa lomalle. Takataskussa oli paljon kokemuksia, uuden oppimista, uusia tapoja ja tottumuksia. Arkea, johon olimme solahtaneet mukaan uskomattoman sujuvasti. Ensimmäinen Suomi-loma tuntui kuitenkin vielä jonkin verran siltä, että poikkesimme vain käymään paikassa, jossa olimme juuri hetki sitten asuneet. Olimme olleet ja tehneet näitä jalanjälkiä, eläneet elämää tässä ympäristössä, pitkän aikaa.
Mutta, kaksi vuotta lähtömme jälkeen, jotain on toisin. Olemme saapuneet lomalle Suomeen, jonka tunnistamme tutuksi kotimaaksi, mutta jonka yhtäkkiä näen eri tavalla. Näen Suomen paikkana, jossa asuin, joka on ollut kiinteä osa elämääni. Mutta huomaankin erkaantuneeni. Huomaan katselevani ympärilleni hieman etäämmältä, näen eroja Suomen ja nykyisen asuinmaani välillä jotenkin selvemmin. Tunnen oloni hyväksi, turvalliseksi, tutuksi - ja silti tunnen yhtä aikaa tyyneyttä siitä tosiasiasta, että kotimme on nyt muualla. Tunne ei työnnä Suomea pois mielestä, syrjään, ei hyljeksi millään lailla entistä kotimaata. Tunne vain kertoo minulle, että näin on nyt hyvä - kotini on Yhdysvalloissa ja Suomi on nyt lomamaani. Minne komennuslaisen matka vie, sitä ei tiedä. Minne tie vie, sinne sydän sopeutuu, useimmiten. Minä ainakin tiedän nyt, minne jätän pienen rippusen sydäntäni, kun elämä vie taas eteenpäin.
Jos joskus epäröinkin
sen yli jo lennähdin
Ja vaikka tänään tunnenkin
ettei olisi tarvinnut
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti