tiistai 16. syyskuuta 2014

Muista ostaa purjoa!

Minä tunnustan, että jos jossain viitataan nopeisiin arkiruokiin, kiinnittää se melko suurella varmuudella tämän itsensä kiireiseksi tuntevan ainakin kuvittelevan perheenäidin huomion. Luvatkaa minulle vartissa valmistuvia koko perheelle maistuvia, vieläpä toivon mukaan ravinteikkaita aterioita, ja minä olen aivan myyty! (Eihän sitä kenenkään tarvitse tietää, että tällä ikuisella kiireisyyspuheella voi peitellä paljon myös omaa laiskuuttaan... eiku. No, okei.)

No, meillä on joka tapauksessa käytössä niitä nopeita, tai ainakin helppoja arkiruokia. Yksi niistä on suosikkiruokamme kanapaistos, joka ei ehkä valmistu aivan niin nopeasti kuin useimmiten toivoisin, mutta helppo se on. Ja hyvä. Tämä ruoka on saanut meillä huomattavan monta muunnosta, sillä siitä tulee mieheni kokkaamana erilaista kuin minun tekemänäni, ja lisäksi sen makuun vaikuttaa paljon myös se, mitä kaapista sattuu löytymään (sekä se, mitä kokki muistaa sekaan laittaa).

Tarvitaan siis kanaa. Se voi olla suikaleita tai leikkeitä tai vaikka valmiiksi grillatusta kanasta revittyjä palasia (itse preferoin viimeisintä vaihtoehtoa). Ja näinhän se sitten käy:

Kananpalat uunivuokaan. Kasviksia lisäksi, esimerkiksi paprika ja sipuli toimivat aina mainiosti. Yksi olennainen osa on omasta mielestäni purjo, mutta siinä on se haaste, että minä en muista ostaa sitä. Sitten kun muistan, en tule käyttäneeksi sitä kerralla (nekin ovat täällä suurempia, muuten) ja pilkon se lopun pakastimeen valmiiksi annospaloiksi. Ja sitten kun mietin siellä kaupassa, pitikö sitä purjoa ostaa, niin arvaatkaapa, muistanko minä, onko sitä siellä pakastimessa. No, en varmasti. Joten ostan todennäköisesti uuden ja pilkon sitä taas annospaloiksi sinne pakastimeen. No, tästäkin huolimatta meillä on pakastimessa kuitenkin vähän muutakin kuin purjoa.

Kasvisten pilkkominen on oma lukunsa. Kun nimittäin otat veitsen ja keskityt siihen pilkkomiseen, on varmasti sillä hetkellä yhdellä / kahdella / kolmella lapsella asiaa sinulle. Joten kun olet piilottanut veitsen hetkeksi hyvin kauas pöydän reunasta ja olet käynyt antamassa lapselle juotavaa / erottelemassa riitapukareita / selvittelemässä, mistä tuokin outo ääni taas kuuluu, voit palata pilkkomaan kasviksia. Sen jälkeen voit heitellä ne kananpalojen sekaan. Jos käytän maustamatonta kanaa, heittelen päälle ainakin mustapippuria, hieman suolaa ja luultavasti paprika- ja sipulijauhetta. Todennäköisesti unohdan jotain.

Uunikin kannattaa laittaa päälle, sillä kun yrität saada siedettävässä ajassa lapsille ruokaa pöytään, ei kannata tuhlata aikaa siihen, että odottelet uunin lämpenemistä (äitimilloinruokaonvalmistaäitimilloinruokaonvalmista). Minä olen jo vihdoin löytänyt uunini kanssa yhteisen sävelen fahrenheiteissa, mutta celsiuksia käyttäisin luultavasti n. 225 asteen verran.

Sitten seuraa mielestäni tärkein vaihe. Sekoita kipossa kermaa (tai ruokakermaa) ja smetanaa tai sitä vastaavaa ainesta - itse käytän täällä Ameriikassa sour creamia. En minä osaa sanoa, minkä verran niitä laitetaan, mutta kuvittele sen verran, että se seos uppoaisi sopivasti sinne vuokaan ja lähes peittäisi ne kasvikset ja kananpalat. Mutta - mausta seos ensin. Itse käytän usein pippureita, valkosipulijauhetta ja suosikkimaustettani sipulijauhetta, mutta yksi mauste on muita tärkeämpi: sitruunapippuri. Sitä ei sovi unohtaa, sillä tässä ruoassa se on yksi jujuista. Sitruunapippurista johtuen en lisää seokseen yhtään suolaa. Curryakin voi lisätä, jos siitä tykkää. Itselläni on siihen hieman epävarma suhde - sitä saa olla, mutta liika currymauste peittää mielestäni muita makuja. Tämä toki vain oma mielipiteeni. Mutta lisään vähän currya. Jos muistan.

Sen jälkeen voit kuorruttaa koko komeuden juustoraasteella, tai olla kuorruttamatta. Jos haluat kikkailla, työnnä komeus uuniin ja lisää juustoraaste vasta paistamisen loppuvaiheessa. Minä lisään sen heti, sillä luuletteko tosiaan, että muistaisin katsella kelloa siltä varalta, että muistaisin lisätä sen juuston kesken paistumisen. Heh. Se kiireinen kotiäiti voi unohtaa aivan hyvin senkin, että se ruoka on ylipäätään siellä uunissa. Sillä joku kuitenkin pyysi juuri juotavaa / tarvitsee apua jonkin esineen kanssa / kaipaa apulaista vessareissulle / riitelee sisaruksensa kanssa. Ja sillä aikaa, kun taas selvittelet, kuka otti kenenkin kädestä mitäkin ja kenellä mikäkin esine ensin oli, ehdit kyllä unohtaa moneen kertaan jo senkin, että se ruoka oli siellä uunissa. Jos siis muistat, anna ruoan olla uunissa noin tunnin verran, jos kanat olivat raakoja. Jos ne olivat kypsennettyjä, riittänee 15-20 min.

Mutta tässä se sitten komeilee!




Ja kyllä, siinä on se viivästyslisäkin - erotuomarina toimiminen sai todennäköisesti aikaan pari ylimääräistä uuniminuuttia, mutta makuun se ei ehtinyt vaikuttaa. Tätä syötiin suurella mielihalulla. Minä keitän sen oheen yleensä tuoksuvaa itämaista riisiä (namnamnamnam), mutta yhtä lailla se maistuu monen muunkin lisäkkeen kanssa. Ja salaattia kylkeen joka tapauksessa. 

Ja nyt seuraavat kiitokset! Ne menevät ystäväpariskunnallemme, joka on vuosia sitten tutustuttanut meidät tähän reseptiin. Resepti ei varmaankaan alunperin ollut aivan tällainen, mutta mielestäni juju piileekin siinä, että jokainen voi kokeilemalla muokkailla reseptistä itselleen maistuvimman. Tee siis miten teet - mutta älä unohda sitruunapippuria. Erityisesti valkosipulijauheen kanssa liitossa - siinä on taikaa!

maanantai 15. syyskuuta 2014

Sattuuhan sitä

No niin, on aloitettava näin: en voi sanoa pitäväni vessahuumorista. Täällä meillä päin joutuu kuitenkin suhtautumaan näihinkin asioihin väistämättä välillä pelkällä huumorilla, vai mitäs sanotte siihen, että on aivan normaalia, että vessat menevät tukkoon tämän tästä. Vaikka sinne ei ajaisi yhtään mitään muuta kuin sitä, mitä sinne kuuluu ajaa. Meillä esimerkiksi eräs vessa on niin kroonisesti tukkoon menevä, että se täytyy avata suunnilleen joka päivä sillä nk. karhupumpulla. Kolmevuotias poikammekin tietää tämän ja osaa jo valitettavan näppärästi etsiskellä käsiinsä kyseisen pumpun, kun sitä tarvitaan. Mutta ei tämä mikään meidän taloutemme ongelma yksin ole - kyllä näitä ongelmia on ihan siellä sun täällä muuallakin. Kuten kouluissa.

Mutta hyppään silti vielä hetkeksi muihin aiheisiin! Kouluun liittyviin kylläkin, sillä sitähän se meidän elämämme nykyään paljolti on. Vaikka viisihenkisestä perheestämme vain yksi on tällä hetkellä koululainen, on tämä ollut meille melkoinen mullistus, ja kahvipöytäkeskustelujemme kiistaton ykkösaihe.

Koululta on mahdollista ostaa lounas kolmena päivänä viikossa, sekä sen lisäksi piakkoin myös yhtenä päivänä pizzaa (joiden tekemiseen oppilaat osallistuvat). Olisimme olleet valmiita ostamaan tuon lämpimän lounaan tyttärellemme, sillä ruokalista on yllättänyt minut positiivisesti (on lähdettävä siitä, että ennakkokäsitys oli melko huono - tosin se perustui vain kuulopuheisiin yleisestä kouluruoan tasosta Amerikassa), mutta tyttäremme ilmoitti selkeästi haluavansa syödä kotilounasta omasta heppatermoksestaan, joten noudatamme nyt hänen toivettaan.

Tällaista on tarjolla.

Mitä minä olen nähnyt? Ruokasaliksi muuttuneen jumppasalin täynnä nälkäisiä lapsia. Monta kaatunutta lounasta. Monta läheltä piti -tilannetta. Jälkiruokasmoothieta lattialla ja seinissä. Penkeissään hyöriviä ja pyöriviä lapsia, jotka syövät kukkurallisia lautasellisia mac & cheeseä ja hakevat sitä vielä lisää, sekä annoksiaan näykkiviä lapsukaisia, jotka kaivelevat eväslaukuistaan naksupusseja. Heitä, jotka vertailevat eväsboxiensa sisältöä kavereidensa kanssa. Ja taitaa omista kouluvuosista olla todellakin aikaa - minulla ei ainakaan ollut mitään käsitystä enää, millainen meteli voi lähteä koulullisesta lapsia ruokasalissa. (Tullut vanhaksi?)

Ai niin, mikä ihmeen vessahuumori? Poiketaan siis vielä koulun vessaan. Olin käymässä koululla ja avustin tytärtäni vähän pidemmällä vessareissulla. Olin tainnut huomata aiemminkin, että vessa ei vedä aivan kunnolla, mutta miksikäs minä siitä olisin huolta kantanut, eihän tämä minun vessani ole, kyllä minä niiden omieni kanssa saan tarpeeksi taistella. Niin. Ja sitten tyttäreni veti sen vessan. No, ei se oikein lähtenyt siitä toimimaan toivotulla tavalla, ja minä sitten painan sitä huuhtelukahvaa uudemman kerran.

Ja mitä? Tiedättekö, kun sanotaan, että sinulla on ne kaksi sekuntia aikaa miettiä, mitä teet - ennen kuin homma lähtee käsistä. Joten kun minä painoin sitä kahvaa, niin sillä sekunnilla huomasin, että tässä taitavat olla nyt ne minun kaksi sekuntiani. Sillä kauempaa ei olisi kestänyt, kun se yhtäkkisesti ylöspäin nouseva vedenpinta olisi saavuttanut sen pöntön reunan. Voi jestas sentään.

Mutta onneksi en ole ihan noviisi näissä asioissa! Salamannopea silmäys paljasti karhupumpun paikan ja yhtä nopea pumppaus pelasti maagisella tavalla ulkosuomalaisen loppupäivän. Sen, mitä sieluni silmät ehtivät jo nähdä, saatte kuvitella ihan itse. Minun vessahuumorini loppuu tähän! 

perjantai 12. syyskuuta 2014

Tunnelmapaloja

Ihmettelin joinakin päivinä, miksi tyttäreni luokassa on pienessä korissa kokoelma pieniä, kauniita kiviä. Koristeita kaiketi, ajattelin. Ne on aseteltu pienen lukemiseen tarkoitetun paikan lähettyville ja koska ne ovat melko keskeisellä paikalla, olen kiinnittänyt niihin huomiota jo useita kertoja. 

Esikoiseni opettaja on ihastuttava, vanhempi nainen. Hänellä on tästä koulusta jo yli 30 vuoden kokemus, joten hänen huomaansa on helpottavaa jättää lapsensa koulupäivän ajaksi. Kun hän päivän päätteeksi kerää lapset violetin maton päälle kuuntelemaan satuja, hän kertoo lapsille aina ensin, että jokainen voi ottaa korista pienen kiven käteensä. Ja silloin minulle aukenee noiden kivien tarkoitus - ne ovat kiehtovan sileitä ja kauniita, ja kun lapset saavat hypistellä jotain käsissään, he selvästikin keskittyvät paremmin kuuntelemaan.

Tuon naisen kerronnassa on jotain kiehtovaa. Lastenkirjat ovat ihania ja hän lukee niitä suurella sydämellä, eläytyen jokaiseen tarinaan. Hän jaksaa vastata jokaiselle pienelle ihmettelijälle, joka jää pohtimaan, mitä jokin sana tarkoittaa. Ja kun hän on lukenut jonkin aikaa, voi huomata, että lapset tuijottavat kirjaa herkeämättä. Moni heistä makoilee matolla ja näyttää melkein torkahtelevan. Pienelle lapselle iltapäivän tunnit ovat jo pitkiä, kun aamusta lähtien on tekemistä riittänyt. 


Koulun aamut alkavat aamupiirillä, johon kaikki lapset kerääntyvät puoli yhdeksän aikoihin. Vanhempia on myös mukana paljon - moni, joka pystyy jäämään hetkeksi koululle lasta tuodessaan, jää aamupiirin ajaksi. Nimenhuudon jälkeen on ilmoitusten vuoro. Lapset saavat kertoa itselleen tärkeistä asioista, joita he haluavat jakaa toisten koululaisten ja opettajien kanssa. Olen nähnyt uimakilpailupokaaleja, uusia pehmoleluja, jojotemppuja, legorakennelmia, askartelutöitä, lemmikkien kuvia. Vaikka mitä. Ja ihaillut joka kerta sitä, miten lapset osaavat keskustella. Kun opettaja kertauttaa koulun sääntöjä ja pyytää lapsilta esimerkkejä, monta kättä nousee pystyyn. Kun kysytään, ketkä isommista lapsista haluavat ilmoittautua pienempien ongelmatilanteiden ratkaisijoiksi, löytyy heti useita kiinnostuneita. Keskustelu on avointa, ja usein se vain jatkuisi ja jatkuisi. Ja jokaisesta, ihan jokaisesta hyvästä elkeestä tai kauniista käytöksestä, oppilas saa huomiota.

*****************************************

Odotan koulun käytävällä, että esikoiseni luokkakavereineen tulee luokasta ulos. He ovat menossa lounaalle, ja jokainen on ottanut hyllystä oman eväslaukkunsa. Kuuntelen hieman salaa, kuinka luokassa pulputetaan ja opettajat joutuvat rauhoittelemaan joukkoa. Sitten kuulen avustavan opettajan äänen, kuinka hän pyytää lapsia kertomaan, mitkä ovat hyviä käytöstapoja jonossa. Ja kuinka yksi toteaa napakasti, että on seistävä suorassa katse ovelle päin. Toinen muistaa, että eväslaukkua ei sovi heilutella ympäriinsä, vaan se pidetään kauniisti vieressä. Ja joukko hiljenee. Ja pian kaikki tulevat kauniissa jonossa luokasta ulos. 

*****************************************

Koulun ohjelmaan kuuluu myös kiinteästi se, että isommat lapset opastavat pienempiä. Joka päivä tällaiset työparit saavat jonkin siivous-/järjestelytehtävän, jonka he suorittavat yhdessä. Toisinaan isommat voivat lukea pienemmille. Ja kun tehdään koulun yhteisiä projekteja, isommat auttavat esiteltävien töiden näytteille asettelussa. Oma tyttäreni on ollut toistaiseksi erään n. 10-vuotiaan pojan työparina ja on pärjännyt hänen kanssaan vallan mainiosti. Ja kun tämä poika tulee minut nähdessään aivan erityisesti kertomaan, miten tyttäreni oli tänään osannut häntä avustaa - no, tuntuu suorastaan liikuttavalta.

*****************************************

Koululla on oma puutarha, joka sijaitsee koulun takana. Kasvimaalta löytyy ainakin herneitä, porkkanoita, punajuuria ja parsakaalia. Puista poimitaan omenoita, päärynöitä, persikoita ja kirsikoita, pensaista mustikoita. Lapset saavat osallistua puutarhan töihin, sillä yksi koulun ydinajatuksista pohjautuu siihen, että lapset tietävät, mistä ruoka pöytiimme tulee. Lapset osallistuvat niin sadon korjaamiseen kuin ruoan valmistamiseen. Pienimmätkin saivat tällä viikolla osallistua omenoita poimimalla, jotka sitten toimitettiin koulun keittiöön omenasosetta varten.


Ja kun opettaja päivän päätteeksi pyytää lapset jonoon ja asettuu itse jonon eteen, on liikuttavaa katsella, kuinka lapset toinen toisensa jälkeen halaavat opettajaa tai antavat hänelle läpyjä. Ja jokaista hän puhuttelee nimeltä ja kiittää hyvästä päivästä. Ja kun hän perjantain päätteeksi toteaa 'good week!', ei voi kovin paljon eri mieltä olla. Taidan olla aika tyytyväinen valintaamme.

P.S. Mutta eihän se arki aina ruusuilla tanssimista ole, ei edes auringonkukilla, jotka lapsemme luokan ikkunasta kauniisti näkyvät. Sillä arki on sitäkin, kuinka lapsilaumasta lähtee uskomattoman kova ääni ruokasalissa, tai kuinka amerikkalaisten vessat menevät vähän väliä tukkoon, kouluissakin. Joten odottakaa vain, siihenkin puoleen päästään vielä, vaikka tänään herkuteltiinkin tunnelmapaloilla. Palataan ympyröihin siis :)


tiistai 9. syyskuuta 2014

Siellä jossain välimaastossa

Olen välitilassa. Uusien rutiinien armoilla, jotka kuitenkin houkuttavat. Ne ovat sotkeneet tutun elämäni, kuitenkin ne ovat tuoneet mukanaan uutta, jota olen myös kaivannut. On jännittävää, mutta samalla jotenkin hämmentävää hypätä yhtäkkiä viikossa uuteen elämään. Jotenkin niin nopeasti elämäämme on hypähtänyt liuta uusia ihmisiä, joiden kanssa olemme tekemisissä lähes päivittäin. 

En ihmettele, että tyttäreni pää on vähän pyörällä kaikesta uudesta, mitä koulun aloittaminen on hänelle tuonut. Äitikin kun on tuntenut olonsa vähän harhailevaksi, vaikka olemmekin saaneet hyvin ystävällisen vastaanoton kaikin puolin. Sen lisäksi, että yritän pitää jatkuvasti silmäni ja korvani auki, jotta saisin kerättyä kaiken mahdollisen tiedon, päässäni risteilee miljoonia pieniä ja suurempia asioita, joita yritän parhaani mukaan järjestellä. 

Se on kaunistelematon kuva koulun pihasta.
Sillä sellaisiahan ne usein ovat.

Aamut ovat olleet toistaiseksi sujuvia (kopkopkop), ja olemme karauttaneet koulun pihaan juuri sopivaan aikaan, jolloin koululla on jo liikehdintää, mutta helpostikin puolet koululaisista on vielä saapumatta. Oma lokero löytyy jo näppärästi tytöltäkin, ja kengät vaihtuvat rutiininomaisesti ulkokengistä sisäversioihin. Oma luokka löytyy rivistä ensimmäisenä ja sen ovi on aina kutsuvasti auki. Jokaisena aamuna pöydille on jo valmiiksi aseteltu pelejä ja muuta puuhaa, joiden parissa lapset saavat viettää aikaansa ennen aamupiirin alkua.

Olen kuitenkin tietyllä tapaa välimaastossa. Vietän joka päivä aikaa koululla, auttaen tytärtäni, mutta pyrin myös vetäytymään sopivissa kohdissa takavasemmalle. Samalla, kun ajatukseni pyörivät sen ympärillä, miten pieni esikoiseni pärjää, kulkevat ajatukseni vähän väliä myös kotiin, jossa nuoremmat lapseni viettävät samalla hetkellä aikaa lastenvahdin kanssa. Olen pitkästä, pitkästä aikaa siinä tilanteessa, että joudun jakamaan aikaani konkreettisesti lasteni kesken. Siihenkin on näköjään totuttelemista.

Kuljen edestakaisin koulun ja kodin väliä, tarpeen mukaan. Niiden välinen matka on tullut viime päivinä tutuksi. Huomaan jälkikäteen, etten edes muista noista ajeluista oikein mitään. En muista, otinko kaiken mukaan, en sitäkään, teinkö kaiken, mitä ajattelin. En muista, olenko hoitanut kotitöitä edes suurinpiirtein sen verran kuin aiemminkin. En muista, ostinko kaupasta kaikkea, mitä tarvitsin. En muista, etsinkö jo sadevaatteita valmiiksi, kun muistan, että katsoin jossain vaiheessa sääennusteen sadettakin lupailevan. En kuitenkaan muista, milloin sitä ennustetta katselin.

Tällä hetkellä olen jonkinlaisessa välitilassa myös terveyteni suhteen. Ensimmäisen kouluviikon päätteeksi sain itse vähän niin kuin kurkkukivun. Sen jälkeen sain vähän niin kuin nuhan, vaikken oloani varsinaisesti sairaaksi tunnekaan. Välillä myös tuntuu, että minulla on vähän niin kuin yskää. Ja jotenkin olen vähän väliä vähän väsynyt, vaikka periaatteessa olen nukkunut lähes riittävästi joka yö. Toivoa sopii, että tulen piakkoin terveeksi, enkä vain vähän niin kuin terveeksi.

Juttelin tänään tyttäreni opettajan kanssa ja kerroin olevani - välitilassa. Etten oikein osaa vielä ajatella, missä minun kuuluisi milloinkin olla. Ja kun kysyin, että häiritseekö tämä edestakaisin poukkoiluni häntä, niin hän vain hymyili ystävälliseen tapaansa 'whatever you feel like is best for her, follow it, that's ok for me'. Koska tästä me menemme eteenpäin, tavalla tai toisella, koko ajan. 

Ja sitten huomaankin, ettei minulla ole mihinkään kiire. Vaikka päivät tuntuvat kiireisiltä, ne vain menevät sillä tavoin kuin menevät. Ja minä kellun siellä välitilassa niin kauan, kunnes järjestys alkaa muodostua. Ehkäpä välitilasta tulee jotenkin systemaattisempi ajan myötä, ainakin tutumpi. Tai ehkäpä löydän sen järjestyksen, ja siirryn välitilasta johonkin selkeämpään tilaan. Kunhan aika on sopiva.

Because it's best to go further day by day, we agreed.

maanantai 8. syyskuuta 2014

Just a Sunday afternoon

We have beer, soda, fruit juices, white wine, red wine... what could I bring to you? Soljuu vähän korvienkin ohitse, mutta nappaan pitkästä listasta lasillisen valkoviiniä, kiitos. Meidät on kutsuttu sunnuntai-iltapäivän visiitille vanhemman pariskunnan luo, ja vähän hämmästellen ja ympärillemme pälyillen astumme suuren uusenglantilaisen talon eteisestä peremmälle.

Muista nimet, muista, muista, suomalainen. Vieläkin onnistun välillä kuuntelemaan ihmisten nimiä huonosti, vaikka tässä nimiä runsaasti puheessa viljelevässä kulttuurissa olen jo parisen vuotta elänyt. Mutta kyllä minä tällä kertaa muistan nimet, vaikka olemmekin ensi kertaa tässä talossa käymässä, enkä ole jututtanut rouvaa koskaan aiemmin. 

Kukkakimppu rouvalle, hyvä valinta. Ei oikein muuta olisi osannut viedäkään, ja jotain edes jonkin verran näyttävää haluan ojentaa. Amerikkalainen tyyli on myös kukkakimpuissa runsas ja väreiltään loistelias, ja näkyy olevan aivan nappivalinta tähän talouteen, jossa kukkia näkyy olevan siellä täällä. Hyvähyvä.


Kukkia siis on, mutta aika paljon kaikkea muutakin. Amerikkalainen sisustustyyli on pohjoiseurooppalaista runsaampi, koristeellisempi ja värikkäämpi. Huomaan taas ajattelevani, että oma pelkistetty tyylimme olisi taatusti monen paikallisen mielestä vähintäänkin tylsä. Meidän taloudessamme väriläiskät muodostuvat lähinnä lasten leluista (joita nyt joka tapauksessa on aina vähän siellä sun täällä näkyvillä, ja varsin usein siellä ja täällä).

Meidät johdatellaan keittiön kautta lähes kauttaaltaan lasitettuun aurinkohuoneeseen, josta avautuu näkymä takapihalle. Niin, kyllä minäkin tällaisen näkymän ottaisin. Suojaisa piha, jonka takana siintää aina siisti golfnurmi. Ja sen suojaisan pihan keskellä pitkulainen uima-allas. Sanoinko jo, että voisinhan minä tämän näkymän kelpuuttaa. Nii-in.

I'm fine with this, thank you. (Ei kiitos, ei enää täydennystä tähän viinilasiin, jota en ehdi tyhjentää kuin muutaman kulauksen verran, kun se on jo taas täytetty). Oikein onnistunut valkoviinivalinta kyllä, mutta varhainen sunnuntai-iltapäivä, kylässä vieraassa paikassa ja kolme lasta kotona odottamassa vanhempia iltatoimille - ei enää valkoviiniä, kiitos. Vaikka hyvää onkin. Kuten myös tuo tuorejuustovaahterasiirappiomena-sekoitus, jota keksien päällä tarjoillaan. Ja muut snackit ja hedelmät sun muut. Ja muistan kehua emäntää. Hyvähyvä. 

Oikeasti on aivan miellyttävää. On aivan mielenkiintoista kuunnella, kuinka tuo vanhempi pariskunta kertoo asuneensa nuorempina Manhattanilla. Mitkä ovat heidän suosikkiravintoloitaan New Yorkissa. Kuinka elämä on tuonut heitä pohjoisemmaksi, ja kuinka Vermontissa on hyvä asua, vaikka verotus ei suosiollisin olekaan. Kuinka veri kuitenkin tuntuu vetävän etelämmäksi ja talviasunto on etsinnässä. Kun löytyisi se täydellinen paikka, riittävän rauhallinen ja kaunis, kuitenkin eläväinen. Mielenkiintoisia ajatuksia.

Oma elämäntilanteemme on aika toisenlainen. Mutta mikseipä sitä toisinaan voisi viettää sunnuntai-iltapäivää näinkin - aikuisten ihmisten kesken, niin, että saa sanottua kokonaisia lauseitakin välillä, ilman että joku keskeyttää. Kuunneltuakin niitä kokonaisia lauseita, ilman että joku keskeyttää.

Thank you so much, but we need to go now. Takaisin lämpimään loppukesän iltaan ja omaan elämään. Joka on sitä parasta, in any case.

perjantai 5. syyskuuta 2014

Untuvikkoviikko

Huh, ensimmäinen viikko takana.  Jo monta viikkoa ehdin ajatella, miltä tässä vaiheessa tuntuisi, ja sittenkin se on jotenkin erilaista. Kutakuinkin miljoona asiaa pyöri päässä jo etukäteen, mutta arvaatkaapa paljonko niitä nyt siellä pyörii. Moneen asiaan on saatu selvyys (ja samalla itselle huojentunut olo), mutta nyt tämä vasta jännittäväksi käy, kun on päästy tositoimiin.

5-vuotias tyttäreni aloitti tällä viikolla pre-Kindergartenin,  eli varsinaista koulua edeltävän ’luokan’, yhden niistä (monimutkaisuuden vuoksi; seuraavana on vuorossa Kindergarten, luultavasti, vaikka nämä jutut menevätkin vähän kehitystason ja kypsyyden mukaan). Periaatteessa voisi puhua esikoulusta, mutta ihan sitäkään tämä ei ole. Tämä kuuluu Elementary Schoolin piiriin, johon kuuluvat siis yhtä lailla myös varsinaisen ’alakoulun’ luokka-asteet, eli 1st ja 2nd ja niin edelleen. Tämä ohjelma noudattaa Elementary Schoolin kalenteria, eli jokaisella näistä luokka-asteista koulu alkaa klo 8.30 ja päättyy n. 2.45.

Mutta takaisin ensimmäiseen aamuun! Käsittämättömän rauhallinen sellainen, jolloin aikakin tuntuu riittävän ja kaikki tavaratkin on katsottu illalla valmiiksi. Tästä onnittelen itseäni, vaikka kohtuullisen hyvä organisaattori uskonkin olevani, yleensä ainakin. Meitä lähtee koululle kolme, sillä me molemmat vanhemmat haluamme olla kokemassa tämän ikimuistoisen aamun.

Paikalla ollaan onneksi ajoissa, sillä rekisteröintijono on vielä lyhyt. Pitkäksi se ehtii kyllä muodostua, sillä vähän jokaisella tuntuu olevan jotain täydennettävää. Ja papereita riittää, sillä maan tapaan kuuluu pyytää lupa vähän jokaiseen asiaan. Puuh. Olen täyttänyt pilkuntarkasti jokaisen lappusen, sitä myöten, että minä päivinä haluan lapselleni tarjottavan maitoa lounaan yhteydessä. Ja antakaa nyt ulkosuomalaisen vähän huvittuakin – minä nimittäin en tilannut hänelle yhtenäkään päivänä suklaamaitoa, vaan hän saa tyytyä tavalliseen maitoon. Hän kun ei edes tiedä suklaamaidon olemassaolosta (eikä osaa muuten vielä lukea, joten uskallan tämän kirjoittaa). Ulkosuomalaisen ajoissa saapumisessa on muuten toinenkin etu: siinä odotellessa ehtii se itseään hyväksi organisaattoriksi kehuskeleva äiti-ihminen lähettää lapsen isän hakemaan niitä sisäkenkiä, jotka jäivät sinne eteisen naulakkoon. Siis kotona sijaitsevaan naulakkoon.

En ole muuten viimeiseen reiluun pariinkymmeneen vuoteen viettänyt näin paljon aikaa koulussa yhden viikon aikana. Olen halunnut olla lapseni tukena uudessa tilanteessa ja järjestänyt niin, että voin näin aluksi auttaa ja opastaa häntä uusissa ympyröissä. Tyttäreni on pieni ja arka, ja vieläpä vähän kielipuoli näiden amerikkalaislasten joukossa. Aluksi ajattelin, ettei hän ymmärrä puoliakaan siitä, mitä hänelle sanotaan. Ja kuitenkin huomaan, kuinka hän poimii sanan sieltä ja toisen täältä, ja osaa kuitenkin enemmän, kuin kuvittelin. Jo toisena päivänä koulussa hän käytti jopa muutamaa kokonaista lausetta englanniksi. (Tarviiko lisätä, että äiti oli aika ylpeä?)

Luokkahuone. Silloin, kun on vielä hiljaista.
Olemme onnekkaita. Olemme päätyneet kouluun, jossa on upea henki. Koulu, joka on pieni ja jossa jokaiselle tuntuu olevan aikaa. Jokainen koulun opettajista on jututtanut moneen kertaan niin minua kuin tytärtäni ja halunnut olla mukana sopeuttamassa meitä uuteen maailmaan. Ja joka kerta, kun olen törmännyt koulun johtajaan, hän on muistanut kysyä, onko minulla kysyttävää ja pyytänyt olemaan yhteydessä. Enkä voi sanoa muuta kuin että olen suunnattoman iloinen tuosta huolenpidosta.

Yksi koulun ydinajatuksista on yhteisöllisyys ja eläminen yhteisessä maailmassamme, luontoa kunnioittaen. Se, että jokaiseen koulupäivään sisältyy pienten ja isompien koululaisten yhteistä kanssakäymistä (esim. yhteisten tehtävien muodossa) on mielestäni aika upea juttu. Ja kun 10-vuotias poika ylemmältä luokalta tulee, esittelee itsensä ja kertoo, että sai tänään työparikseen tämän pienen suomalaistytön, niin äidistä tuntuu aika liikuttavalta. Ja sitten tuo tyttäreni kuuntelee tätä poikaa ja menee auttamaan häntä tehtävässä. Heidän tehtäväänsä kuuluu järjestellä koulun salissa oleva soittonurkkaus. Ja tuo poika ottaa kaksi tamburiinia ja ojentaa toisen tyttärelleni, näyttäen, mihin koriin se kuuluu laittaa. Ja kun pikkuinen tyttöni laittaa tamburiinin oikeaan paikkaan, kehuu poika niin paikalliseen tapaan ’Great job!’. Äidinmaidossa taitavat täällä tuonkin oppia. Mukavalta se joka tapauksessa tuntuu.

Joten kyllä se tästä lähtee. Pala palalta, joka päivä uutta oppien. Niin tytär, kuin äitikin.

Luokan omat lemmikit.
 Voi sitä riemua, kun akvaario sai asukkaat toisena koulupäivänä!

Tänään olen tehnyt blogiyhteistyötä erään Pennsylvaniassa asuvan suomalaisäidin kanssa. Anitta on kirjoittanut myös tahollaan 5- ja 7-vuotiaiden tyttäriensä ensimmäisestä kouluviikosta. Hänen tarinaansa voit lukea täältä.

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Mitäs me kummajaiset

'Oletko silittänyt mun paidat?', kyselee keski-ikää lähestyvä mies eräänä iltana kotosalla. 'Juu olen, mutta ei siihen suotta kannata totutella. Sattui vain olemaan aikaa, kun silittelin muutakin, ja olivathan ne siellä kodinhoitohuoneessa jo aika pitkään roikkuneetkin', toteaa samaan ikäluokkaan kuuluva rouvashenkilö kahvikuppinsa takaa. Miehellä on kuitenkin jostain syystä suuri houkutus jatkaa vielä: 'Voisikohan tästä kuitenkin vetää johtopäätöksen, että jos ne jätetään sinne viikkopäiväkausiksi odottamaan, ne silittäytyvät vähän kuin itsekseen?' Tiedättekö - ei tullut lupauksia.

Mutta mistä piti kirjoittaa? Siitä, mikä meistä tekee täällä vähän erikoisia, eli miten tässä ympäristössä poiketaan joukosta. Ihan vain siksi, että on totuttu tekemään joitakin asioita eri tavalla kuin paikalliset. Silittämiseen tämä liittyy siten, että olemme varmaan tällä seudulla ainoita, jotka silittävät kauluspaitoja itse (tai siis mieheni silittää, huom huom), sillä kaikkihan pitävät luonnollisena, että sellaiset pestään pesulassa, tietenkin. Useimmiten siten, että ne noudetaan kotoa ja tuodaan kotiovelle. Onhan se kätevää, mutta vielä ei ole tullut kokeiltua (sanoo rouva, joka ei kuitenkaan silitä niitä).

Mutta hypätäänpä autoiluun. Tuolla ajellessani en viitsi edes ajatella, moniko muu kuski mahtaa esimerkiksi iltasella olla vesiselvä. Alkoholinkäyttö kyllä harvoin näyttäytyy (ainakaan näillä seuduin) mitenkään ongelmallisena, mutta amerikkalainen moraali on tässä kohtaa suomalaista löyhempi. Tämän maan kansalainen astuu rattiin, vaikka olisi ottanut ravintolassa yhtä useammankin annoksen. Sillä amerikkalainen, tuohan menee joka paikkaan autolla, joka tapauksessa. Kyllä promillerajat täällä tarkat ovat, mutta ei niitä niin pilkuntarkasti kovinkaan moni tunnu ottavan. Tosin kuten jo totesinkin, juominen on harvoin niin humalahakuisen oloista kuin kotoisessa Suomenmaassa.


Mutta mihin nämä nyt sitten liittyvät? Vaikkapa siihen, että vaikka meitä helle vieläkin hellii ja lämpöä on luvassa pidemmänkin ennusteen mukaan, kylmenevät ne ilmat täälläkin taas joskus, viimeistään marraskuussa. Ja kun viime päivinä olen tavannut useaan kertaan esikoisemme koulun Parent Handbookia, ovat sieltä löytyvät vaatevarustusohjeet kyllä helpoimpia asioita noudattaa. Käsikirjasta löytyy tarkka luettelo siitä, kuinka lapsi tarvitsee niin sadevaatteita kuin talvitakkia ja talvihousuja sekä pipoa, hanskoja ja sen sellaista. Kun lämpötila voi täällä laskea keskitalvella reilusti alle nollan celsiusasteen ja hyytävä viima tuoda Kanadasta arktista ilmaa, niin ei suomalaisen kyllä tule mieleenkään pukea lasta jotenkin muuten kuin lämpimiin talvitamineisiin. Näkeehän täällä (onneksi) talvella paksuihin takkeihin, kenkiin ja pipoihin puettuja lapsia, mutta hanskoja ja talvisia housuja käytetään harvemmin. Mielenkiinnolla odotan, miten lapseni luokkakaverit talvella pukeutuvat - onko meidän tyttäremme ainoa, jolla on kauttaaltaan paksut vaatteet. No, en aio kuitenkaan pukea häntä enää haalareihin, jotteivät hämmästele, että missä ihmeen avaruuspuvuissa sitä oikein kuljetaan. Talvihaalari on nimittäin täällä vain ja ainoastaan vauvojen vaate (jos heidänkään). 

Mutta joukkoon mahdutaan, vaikka erilaisia vähän ollaankin. Ja jos lapseni puenkin kylmään säähän aivan kuten olen Suomessa tehnyt, niin oma talvipukeutumiseni on tainnut vähän löystyä. En muista, oliko minulla esimerkiksi viime talvena mitään muuta talvista päähinettä kuin pipo, jota käytin lenkkeilessä tai lasten kanssa ulkoillessa. En nimittäin tainnut koskaan muulloin pukea mitään päähäni. Talvikengätkin tuli kaiveltua varastosta vasta siinä vaiheessa, kun lunta jo tuprutteli. Ja paksummat hanskat löysin silloin, kun talven selkä oli jo taittumassa. Joten ehkä minä sitten kuitenkin olen vähän jossain asiassa muuntunut. Mutta promillerajaa kunnioitan ja aion jatkossakin kunnioittaa - siihen auttaa myös surkea viinapää. Taidan olla sen verran vähänlaisesti harjoitellut, ettei ole päässyt paremmaksi kehittymäänkään. Toisaalta, tulee epäilemättä halvemmaksikin tämä ratkaisu, jossa päänsäryn saa melkein pelkästään pulloa katselemalla. 

Ja onhan minulla vielä jokin ominaisuus, josta en ole luopunut, kun en oikein osaa. Jos ostoskärrypalautuspaikoissa on jokin kärry siististi paikoillaan, on todennäköisesti ulkosuomalainen ollut asialla. Paikallinen tapa on jättää kärry useimmiten juuri siihen, jossa sen tyhjäksi saa. Eli keskellä parkkipaikkaa. Ja vaikkei tähän yksityiskohtaan kiteytyisikään mikään sen vaikuttavampi kulttuuriero, niin vietävän ärsyttävää se on. Kuvitelkaa vain, kun etsitte sitä toiseksi viimeistä parkkiruutua ja se onkin varattu - sen kärryn toimesta. Voi huokaus!