Kipukohtia ja kuralätäköitä

Julkisuuskuva on kunnossa, mutta kulisseissa kuohuu. Vaikka vähän rajoilla se julkisen kuvan ylläpitäminen meinasi tänään olla, kun iltapäivällä ryntäsin kolmikkoni perään koulun pihamaalla. Tarkalleen ottaen rynnistin oikeastaan yhden perään, joka salamannopeasti tarkensi katseensa kohti suurinta kuralätäkköä ja niin, suuntasi tietenkin sinne. Sillä lätäköt vetävät kolmevuotiaita puoleensa magneetin lailla. Juu, eniten olin kyllä huolissani siitä, että hän oli liian kaukana minusta parkkipaikalla, jossa kulkee autoja, mutta myönnän myös pinnallisuuteni (ne liian hyvät kengät lätäköihin). Ja voihan se olla, ettei kovin moni edes huomannut, että omat kenkäni olivat myös vaihtaneet väriä tuon episodin jälkeen, ja että housunlahkeet olivat itselläkin kurassa polviin saakka.

Lapset ovat käyttäytyneet kyllä pääsääntöisesti oikein mallikkaasti julkisilla paikoilla. Vilkuttelevat koululla opettajille. Hymyilevät kaupassa mummuille. Näyttävät eloisilta lapsilta kyllä, mutta pysyvät kelvollisen etäisyyden päässä vanhemmista. Itsekin jaksoin hymyillä sille vanhalle herralle kävelykeppinsä kanssa, keneen törmäsimme kaupan ovella. Like back in the old days, hän virnuili. 

Aamu ei kuitenkaan ollut alkanut tänään niin harmonisesti. Pahaksi onneksi juuri se lapsistamme, joka on ilmeisesti aamuntorkuin, pitää meillä kärkisijaa aamullisten kärttykohtausten tilastoissa. Ehkä asioilla on yhteys, mene ja tiedä. Mutta se, että isosisko pukee päälleen kirjavaraidallisen villatakin, voi olla kriisin paikka. Sellainen villatakki pitäisi olla pikkusiskollakin, tietenkin. Tai ainakin pitäisi olla punainen villatakki, sillä se on pikkusiskon lempiväri. Talosta ei löydy toista samanlaista, ei liiemmin kirkkaanpunaista. Mutta ei sillä väliä ole, kun on alkuun päästy. Siitä syystä voi kuitenkin aamukiukkuisena heittäytyä lattialle ja takoa mattoa vimmatusti, ja kieltäytyä pukemasta laisinkaan. Se, että samana aamuna leipäkin oli taas väärän värinen ja -kokoinen, ei tunnu enää missään. Aamutoimiin varattu kymmenen minuutin säätövara omistettiin tänä aamuna täysipainoisesti känkkäränkkäkohtauksille, joten olin taas valmis onnittelemaan itseäni siinä vaiheessa, kun saavuimme kuitenkin jälleen kerran koululle ajoissa. 

Mökötys.

Olen päättänyt kuitenkin ottaa näistä kaikista selkkauksista opikseni. Tosiasia on, että lehmänkin hermoilla hermostuu. Myönnän sen. Olen päättänyt, että sitten kun kohtaus on ohitse, en minäkään jää sitä murehtimaan. Sillä kun lapsi siirtyy (yleensä salamannopeasti) seuraavaan vaiheeseen, siirryn minäkin. Sillä pitkävihaisuus on yksi maailman ärsyttävimmistä asioista. Jos asiasta jäi vielä puitavaa, etsin sen käsittelyyn uuden ajan, jolloin konteksti on sopiva.

Sielunhoitoa.

Ulkona murheet yleensä unohtuvat. Sielläkin voi kinata siitä keltaisesta lapiosta, vaikka niitä vastaavanlaisia olisi siinä vieressä viisi. Siellä voi haastaa riitaa kaverin kanssa siitä, kumpi menee ensin, vaikkapa kuralätäkköön. Siellä juteltiin tänään keinumisen lomassa myös siitä, ovatko pienet puut lapsipuita ja isot puut äiti- tai isipuita. Tänään myös kasteltiin kaikki pihan puskat kuravedellä, jotta ne kasvaisivat (äiti, kasvaahan nämä nyt?). Ja nyt minä menen kasvattamaan puuta! huudahti tyttönen, kun riensi kastelukannun kanssa kohti kirsikkapuuta.

Onneksi pieni poikakin ajattelee usein äidin hyvinvointia. Tänään oli äidillä sattumoisin kumisaappaat, kun arveli takapihan olevan jo melko kostea, koska lumi on sulamassa. Poika ilahtui asiasta silmin nähden, ja opastikin sitten avuliaasti äidin kulkemaan läpi kaikki parhaat kuralammikot, jotka pihasta löytyvät. Ajatella, että äiti on jäänyt aiemmin tästä ilosta paitsi!

Joten en murehdi, vaan jatkan eteenpäin. Vielä en tiedä, mistä vaatekappaleesta tai mistä ruoasta huomenna kiukutellaan, mutta jotainhan on hyvä jäädä arvailunkin varaan, niin säilyy elämässä jännitystä. Ehkäpä vielä jonain päivänä otan vähän rennommin nuo kuralätäkköhommatkin. Tai menen kokeilemaan niitä ihan itse niillä valkoisilla kumppareillani. Kevät, se on sentään tulossa!