Juttelin äskettäin suomalaisen ystäväni kanssa, joka asuu perheineen toisella puolen Yhdysvaltoja. Heillä on myös kouluikäisiä lapsia. Olimme kovin yhtä mieltä siitä, että kyllä täällä koulunkäynti on oikeastaan yhdenlaista hauskanpitoa, elämysmatkailua, ilon tuottamista lapsille. Kertooko se kulttuurista, ehkä siitä, että lapsia halutaan miellyttää? Kertooko se siitä, että on vain todettu, että helpoimmin lapset oppivat, kun oppiminen on hauskaa? Kertooko se siitä, että tämä yhteiskunta on monessa suhteessa lapsilähtöinen?
Mene ja tiedä. Hauskaa kuitenkin riittää. Pienet 4-5-vuotiaat saavat päivän mittaan niin paljon leikkiä (ja oppia leikin avulla), että kun tyttäreltään kysyy, mitä koulussa tehtiin, niin hän sanoo joka kerta, että leikittiin. Ovathan nuo pikkuiset kindergarten-ikäiset niin pieniä vielä, että minä olen pelkästään tyytyväinen, että lapselleni on jäänyt leikkiminen mieleen. Jos he harjoittelevat hahmottamista, he saavat ensin rakentaa palikoista haluamansa rakennelman. Sen jälkeen he piirtävät sen. Jos he harjoittelevat kirjoittamista, saavat he ensin piirtää mieleisensä kuvan. Sen jälkeen opettaja kirjoittaa heille kuvasta lauseen, jonka he voivat kopioida. Jos heillä on ohjelmassa matematiikkaa, he saavat rakentaa mallin mukaan eri muotoisista palikoista kuvion. Sen jälkeen he piirtävät ja laskevat, montako kappaletta mitäkin muotoa tarvittiin. Meidän tyttäremme on aina pitänyt muodoista ja tämä tehtävä on hänelle mieluinen. Ensimmäisellä kerralla hän ilmoitti heti alkuun tarvitsevansa kuusikulmion. Englanniksi tietenkin (arvatkaapa, tiesikö äiti, että tyttärensä tuntee tuon sanan englanniksi).
Esikoisemme luokka on täynnä erilaisia leluja, kehittäviä sellaisia kyllä. Valtavasti piirustus-ja askartelutarvikkeita. Akvaario ja mikroskooppeja. Hiekkapöytä ja vesiallas. Pelejä, pelejä ja pelejä. Palikoita, legoja, rakennussarjoja. Kirjanurkkaus. Ei liitutauluja, ei pulpetteja. Pieniä pyöreitä pöytiä - ja valtavasti kotoista tunnelmaa.
Olemme päättäneet ottaa tästä elämyksellisydestä kaiken irti, sillä ei voi olla huono asia, että lapsilla on koulussa hauskaa. Oman lapsen kohdalla kun ei vielä tässä vaiheessa tarvitse kantaa niin suurta huolta siitä, että kuinka paljon ja missä tahdissa sitä kouluaineiden oppimista oikein tapahtuu. Koulua on nyt käyty kolmisen viikkoa, ja nyt jo huomaan kotona, kuinka lapseni kertaa koulussa opittuja asioita kuin huomaamattaan. Ja minulla kun on ollut lapsi, joka on aina helposti sanonut, ettei osaa. Ja nyt hän yhtäkkiä tuntuu saaneen juonesta kiinni. Koska hän on saanut leikkiä koulussa. Ja oppia huomaamattaan.
Kyllä elämyksellisyys ja hauskanpito ylemmillä luokka-asteilla täälläkin vähenee ja enemmän toki, onneksikin, keskitytään silloin jo itse kouluaineisiin. Tässä koulussa esimerkiksi kuudesluokkalaisilla on paljon omaa ohjelmaa verrattuna siihen, että muut luokka-asteet tekevät paljon asioita yhdessä. Näillä kuudesluokkalaisilla on myös selvästi eniten järjestely- ja siivoustehtäviä ja pieniä vastuita, kuten kiertävä nimenhuutovuoro.
Ja kuten ystäväni kanssa samaa mieltä olimme, ei koulunkäynti voi aivan pelkkää showta olla, sillä eihän se muuten elämään kasvata, joka ei kuitenkaan ole pelkkää showta sekään. Ikäviäkin asioita on jokaisen tehtävä, joten sekin on hyödyllistä, että jokainen joutuu tekemään myös tylsiä läksyjä. Tekemään asioita, joita ei halua. Ottamaan vastuuta sellaisistakin asioista, jotka eivät aina niin mukavilta tunnukaan.
Mutta kyllä minä kernaasti annan lasteni solahtaa koulumaailmaan sen hauskanpidon ja suurten elämysten myötä. Sillä aika liikuttavaakin on kuulla, kuinka tytär oli innoissaan osallistunut punajuurten korjuuseen koulun kasvimaalla ja ihastellut matoja, joita oli löytänyt. Tai tomaatinraakileita tai hurjan hienoja keppejä. Etsiskelköön niitä jatkossakin.
Show siis jatkuu, ja saa jatkua. Pikkuveli pitää vielä kaksoissiskonsa kanssa omaa showtaan kotosalla, mutta elkeet ovat jo hallussa. Täältä tullaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti