Walk in, walk out

Kello yhdeksän torstaiaamuna olin kahvassa kiinni. Seitsemänvuotias tyttäreni käsipuolessani, matkalla etsimään helpotusta kipuun. Olin suunnistanut tälle lääkäriasemalle siksi, että se sattui tulemaan mieleeni ensin, eikä matkaa meiltä ollut kuin ehkä kymmenen minuuttia. Olimme tyttäreni kanssa käyneet jo yhden mutkan preschoolilla samana aamuna, jonne olimme vieneet kaksi innokasta neljävuotiasta. Kiitin siinä kohtaa onneani, että kolmesta lapsestani kaksi oli koulukuntoisia ja tämä mukana kuljettamanikin oli jo hyvää vauhtia toipumassa neljä päivää kestäneestä korkeasta kuumeestaan. Oli kuitenkin vielä sen verran toipilas, että kouluun ei vielä ollut asiaa.

Ensisijaisesti roikuin siinä oven kahvassa siksi, että korvani oli kipeä. Se viheliäinen korvasärky oli alkanut edellisellä viikolla, vaivannut ehkä neljä-viisi päivää, häipynyt sitten (sairaskertomuksen karua kertomaa täällä) ja surkeaa, palannut takaisin muutamaa päivää myöhemmin. Nyt olin nukkunut jo pari yötä taas surkeasti, kääntyillen ja heitellen tyynyä parempaan asentoon, sillä korvasärky, se on ikävä kaveri. Olin odottanut tilaisuutta, jolloin pääsisin käymään lääkärissä ilman että minun tarvitsisi ottaa kaikki kolme lastani mukaan. Mieheni, taas työmatkalla, niinpä niin.

Minä en sairasta usein, etenkään pahemmin. Tällä kertaa olin saanut kovemman iskun taudin taholta ja olin jo lähes varma, että lääkäri löytää minulta tulehtuneet korvat. Olisihan sekin kai kokemus, ensimmäistä kertaa reiluun neljäänkymmeneen vuoteen. Singahdimme tyttäreni kanssa nopeasti tiskille ja hyvin ystävällinen vastaanottoihminen sai kuunnella vuodatukseni. Korvani on kipeä, on vaivannut jo pari päivää. Flunssaa on ollut, kyllä. Ei, tyttäreni on ihan hyvässä kunnossa, hän on vain mukanani, sillä on vielä toipilas oman flunssansa jäljiltä. Kun saapuu lääkäriin lapsen kanssa, oletus kai on aina, että lapsi on sairas.

Paikka oli ns. walk in clinic, joka tarkoittaa lääkäriasemaa, jonne voi tulla hakemaan apua vaivoihinsa, kun tarvitsee sitä mahdollisimman pikaisesti, mutta ei kuitenkaan niin kiireesti, että tarvitsisi hakeutua emergency caren piiriin ensiapua hakemaan. Ja mikäli ei kuitenkaan halua odotella aikaa omalle lääkärille. Tällaiselle lääkäriasemalle siis hakeudutaan ilman ajanvarausta odottamaan.

Täytettyäni pari, kolme kaavaketta koskien henkilökohtaisia tietojani, ongelmani vakavuutta, vastuita ja niin edelleen, tuo ystävällinen asiakaspalvelija lupaili minulle nopeaa palvelua. Luultavasti pääset täältä ulos jo tunnissa, näyttää aika hyvältä tämä tilanne nyt. Odotellessa voitte ottaa tuolta juotavaa ja tuolta syötävää (tyttäreni rekisteröi selvästi tämän kohdan: äiti, minä haluan kaakaota!)

Me ehdimme juuri ja juuri istahtaa, kun kuulin etunimeäni huudeltavan. Nytkö jo, toimiiko tämä näin hyvin, ehdin ajatella. - Päätin kokeilla etunimellä. En yrittänytkään lausua sukunimeäsi, naureskeli minulle ystävällisen näköinen hoitaja, ja johdatti meidät sokkeloiseen käytävään. Kyseli ummet ja lammet oireista ja terveydentilasta, lähisuvun sairauksista ja omista elämäntavoista, mittasi verenpaineen ja pulssin ja mitä nyt kaikkea rutiininomaista. Ja sanoi lääkärin tulevan hetken päästä paikalle. - Ja tytöllä ei ole mitään oireita?

Lääkäri tuli, kyseli, kuunteli, tutkaili ja totesi. - Korvissa ei kyllä näy mitään, ei punaisuutta, ei turvotusta. Kurkkukaan ei ole mitenkään pahan näköinen. Streptokokki-pikatesti nopeasti, negatiiviset löydökset jatkuivat. Minä olin kärsinyt päivätolkulla kipeästä korvasta ja nielusta, ja olin kutakuinkin varma, että tällä kertaa löytyy jotain, vaikka olenkin onnekas sikäli, että jälkitaudit eivät yleensä viihdy minussa. Mutta ei, tälläkään kertaa ei. Hyvä tietysti niin. - Tämä on jokin ikävä, sitkeä virustauti. Eipä tässä muuta voi ohjeistaa kuin yrittää lievittää oireita kuten tähänkin saakka. Ja tytöllä ei ole mitään oireita?

Vahvempaa kipulääkettä määräsi kuitenkin. Öisin saisi vain ottaa, sillä väsyttää. Suomessa puhuttaisiin kolmiolääkkeestä. Lääkäri toivotti hyvää toipumista ja ohjeisti erään hoitajan opastamaan meidät takaisin tiskille, josta olimme kierroksemme aloittaneet. Todellakin, pääsimme ulos tunnissa, jopa hieman alle. (Tyttäreni rekisteröi taas oleellisen: äiti, minä näin tuolla suklaata.) Olin saanut käteeni paperille kirjoitetun reseptin (vaikka täällä käsittääkseni käytetään melkein poikkeuksetta sähköisiä reseptejä, joista ei paperiversioita tarvita) ja se mukanani suunnistimme tyttäreni kanssa läheiseen ruokakauppaan, jonka apteekkiin ajattelin poiketa. Täällä on apteekkeja tuhkatiheässä, sillä ruokakaupoissa on lähes aina omat apteekit, ja sen lisäksi apteekkiketjuja on useita muitakin.

Torstai-ilta oli kiireinen, sillä haettuamme kaksoset preschoolista, kiirehdimme kotiin syömään päivällistä ja sen jälkeen takaisin koululle seuraamaan koulunäytelmää. Ja kun kaikki kolme lastamme suorittivat omat roolinsa ihastuttavalla tavalla, huomasin yhtäkkiä pysähtyväni miettimään, että korvani ei enää tuntunutkaan niin kipeältä. Tuli mieleen, että tämä on toiminut ennenkin näin; kun käy valittamassa vaivaansa lääkärissä ja saa vastaukseksi, että ei sinua mikään virusta kummempi vaivaa, alkaa ongelmakin poistua melkein itsestään.

Illalla kotona puristelin tuota lääkepurkkia kädessäni ja mietin, mahtaisinkohan tarvita sitä perjantai-iltana. Purkki näytti aivan sellaiselta kuin amerikkalaisissa elokuvissa. Tämä torstai-ilta oli vielä sellainen, että olin kotona yksin lasteni kanssa, enkä uskaltanut ajatella ottavani lääkettä, joka voisi viedä minut tokkuraan. En ole koskaan syönyt kodeiinipitoista lääkettä, enkä uskaltaisi ottaa sitä, ennen kuin talossa olisi taas toinenkin aikuinen paikalla. Joten menin nukkumaan pelkän tavallisen ibuprofeenin turvin ja toivoin, että särky helpottaisi yön aikana vielä oleellisesti.

Perjantai tuli, ja korva alkoi tuntua melkein normaalilta jo. Nielua särki vielä, mutta sekin oli jotenkin siedettävämpää. Piilotin lääkepurkin lääkekaapin ylimmälle hyllylle ja päätin pitää sen mielessä. Tietoisuus sen olemassa olosta saattaisi riittää jatkossakin pitämään korvasäryn loitolla. Sopii ainakin toivoa.

Nyt sunnuntai-iltana huomaan olevani jo lähes terve. Tämä oli pitkä harjoitus, mutta nyt on taas aika arvostaa normaalia arkea. Kun muistaisi sen vielä vähän useammin!