Mutta hei, ois viiniäkin

Se oli sellainen tavanomainen keskiviikko, vähän sellainen sillisalaattinen ja järjestystä kaipaava. Päässä oli jo puoleen päivään mennessä ehtinyt pyöriä monen monta asiaa, muistettavaa ja muutamaan kertaan unohtunuttakin. Olin juuri tullut koululta jo toista kertaa takaisin, sillä olin palannut sinne aamupäivällä erästä oppimispalaveria varten. Huolimatta suhteellisen sujuvasta englannin kielen taidostani olin pyöritellyt kuulemiani asioita päässäni useampaan kertaan - ehkä sitä voisi kutsua sellaiseksi vähän väsyttäväksi kommunikaatioksi, kun on yrittänyt juuri pitkään pinnistellä, että ymmärtää kaiken varmasti niin hyvin kuin haluaisi.

Olin juuri päässyt kotiin, kun puhelin soi. Näin, että joku soittaa paikallisesta numerosta, joten aivoissani pyörivä sekamelska sijoitti tuon puhelun samaan kategoriaan ja ajattelin vastatessani, että palaan siis puhumaan vielä samoista asioista kuin hetkeä aiemmin. Mutta langan päässä olikin Lindsay.

- Hei, oletko huomannut, että tässä ihan teidän lähettyvillänne on kiva talo myynnissä? Jos sulla olis aikaa huomenna, niin viideltä siellä olis tarjolla viiniä ja jotain pientä purtavaa ja vois jutella...

Naurattaa. Kiinteistönvälittäjä siis. - Kiitos vaan kutsusta! Ei olla kyllä juuri nyt ostamassa taloa. Mutta kiitos, kun ajattelit meitä! Suollan kohteliaisuuksia sitä tahtia, että oma kansalaisuusidentiteettikin alkaa kohta horjua.

- Mutta voisitte kai silti tulla? Ei se mitään, jos ette juuri ole ostamassa taloa. Tulkaa vaan käymään ja jutellaan ja...on sitä viiniäkin! Ja jos tiedät jonkun, joka olis kiinnostunut, niin voit antaa yhteystietoni...

Naurattaa vielä enemmän. Ois viiniäkin. Ei haittaa, ettet ole ostamassa taloa. Mutta yrität sitä kuitenkin vimmatusti myydä, jos tulen.

- Mietitään asiaa. Mutta ehkä mä tunnen jonkun, jota vois kiinnostaa. Valkoinen valhe, enkä yhtään tiedä miksi. Otan Lindsayn yhteystiedot ylös.

- Mutta hei, siis huomenna viideltä. Tulkaa, jos sopii aikatauluun. Ois sitä viiniäkin!

Seuraavana päivänä viiden nurkilla katselen ulos räntäsateeseen ja muistan Lindsayn kutsun. Sorry, ei mulla ollut aikomustakaan tulla. Kun ei olla ostamassa taloa just nyt.

Joku on käynyt ovella ja kahvaan on kiinnitetty lappu. Vaalimainos. Käsinkirjoitettu teksti sen sivussa: Sorry I missed you! - Sam. Haluaa osavaltion edustajaksi Montpelieriin. Sorry, Sam. En äänestä sinua. Mutta olis kai ollut kiva jutella (or not). 

En äänestä, kun ei ole äänioikeutta. Enkä mene asuntonäytölle, kun en osta taloa. Mutta kiva, kun olette niin tuttavallisia. You just made my day.

Työn ilo

- Mitä he sitten oikein tekevät? - No, joka iltapäivä kahden jälkeen on vartin mittainen työskentelyaika, jolloin tehdään pareittain pieniä siivoustehtäviä. Jotkut harjaavat lattioita, toiset pyyhkivät liitutauluja, jotkut järjestävät naulakoilla kengät riviin ja toisten tehtävänä on varmistaa, että yhteisen aulan musiikkitavarat ja pelit ovat oikeilla paikoillaan. Pienellä on aina parina isompi koululainen, joka voi opastaa, jos siihen on tarvetta. Opettaja selittää perusteellisesti, ja vanhempi kuuntelee, hieman hämmästyneenä kenties.

Lapset ovat kertoneet, että tehtävät vaihtuvat viikottain ja työskentelypari, job partner, puolivuosittain. Useimmiten kuulen koulun jälkeen, mitä töitä kukakin on sinä päivänä tehnyt - ja ainakin siitä, jos joku lapsistani on päässyt kaikkein toivotuimpaan tehtävään, nimittäin job checkeriksi. Siinä positiossa saa nimittäin seurata toisten työskentelyä ja palauttaa tehtävän suorittaja parantelemaan tulosta, mikäli siihen näyttää olevan tarvetta. - Job checker saa aina sanoa, onko job done vai not done! (Miksihän alan epäillä, että job checkerit taitavat olla useimmiten suhteellisen ankaria...)

Alan väistämättä mietiskellä, tehtiinkö omina kouluaikoina koulussa töitä, siis siivous- ja järjestelytöitä. Mieleen muistuu hämärästi kiertävät järjestäjävuorot, jolloin tehtäviin kuului tuntien jälkeen liitutaulun pyyhkiminen. Kävin pientä koulua, jossa ei ollut ruokasalia ollenkaan, mistä johtuen koululounas syötiin luokissa - järjestäjien tehtäviin kuului hakea ruokakärry keittiöltä ja palauttaa se lounaan jälkeen sinne takaisin. Muistan vieläkin, kuinka se oranssi (oliko se oranssi?) kärry kolisi vietävästi, kun sitä vedettiin läpi liikuntasalin ja sieltä käytäviä pitkin luokkaan.

Mutta yksi kysymys jää. Tuo mies, joka vanhempainillassa esittää tuon kysymyksen, miettii ihan samaa kuin minäkin, kuin ne kaikki muutkin. - Niin, kerrotko vielä, miten tuon saa sovellettua toimimaan myös kotioloissa?

Se mysteeri on melkoinen.

Pysytään(hän) asiassa

"Minä halusin olla presidentti!" Viisivuotiaalla pojallani on ilmoitusluontoista asiaa. Okei. Poikani innostus asiaan ei liity siihen, että aihe on tässä maassa (ynnä suurin piirtein koko muussakin maailmassa) erittäin ajankohtainen, sillä lapseni eivät ole seuranneet tätä käynnissä olevaa, asuinmaamme historian kenties kummallisinta presidenttikisaa. Muutaman viikon päästä voin kertoa heille, kuka tämän maan uusi presidentti tulee olemaan, mutta muut asiaan liittyvät (ja yllättäen liittyneet) seikat saavat jäädä vielä heidän tietoisuutensa ulkopuolelle.

Koulu lähestyi viime viikon lopulla tutuksi käyneellä viikkokirjeellään. Poikani kiinnostus presidentin virkaan liittyy siis siihen, että kirjeessä kerrottiin, että tällä viikolla koulussa aloitetaan USA:n hallinnon rakenteen käsittely - korostaen kuitenkin erityisesti sitä, että käynnissä olevaan presidenttikisaan ei oteta koulussa missään nimessä kantaa. Absolutely not, sillä politiikka on sensitiivinen aihe. Sitä eivät suoraan sanoneet, että tämänkertainen kilpailu maailman mahtavimmasta virasta on kenties likaisempi, omituisempi ja kansaa jakavampi kuin pitkiin aikoihin. 

Mutta koulussa siis puhutaan USA:n hallintoelimistä. Yksi luokka toimii senaattina, toinen edustajainhuoneena, kolmannesta löytyy presidentti (presidenttejä). Keskustellaan ehdotuksista, säädetään lakeja, käytetään veto-oikeutta ja palautetaan asioita käsittelyyn. Ja 5-6-vuotiailla kindergartenilaisilla on hauskaa, kun presidenttirooli osuu kohdalle.

Lapset ovat siis oppineet asioita - ihan oikeita sellaisia siitä, miten tätä maata hallitaan. Että maalla on presidentti, jolla on valtaa. Että ihmisillä on mahdollisuus vaikuttaa siihen, ketkä tätä maata johtavat. Että on paljon suuria asioita, joista täytyy päättää yhteisesti, tai että on ainakin pyrittävä vaikuttamaan siihen, kuka niitä päätöksiä tekee.

Kun ajan koululle päin, näen yllättäen risteyksessä, erään talon kulmauksessa kyltin, jossa lukee republikaanien presidenttiehdokkaan nimi. Parin päivän jälkeen kyltti on kadonnut yhtä nopeasti kuin ilmestyikin. Tuliko joku toisiin ajatuksiin vai hoitiko joku muu kyltin pois häiritsemästä, en tiedä. Sosiaalisessa mediassa vilahtaa kuva vermontilaisesta senaattorista, jonka viereen on asetelty kysymys: do you miss me now? Se, joka on selvinnyt surutyöstä senaattorin pudottua pelistä, pistää peliin koko tarmokkuutensa saman puolueen ehdokkaan puolesta. Vastentahtoisesti ehkä, mutta ei sillä ole nyt väliä.




Toivonko jotain? Kyllä toivon. Toivon, että marraskuun kahdeksantena päivänä voittaa järki.

Ettei kovin moni olisi umpikujassa.

Viivyttelyn taito

Olen viivytellyt ja väistellyt. Vähät välittänyt ja vitkutellut. Lukenut materiaaleja ja pyöritellyt aiheita päässäni, mutta moneen päivään en saanut aikaan yhtään mitään konkreettista. Onneksi olen opettanut itseni ymmärtämään, että ajatustyö ennen kirjoittamiseen ryhtymistä on osa prosessia sekin. 

Kirjoittamisen opinnot, joista minulle on tähän mennessä ehtinyt kertyä kokemusta reilun kuukauden verran, ovat edenneet osaltani siihen pisteeseen, jossa kohtasin ensimmäisen rimakauhun. Pitäisi nimittäin kirjoittaa draamakohtaus, mutta kirjallinen minäni meinaa kompastella. Ala on minulle vieras, vaikka kuinka olen yrittänyt kääntää tilanteen uutuudenviehätykseksi. 

Olen siis yrittänyt monenlaista. Kokeillut unohtaa koko tehtävän hetkeksi (odotellut ahaa-elämystä) ja keksinyt muuta tärkeää ja muka tärkeää tekemistä (vielä ehtii, vielä ehtii). Olen vajonnut kohti epätoivoa (en mä osaa kirjoittaa draamakohtauksia) ja alentanut omia kirjoittajan kykyjäni (toiset osaa kuitenkin kirjoittaa paljon hienompia tekstejä). Miettinyt jopa sitä, että kohtaanko tässä ja nyt, silmästä simään, valkoisen paperin (näytön) kammon, jos avaan tekstinkäsittelyohjelman ja tuijotan sen hohtavan valkoisena heijastelevaa dokumenttipohjaa.

Mutta sitten ajattelin, että annan arjen kuljettaa eteenpäin normaaliin tahtiin. Laitan lapset kouluun, käyn kaupassa, juon kahvia, kuljeskelen ympäriinsä ja ajattelen. Menin kirjakauppaan ja kiertelin siellä huvikseni, sillä se on ihana paikka. Voisin tutkia kirjakaupan hyllyjä vaikka kokonaisen päivän. Suunnittelisin, mitä kaikkea lukisin ja tekisin, jos minulla olisi määrättömästi aikaa. Haaveilisin. Ja löysinkin jotain - ehkä se oli jotain motivaation ja inspiraation välimaastosta, mutta se saisi kelvata.

Tulin kotiin ja avasin tietokoneen. Kirjoitin pari sivua elämäni ensimmäistä draamakohtausta ja tarkastelin luonnostani. Kyllä siinä vielä paljon viilaamisen varaa olisi, mutta ehkä siitä sittenkin tulisi jotain. Kirjoittamisen jälkeen söin, join kahvit ja otin vartin päiväunet. Jätin tekstin oman onnensa nojaan ja palaan viimeistelemään sitä sitten, kun olen viivytellyt tarpeeksi ja deadline tulee tarpeeksi lähelle. Ei siitä mestariteosta tule, mutta pääsinpä kynnyksen yli. 

Jännää tämä opiskelu!

Kaukaiset saaret

Esikoisen luokkahuoneessa paistaa aina aurinko, ainakin siltä tuntuu, kun astuu sisään. Huone on laaja, siinä on ikään kuin monta osaa, jotka on erotettu muutamalla hyllyllä, pöydillä ja tuoleilla. Lukunurkkauksessa on tällä hetkellä muutamia rantatuoleja ja niiden päällä houkuttelevan värikkäitä tyynyjä. Kirjatelineeseen kauniisti sijoitetut kirjat sekä seinille ripustetut kuvat ja huoneentaulut kertovat tarinaa auringosta, vedestä, merenrantamaisemista ja trooppisesta kasvillisuudesta sekä eläimistöstä. Minun tekisi mieli kysyä opettajalta, voisinko minäkin jäädä tänne. Istahtaisin epäröimättä tuohon valkoiseen rantatuoliin.

Koulun opetusohjelmaan kuuluvat teemat, jotka vaihtuvat suurin piirtein puolivuosittain. Tämän syksyn teema on Tyynenmeren saaret, ja opettajan viitteliäisyyttä voi vain ihailla. Mainitsin hänelle, että olet tehnyt tästä luokkahuoneesta todella viihtyisän ja inspiroivan, syksyn oppimisteemaa silmällä pitäen. Olen yrittänyt, hän hymyilee ystävälliseen tapaansa. Yrittänyt? Minulla olisi kulunut sietämätön määrä työtunteja, että olisin saanut luokasta tuon näköisen. Esimerkiksi pelkästään siinä, että olisin askarrellut nuo värikkäät kirjaimet, jotka muodostavat oven yläpuolelle tervehdyksen 'aloha'.

Syksyn teema tulee lähelle erityisesti siinä vaiheessa, kun ensimmäiset esitelmäaiheet valitaan. Koulussa tekevät ensin brainstormingia (viisivuotiaanikin käyttävät sanaa, jota minä opin käyttämään joskus aikuisiällä) ja keräävät suuren lakanallisen verran mahdollisia aiheita, joista jokainen saa valita viisi mieluista. Seuraavaan päivään mennessä on vanhempien tullut keskustella lastensa kanssa näistä mahdollisista aiheista, sillä siinä vaiheessa seuraa aiheiden jako - jos samaa aihetta mielii moni, käytetään arvontaa.

Ollaan muuten melko kaukana Tyynestämerestä täällä itärannikon tuntumassa. Siksi(kin) alkoi jännittämään kohtuullisen paljon siinä vaiheessa, kun tiesin esitelmämateriaalien etsinnän alkavan. Tänä vuonna aikaa oli annettu vajaan viikon verran, ja näin pienten koululaisten ollessa kyseessä, vastuu lankeaa suurelta osin vielä vanhemmille. Joten viime viikonloppuna käynnistimme etsinnät - tarkoituksenamme siis löytää materiaalia sekä Tyynenmeren saarten juhlatraditioista, vapaapäivistä ja tansseista että alueella käytössä olevista tai perinteisistä veneistä. Helpommin sanottu kuin tehty, sillä lapsille suunnattua kirjallisuutta ei tuntunut olevan tarjolla. Mitä en sinänsä edes kovin paljon ihmettele. Mutta onneksi on google, ja lupa käyttää sitä(kin).

Tänä maanantaina, syksyn toistaiseksi (kenties) viileimmän aamun (+2C kera pohjoistuulen) läpi pyyhältäessämme kantoi jokainen lapsistamme mukanaan värikästä, nimettyä muovitaskua, johon olin sievästi niputtanut jokaiselle muutamia artikkeleja omista aiheistaan. Kiikuttivat ne tärkeinä opettajilleen, jotka ottivat ne ilolla vastaan. Äidit (ja isät) saavat huokaista nyt kuukauden verran, jona aikana lapset valmistelevat esitelmäänsä koulussa opettajien johdolla. Viimeinen koitos kannattaa vanhempien teroittaa mieliin viimeistään viikkoa ennen varsinaista esitelmäpäivää, sillä aiheeseen liittyen tulee valmistella/askerrella/rakentaa aiheesta jokin 3d- tai interaktiivinen malli. Kertaa kolme, muistuttaa kolmen koululaisen äiti itseään.

Tänä maanantai-iltana lämpömittari näyttää jälleen kahta celsiusastetta. (Olis vähän kaipuuta Hawaijille, hei.)