Jotain pientä hyvää

Tulisikohan tästä juttu talkoohommista, tai jostain sellaisesta yhteiseksi hyväksi toimimisesta. Jostain sellaisesta, joka saa tuntemaan, että tekee jotain jonkun tai jonkin asian hyväksi, saa toiselle hyvän mielen ja itselleenkin. 

Koululla talkoileminen aloitettiin viime vuoden elokuussa (siitä voi lukea täältä). Silloin tuli järjesteltyä koulun kirjoja ja harjattua lattioita. Sittemmin on tarjottu monenkinlaista talkootyömahdollisuutta, mutta kolmilapsisen perheen aikarajoitteet ovat usein tulleet vastaan, sen myönnän. Olisi voinut osallistua vaikkapa varaston siivoukseen, ryhtyä lasten musiikkitapahtumaan avustajaksi, koulunäytelmän puvustajaksi tai yleiseksi apulaiseksi. Olen kyllä toiminut kertaalleen kuljetusapuna läheiselle maatilalle, olen myös vienyt naposteltavaa tai muuta tarjottavaa koulun tapahtumiin jo sen verran monta kertaa, etten ole pitänyt edes niistä lukua. Taisipa joku joskus kysyä sitäkin, haluaisinko kertoa jostain suomalaisesta jutusta lapsille. Pieni omatunnonpistos kyllä tässä nyt tuntuu, kun ei ole Muumi-aiheista esitelmää syntynyt. Ehkä senkin aika vielä tulee.

Mutta on minusta kiva tuottaa hyvää mieltä, ja auttaakin silloin, kun vain voin. Tällä viikolla on ovella ehtinyt käydä mm. tuttu naapurintyttö, joka myi keksejä koulun kansallispuistoretken rahoittamiseksi. Tilasin suklaahippukeksejä ja mokkasuklaakeksejä, olkoonkin, että ne ehkä jäävät (taas) syömättä. Ovat aikuisille liian makeita ja lapsilla on voimassa kiintiö. Mutta se ei ollutkaan olennaisinta, vaan se, että naapurintytölle tuli hyvä mieli. Toisella kertaa ovikellon soidessa löysin oven takaa kaksi viidesluokkalaista. He jättivät lapun, jossa he kertovat, milloin ovensa taakse voi jättää liikenevät tyhjät pullot ja tölkit. Panteista kerryttävät luokkaretkikassaansa.

Olen yrittänyt ajatella niin, ettei kaikkeen aina voi ehtiä osallistua. Aina ei millään jaksakaan, senkin uskallan myöntää. Mutta aika pienilläkin asioilla voi tehdä toisen iloiseksi tai auttaa jotenkin. Olemme viime päivinä yrittäneet etsiä esikoiseni parhaan kaverin äidin kanssa sopivaa ajankohtaa, jolloin tytöt voisivat leikkiä keskenään. Olimme jo sopineet päivästä, mutta samaan ajankohtaan osuikin yhtäkkiä toisen luokkakaverin syntymäpäivät, joten treffit siirtyivät. Minä ehdotin, että voisin ottaa tytön meille leikkimään jonain maanantai-iltapäivänä koulun jälkeen, joten tytön ei tarvitsisi mennä mukaan koulun iltapäivätoimintaan, jonka hän on kokenut vielä vähän raskaaksi, koska se on hänelle aivan uusi juttu. Ja nämä pikkuiset bestikset voisivatkin viettää yhteisen iltapäivän. On aika suloista, että kaksi hiljaista ja vähän arempaa tyttöä ovat löytäneet toisensa. Mutta se olisi jo toisen tarinan aihe.

En ottanut kuvia niistä suklaakekseistä, joita kaapissa tälläkin hetkellä lojuu, kun ei niitä oikein kukaan syö. Enkä tyhjien pullojen kokoelmasta, joka odottaa noutajiaan. Sen sijaan laitan kuvan siitä, kuinka kaunis on päivä, kun kevät vihdoin yrittää voittaa talven. Enkä tätä katsellessa viitsi ajatella edes sitä, että vesiräntälumiräpiskä on saapumassa Vermontin ylle viikonloppuna. Jospa se vaikka eksyisi reitiltään.