Käteni, kädessäsi

Katselen vähän etäämmältä, kuinka tuo pieni ruskeatukkainen tyttö ottaa tytärtäni kädestä kiinni ja ohjaa mukaansa. Jossain läikähtää - aika monellekin äidille saattaisi käydä niin, ajattelen. Ja sittenkin, jollain tavalla, olen tuossa hetkessä yksin, ainakin kuvittelen niin. Jollain tavalla palaan jonnekin kauas - ajassa paljon, paljon taaksepäin.

Esikoistyttäremme on pieni tyttö. Monessa asiassa arka, usein hiljainen, tarkkaileva. Harkitseva, mietteliäs, ujokin. Kuinka monet kerrat olen toivonut, että osaisin rohkaista häntä, sellaisella tavalla, joka on hänelle sopiva. Onnistunkin, vaikka toisinaan tuntuukin, etten oikein millään. Ja joskus tuntuu, että en osaa, enkä kykene ehkä juuri siksi, että näen tytössä niin paljon itseäni. Silloin kun itse olin alaluokkalainen ja tunsin itseni aina ujoksi. Hiljaiseksi tarkkailjaksi. 

Tyttäreni on löytänyt omasta luokastaan parhaan ystävän. Hän on tyttö, joka on melkein yhtä pieni ja usein melko hiljainen. Tarkkailevakin, mutta valtavan sydämellinen. Syksyn alussa oma tyttäreni ei oikein vielä osannut ottaa kontaktia luokkakavereihinsa. Tottui kyllä heihin nopeasti, mutta ei itse tehnyt aloitteita. Hiljalleen hyväksyi tutuimmaksi tulleet kaverit lähellensä. Ja sitten tämä yksi, ihastuttava ruskeatukkainen tyttö, väritti kauniin kissapiirustuksen ja antoi sen minun tyttärelleni. Kävi kurkistamassa tyttäreni lokerosta, miten tämän nimi kirjoitetaan ja kirjoitti piirustukseen omistuskirjoituksen. Tottakai hän tiesi, että tyttäreni rakastaa kissoja. Hän on hyvin tarkkanäköinen tyttö.

Äidin sydämessä läikähtää aika tavalla silloinkin, kun opettaja ohimennen mainitsee, että 'they are so good buddies'. Sillä äidistä on jotenkin niin uskomattoman hienoa, että oma tytär on solminut ystävyyssuhteen. Ja taas äiti palaa omaan lapsuuteensa, ja muistaa sen, ettei ystävyyssuhteiden solmiminen ole aina niin yksinkertaista. Ei se mitenkään välttämättä ole. Jos on kovin ujo.

Aikuisiällä ystävyyssuhteet muuttuvat, ja niiden luominen. Aikuisiällä on ehtinyt kohdata paljon ihmisiä, paljon mukavia kanssakulkijoita, joista on saanut elämäänsä rikkautta. Aikuisiällä on huomannut senkin, että toiset jäävät elämääsi, toiset eivät. Ja että toiset voivat olla kuin kadoksissa, mutta kohdatessa mikään ei olekaan muuttunut. Toisilta on oppinut paljon elämästä. Toiset ovat korvaamattomia, jos kaipaa lohdutusta tai tukea epävarmoille ajatuksilleen. Aika moni jättää elämääsi jäljen. Etkä useinkaan, loppujen lopuksi, pysty vaikuttamaan siihen, millaisen. 

Olen ajatellut, etten enää aikuisiällä ole niin herkkäkään. Että moni asia on saanut kovettumaan. Ja sittenkin sitä säilyy pehmeänä, ja huomaa sen usein juurikin silloin, kun ajattelee asioita lastensa kautta. Näkee heidän silmillään, tuntee niitä samoja tunteita. Ovatko omat muistot silloin kipeitä? Joskus ne ovat. Mutta on aika lohdullista kuitenkin huomata, kuinka elämä kasvattaa.

Minua ainakin. Koko ajan.