Yksi tällainen ilmentymä on kindergartenia käyvä lapsi, sellainen 5-6-vuotias. Sellainen lapsi tietää yllättävän paljon kaikenlaista, minkä suorana seurauksena joku muukin tietää - kuten vaikkapa kindergartenin opettaja tai kenties, kokonainen koulu.
En lakkaa ihastelemasta sitä tapaa, että koulupäivä aloitetaan esikoisemme koulussa aina aamupiiriin kokoontumisella, sekä päätetään iltapäiväpiirissä. Pienessä koulussa lapset ovat tuttuja toisilleen, ja on ihastuttavaa huomata, miten sujuvasti he sijoittuvat toistensa viereen ja miten tekevät tilaa kavereille. Isommat ja pienemmät ihanassa sulassa sovussa, jossa luokka-asteilla ei ole mitään merkitystä. Aamulla piirissä suoritetaan aina nimenhuuto, jonka jälkeen lapset saavat kertoa itselleen tärkeistä asioista. Oppilaita on tässä koulussa vain viitisenkymmentä, ja joka aamu ja iltapäivä heistä vähintään kymmenellä, joskus kahdellakymmenelläkin on jotain kerrottavaa. Niin myös eräänä aamuna yhdellä, joka iloisella äänellä kertoi isänsä kuulumisista - eli siitä, kuinka isä ei voinutkaan tuoda häntä kouluun, koska isä menetti juuri ajokorttinsa.
Kindergartenilaisten asiat ovat siis usein kaikkien yhteisiä asioita - ja voitte vain kuvitella sitä hyväntahtoisten hymähtelyjen määrää, kun yksi jos toinenkin on tiedustellut tältä isältä, milloin hän sai ajokorttinsa takaisin. Rike ei ilmeisestikään ollut mitenkään kovin vakava, sillä ajokielto kesti vain muutaman päivän ja rangaistuksen saanut isä suhtautui itsekin asiaan varsin hyvällä huumorilla. Ainakin jälkikäteen.
Liikennerikkomuksista ollaan kyllä monella taholla kiinnostuneita. Esimerkiksi itsekin jouduimme käsi sydämellä kirjoittamaan aikoinaan koululle vakuutuksen siitä, ettemme ole saaneet ylinopeussakkoja viimeisen kahden vuoden aikana. Tätä paperia tarvittiin siihen, että voimme toimia tarvittaessa apuna lasten kuljettamisessa esimerkiksi koulun retkille. Ja aivan puhtaalla omatunnolla vakuutin asian. Tunnustettakoon nyt sekin, että olen kerran elämässäni saanut kyllä ylinopeussakon, mikä on tällaiselle perin rauhalliselle keski-ikäiselle rouvashenkilölle sekin vähän harvinaista. Tuo tapahtui kerran kesällä vuonna jotain, jolloin oli yksin ajelemassa Pirkanmaalta kohti Pohjanmaata iltahämärissä. Ajoin huomaamatta (kyllä, oikeasti) kahdeksankympin alueella noin sataa. Yhtäkkiä huomasin perässäni vilkkuvalot. Poliisi luuli kaiketi löytävänsä Bemarista nuorehkon mieshenkilön, mutta kas, löysikin keski-ikää lähestyvän rouvan. Vakavalla naamalla kysäisi kuitenkin, että onkohan tämä tapa. Johon rouvan oli pakko virkkoa vastaukseksi, että jos tämä nyt on ensimmäinen kerta viidentoista ajokorttivuoteni aikana, niin en kutsuisi vielä tavaksi. Ja meille syntyi täysi yhteisymmärrys siitä, että kyseessä oli pelkkä tilastotappio.
 |
| Kuvan auto ei liity tapauksiin. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti