Kato, kaivuri!

En minä tänään kaivureista kirjoita. Ei kyllä olisi ihan omaa alaakaan. Tuli vain niin hauska otsikko! Mutta autoista ajattelin kirjoittaa kyllä - sellaisista vähän isommista, tai ainakin tavallisista autoista poikkeavista. Eivät nekään minun alaani ole, mutta rohkea rokan syö, vai miten sitä nyt sitten sanotaankaan. Se olisikin muuten minulle todella rohkeaa, sillä hernekeiton makuun en ole vielä tähän päivään mennessä päässyt. Mutta jorinat sikseen.

Aloitetaan näistä vähän pienemmistä. Nämä ovat paikallisia postiautoja. En voi sille mitään, että nämä alkavat aina hymyilyttää - ovat jotenkin niin lystikkäitä. Olisivat vielä punaisia, niin korvissani soisi jo Postimies Paten naseva tunnari (postintuopostinvie... joko tartutin?) Näistä sopii kyllä tykätä siksikin, että postin palvelu (ainakin minun kokemani) on ollut täällä aina pelkästään positiivista. Koskaan ei tarvitse hakea mitään pakettiakaan mistään toimipisteestä, vaan siinä tapauksessa, että posti ei mahdu siihen hassunmalliseen pitkulaiseen postilooraan, se tuodaan kotiovelle saakka. Ja jos haluan lähettää tavallisen kirjeen tai kortin, johon minulla on valmiiksi postimerkki olemassa, voin jättää sen omaan postilaatikkoomme ja nostaa vain punaisen viitan ylös merkiksi postimiehelle, jotta tietää napata lähtevät postit mukaansa. Käyn kyllä suhteellisen usein myös pikkuisessa paikallispostissamme, sillä lähettelen aina silloin tällöin jotain korttia kummempaa Suomeen saakka, ja silloin joudun joka kerta täyttämään tullikaavakkeen. Onneksi sujuu jo rutiinilla sekin.

Poliisiautojakin näkee ihan riittämiin, on tiheys vähän toista luokkaa kuin Suomessa. Poliisit ovat kyllä aina yksin, mutta heitä on siis niin tiheässä, että tiukemman paikan tullen he saavat aina äkkiä kaverin paikalle. Amerikkalaiseen tyyliin poliisi ja hälytysajoneuvot pyyhältävät kyllä vikkelästi paikalle, kun jotain sattuu. Jos liikenteessä osuu kolaripaikalle, tulee aina ensin sellainen tunne, että mitä todella vakavaa onkaan nyt tapahtunut. Mutta kyse on usein siitä, että ihan pienenkin tilanteen ympärille kerääntyy vain maan tavan mukaan suuri määrä hälytysajoneuvoja. Tehokkaasti ne onnistuvatkin heti sulkemaan tien.

Tästä päästäänkin sujuvasti paloautoihin. Ne ovat aina uskomattoman kiiltäväksi puunattuja. En ole keksinyt muuta syytä kuin sen, että palomiesten tehtäviin kuuluu luppoaikanaan puhdistaa ja kiillottaa autoja.

Mitäkö ihmettä nuo ilmapallot tuossa tekevät?
 No, kuva on näpsäisty paloaseman avoimien ovien päivänä.

Olen ihastellut paloautojen kiiltävää pintaa usein. Mutta olen myös kokenut tilanteen, jossa en olisi todellakaan halunnut niitä nähdä. Puolisentoista vuotta sitten meillä oli nimittäin palohälytys - kaikeksi onneksi väärä sellainen. Olimme juuri matkalla mieheni kanssa lentokentälle, suunnitelmissa oli miniviikonloppureissu New Yorkiin. Lapset jäivät kotiin vierailulle saapuneiden isovanhempien hoiviin. Olimme viiden minuutin päässä lentokentältä, kun puhelin soi. Meille ilmoitetaan, että kodissamme on palohälytys. Sanomme, ettemme voi tietää, mikä tilanne todellisuudessa on, sillä emme ole kotona. Hätäinen u-käännös kotia kohti siis. Juutumme risteyksessä ruuhkaan, ja miksi? Siksi, että hälytyksessä olevat paloautot tukkivat liikenteen. Tiedätte sen epämiellyttävän tunteen, kun näkee paloautojen pyyhältävän hälytyksessä ohitse. Vielä ikävämpi on se tunne, kun tajuaa, että ne menevät meille. Muistan vieläkin aivan tarkasti muutamia hetkiä: paloautojen vilkkuvat valot horisontissa meidän edellämme, kun emme pysy perässä, vaikka itsekin ajamme hyvää vauhtia. Ne kengät, joiden korot uppoavat syksyisen kosteaan nurmikkoon, kun juoksen pihan poikki ovelle, kun en halua kiertää pihakäytävää pitkin. Neljä hakuin varusteltua palomiestä eteisessä. Kaikki kunnossa, onneksi. Syyksi tulkitaan kai sensoriin eksynyt pölyhiukkanen, tai jotain vastaavaa. New Yorkiin ei sillä kertaa päästy, mutta myöhemmin kyllä. 

Mutta palataan kuitenkin vielä niihin kaivureihin! Meidän lapsemme bongailevat mielellään kaikenlaisia kulkupelejä ja työkoneita - veikkaan, että ovat saaneet kiinnostuksensa verenperintönä isältään. Mutta kyllä minäkin niitä jo osaan vähintään välttävästi bongata, vaikken ollenkaan kaikkia väitäkään tunnistavani. Odotankin sitä päivää, kun huudahdan lapsenomaisen innostuneena 'Kato, kaivuri!' - ja huomaan sen jälkeen, ettei minulla ollutkaan sillä kertaa yhtään leikki-ikäistä mukanani. Mutta paljonhan äideille anteeksikin annetaan, eikö?