Rakas, tulin kaapista

Suunnitteilla on ollut arkipäiväpostaus (jota ystäväni toivoi), mutta tuskinpa hänkään olisi uskonut, miten arkipäiväinen sellaisesta voikaan tulla. Kyllä, aion lähiaikoina kirjoittaa jutun jokseenkin tavallisesta päivästä ja sen kulusta, mutta en tänään, sillä tänään hypätään ensin taas hetkeksi niihin hetkiin, kun saavuimme tänne - ja kun ahdistuin tavaran paljoudesta.

Olen kuullut sellaisesta lainalaisuudesta, että vaikka ihmisellä olisi kuinka paljon kaappeja, ne täyttyvät joka tapauksessa. Sen perusteella haluaisin ehdottomasti omistaa vähemmän kaappeja, sillä en pidä hamstraamisesta. Kovasta kaappiahdistuksesta kärsin kyllä jo silloin, kun asuimme vielä Suomessa ja muutto oli lähestymässä. Minun oli tarkoitus siivota kaappeja läpi siinä toivossa, että olisin saanut mahdollisimman paljon tavaraa karsittua pois, sillä, oikeasti, ei kannattaisi siirtää yhtään turhaa tavaraa Atlantin ylitse. No, onnistuin aika huonosti. Ei siitä sen enempää. Mutta kun se tarpeellinen ja sen mukana moni tarpeetonkin tavara viimein löysi tiensä uuteen kotiimme tällä mantereella, näytti meillä aluksi näin viihtyisältä:

Tämä on vierashuone. On se nykyään vähän siistimpi.

Tunnustan, että muutamia tuollaisia laatikoita on edelleen vierashuoneessa olevan työpöydän alla. Ja koska ulkomaankomennus tarkoittaa rajallista aikaa ulkomailla, ne saattavat jäädäkin sinne, kunnes pakataan taas muuttokonttiin. Olen kai menettänyt jo toivoni niiden suhteen. 

Tunnustan lisää. Joskus siivoan kaappeja mielelläni. Mutta vain silloin, kun tiedän saavani sieltä helposti jotain pois. Tämä koskee lastenvaatekaappeja. Niissä on aina pieneksi jääneitä vaatteita, joita toimitan mielelläni eteenpäin tarvitseville. Ilmeisesti kärsin jostakin erikoisesta pienten vaatteiden käsittelyä koskevasta syndroomasta, sillä järjestän mielelläni myös puhtaita pyykkejä, erityisesti niitä lastenvaatteita. Tällä lastenvaatekaappiensiivousmaniallani saattaa kyllä olla jotain tekemistä sen kanssa, että siivouksen jälkeen saan taas hyvällä omallatunnolla hankkia lapsille vähän lisää vaatteita. Olen oikeasti aika huono shoppailemaan - poislukien siis nuo lastenvaatteet. Tunnustan, ne ovat kaapeissa myös lähes aina sotilaallisen hyvässä järjestyksessä. Ei siitäkään sen enempää (kuka jaksaa vielä lukea).

Mutta, kaapeista komeroihin. Meillä on komero, jota me rakastamme yli kaiken.

Ruokakomero! Tästä en koskaan enää luopuisi.

Olen aina ja jatkuvasti sitä mieltä, että se on liian täynnä ja liian epäjärjestyksessä. Ja sitten kun otin tuon kuvan, niin huomasin, että se näyttää tässä kuvassa olevan paljon enemmän järjestyksessä kuin kuvittelin. Mutta hei, ei se täydellisessä järjestyksessä ole ollenkaan. Mutta tuon kanssa voi elää!

Mutta kun täältä sitten jossain vaiheessa lähdetään tavaroiden kanssa kohti Suomea, on jonkun siivottava ne kaapit. Apua. Minä haluan nimittäin lahjoittaa tai myydä pois jokaisen tavaran, jota en enää tarvitse. Täällä järjestetään paljon autotalli-/pihakirppiksiä, joten luultavasti kyhäämme sellaisen kokoon ennen lähtöämme. Onneksi vaihtoehtona on myös se, että jokin taho voi tulla hakemaan lahjoitettavaksi meneviä tavaroita vaikka kotiovelta. Tässä maassa ei tule lahjoituskohteista pulaa. Mutta, jonkun on joka tapauksessa - siivottava ne kaapit.

Tunnustan, ahdistun tavaran paljoudesta. Tunnustan, meillä on liikaa tavaraa. Tunnustan, en ole siivonnut kaappeja täällä juuri koskaan. Paitsi niitä lastenvaatekaappeja. Mutta ketä kiinnostaa.

Tiedätte, pidän kirjoittamisesta, oli aihe mikä hyvänsä. Vaikka kaapit. Tiedätte nyt myös (halusittepa tai ette), että siivoan mielelläni lastenvaatekaappeja. Mutta tiedättekö, mistä minä myös pidän aika paljon?

Otsikoinnista.