Kotirouvan konttorikaipuu vai mikä se nyt oli

Joskus on niitä päiviä, jolloin tuntuu, ettei oikeastaan ole tehnyt paljon mitään. Joskus taas tuntuu, että on käyttänyt jokaisen liikenevän minuutin ja huomaa yhtäkkiä, että kas, taas on ilta. Joskus huomaa jopa määrittelevänsä itseään sen kautta, mitä on tehnyt tai jättänyt tekemättä. Ja joskus vain on, eikä mieti mitään sen kummempia, sen kun antaa arjen soljua eteenpäin ja vyöryy sen mukana päivästä toiseen.

Siitä on kohta neljä vuotta, kun olen viimeksi tehnyt konttorityötä. Se tuntuu välillä mahdottoman kaukaiselta. Ja kyllä, toisinaan kaipaan vanhaa työtäni. Kaipaan jopa niitä tuhansia dokumentteja, joita laadin, suorastaan välillä palaverimuistioitakin, projektisuunnitelmia, koulutusmateriaaleja. Sitä työjonoakin, joka ei koskaan ottanut loppuakseen, vaan venyi aina toisesta päästä, kun toisesta sai jotain supistettua. Kyllä, toisinaan kaipaan työtäni.

Minulla kyllä on tuo työ myös edelleen olemassa. Siinä on vain sellainen ongelma, että se työ on Suomessa ja minä olen täällä Yhdysvalloissa. Mutta, samantien voin korostaa, että tilanteessa ei ole mitään valittamista. Olen tehnyt varmasti kompromisseja, mutta koska olen niiden kanssa täysin sujut, ei tilanteessa ole mitään valittamista. Se aika tulee vielä, kun työelämä kutsuu taas. Eikä tämmöinen nelikymppinenkään (onneksi) mikään aivan rahjus vielä ole.

Kun tulimme tänne, olin vielä hoitovapaalla. Lapsistamme kaksi nuorinta olivat tuolloin vasta yksivuotiaita. Minulle ei aluksi tullut edes mieleen, että olisin tehnyt jotain muutakin kuin huolehtinut heistä. Sillä kahdessa yksivuotiaassa ja yhdessä kolmevuotiaassa riittää kyllä puuhasteltavaa. Toiset selviävät paljon suuremmastakin katraasta, mutta minulle näissä kolmessa on kyllä aivan riittävästi tekemistä. Vaikka olen jutellut täällä melko monen ihmisen kanssa siitä, mikä meidät on tänne tuonut ja mitä täällä teemme, aika harva on kysynyt, mitä minä työkseni teen tai olen tehnyt. Sillä moni olettaa lähtökohtaisesti, että olen lasten kanssa kotona. Mutta kyllä, toisinaan päädymme kyllä keskustelemaan siitäkin, että minulla on ylempi korkeakoulututkinto sekä monen vuoden työkokemus. Eivät ne mihinkään häviä, vaikka ovatkin nyt tauolla.

Jos olisimme Suomessa, olisin suurella todennäköisyydellä konttorityössäni. Puurtaisin arkea eteenpäin, kulkisin massan mukana töihin, päiväkotiin, kauppaan, kotiin. Edestakaisin, päivästä toiseen. Luultavasti elämämme olisi niin kiireistä, että omille harrastuksille jäisi vielä aika vähän aikaa. Luultavasti en myöskään olisi ehtinyt herättää henkiin rakkainta harrastustani, vaan haaveilisin siitä edelleen. En kirjoittaisi, vaikka haluaisin, sillä en ehtisi.

Komennuslaisen puolison elämä määräytyy kohteessa monessa suhteessa sitä kautta, mitä komennus pitää sisällään. Se määrää paikan, jossa ollaan, ja johon elämä rakennetaan. Paikassa etsitään oma paikka ja sopeutetaan oma elämäntapa siihen. Ja sitten ollaan tyytyväisiä tai ei olla. Meidän tapauksessamme saamme olla. Ja vaikka paperipinojen ääreen kaipaankin välillä, niin en ole kärsimätön. Se aika tulee, kun sen on aika tulla.

Luin jokin aika sitten jutun siitä, minkälaiset kuvat ja postaukset Facebookin puolella ihmisiä eniten ärsyttävät. Kahvikupin kuvaaminen oli yksi niistä. Joten on pakko kokeilla. Sillä jos tämän jutun piti vähänkin kuvata sitä, mitä minä täällä teen, niin kyllä tässä kuvassa aika paljon totuutta on. Minä juon kahvia joka päivä, monta kertaa. Siihen löydän nimittäin aina aikaa!

Integroitumista on tapahtunut.
Huomaa mukin kuviointi.