Untuvikkoviikko

Huh, ensimmäinen viikko takana.  Jo monta viikkoa ehdin ajatella, miltä tässä vaiheessa tuntuisi, ja sittenkin se on jotenkin erilaista. Kutakuinkin miljoona asiaa pyöri päässä jo etukäteen, mutta arvaatkaapa paljonko niitä nyt siellä pyörii. Moneen asiaan on saatu selvyys (ja samalla itselle huojentunut olo), mutta nyt tämä vasta jännittäväksi käy, kun on päästy tositoimiin.

5-vuotias tyttäreni aloitti tällä viikolla pre-Kindergartenin,  eli varsinaista koulua edeltävän ’luokan’, yhden niistä (monimutkaisuuden vuoksi; seuraavana on vuorossa Kindergarten, luultavasti, vaikka nämä jutut menevätkin vähän kehitystason ja kypsyyden mukaan). Periaatteessa voisi puhua esikoulusta, mutta ihan sitäkään tämä ei ole. Tämä kuuluu Elementary Schoolin piiriin, johon kuuluvat siis yhtä lailla myös varsinaisen ’alakoulun’ luokka-asteet, eli 1st ja 2nd ja niin edelleen. Tämä ohjelma noudattaa Elementary Schoolin kalenteria, eli jokaisella näistä luokka-asteista koulu alkaa klo 8.30 ja päättyy n. 2.45.

Mutta takaisin ensimmäiseen aamuun! Käsittämättömän rauhallinen sellainen, jolloin aikakin tuntuu riittävän ja kaikki tavaratkin on katsottu illalla valmiiksi. Tästä onnittelen itseäni, vaikka kohtuullisen hyvä organisaattori uskonkin olevani, yleensä ainakin. Meitä lähtee koululle kolme, sillä me molemmat vanhemmat haluamme olla kokemassa tämän ikimuistoisen aamun.

Paikalla ollaan onneksi ajoissa, sillä rekisteröintijono on vielä lyhyt. Pitkäksi se ehtii kyllä muodostua, sillä vähän jokaisella tuntuu olevan jotain täydennettävää. Ja papereita riittää, sillä maan tapaan kuuluu pyytää lupa vähän jokaiseen asiaan. Puuh. Olen täyttänyt pilkuntarkasti jokaisen lappusen, sitä myöten, että minä päivinä haluan lapselleni tarjottavan maitoa lounaan yhteydessä. Ja antakaa nyt ulkosuomalaisen vähän huvittuakin – minä nimittäin en tilannut hänelle yhtenäkään päivänä suklaamaitoa, vaan hän saa tyytyä tavalliseen maitoon. Hän kun ei edes tiedä suklaamaidon olemassaolosta (eikä osaa muuten vielä lukea, joten uskallan tämän kirjoittaa). Ulkosuomalaisen ajoissa saapumisessa on muuten toinenkin etu: siinä odotellessa ehtii se itseään hyväksi organisaattoriksi kehuskeleva äiti-ihminen lähettää lapsen isän hakemaan niitä sisäkenkiä, jotka jäivät sinne eteisen naulakkoon. Siis kotona sijaitsevaan naulakkoon.

En ole muuten viimeiseen reiluun pariinkymmeneen vuoteen viettänyt näin paljon aikaa koulussa yhden viikon aikana. Olen halunnut olla lapseni tukena uudessa tilanteessa ja järjestänyt niin, että voin näin aluksi auttaa ja opastaa häntä uusissa ympyröissä. Tyttäreni on pieni ja arka, ja vieläpä vähän kielipuoli näiden amerikkalaislasten joukossa. Aluksi ajattelin, ettei hän ymmärrä puoliakaan siitä, mitä hänelle sanotaan. Ja kuitenkin huomaan, kuinka hän poimii sanan sieltä ja toisen täältä, ja osaa kuitenkin enemmän, kuin kuvittelin. Jo toisena päivänä koulussa hän käytti jopa muutamaa kokonaista lausetta englanniksi. (Tarviiko lisätä, että äiti oli aika ylpeä?)

Luokkahuone. Silloin, kun on vielä hiljaista.

Olemme onnekkaita. Olemme päätyneet kouluun, jossa on upea henki. Koulu, joka on pieni ja jossa jokaiselle tuntuu olevan aikaa. Jokainen koulun opettajista on jututtanut moneen kertaan niin minua kuin tytärtäni ja halunnut olla mukana sopeuttamassa meitä uuteen maailmaan. Ja joka kerta, kun olen törmännyt koulun johtajaan, hän on muistanut kysyä, onko minulla kysyttävää ja pyytänyt olemaan yhteydessä. Enkä voi sanoa muuta kuin että olen suunnattoman iloinen tuosta huolenpidosta.

Yksi koulun ydinajatuksista on yhteisöllisyys ja eläminen yhteisessä maailmassamme, luontoa kunnioittaen. Se, että jokaiseen koulupäivään sisältyy pienten ja isompien koululaisten yhteistä kanssakäymistä (esim. yhteisten tehtävien muodossa) on mielestäni aika upea juttu. Ja kun 10-vuotias poika ylemmältä luokalta tulee, esittelee itsensä ja kertoo, että sai tänään työparikseen tämän pienen suomalaistytön, niin äidistä tuntuu aika liikuttavalta. Ja sitten tuo tyttäreni kuuntelee tätä poikaa ja menee auttamaan häntä tehtävässä. Heidän tehtäväänsä kuuluu järjestellä koulun salissa oleva soittonurkkaus. Ja tuo poika ottaa kaksi tamburiinia ja ojentaa toisen tyttärelleni, näyttäen, mihin koriin se kuuluu laittaa. Ja kun pikkuinen tyttöni laittaa tamburiinin oikeaan paikkaan, kehuu poika niin paikalliseen tapaan ’Great job!’. Äidinmaidossa taitavat täällä tuonkin oppia. Mukavalta se joka tapauksessa tuntuu.

Joten kyllä se tästä lähtee. Pala palalta, joka päivä uutta oppien. Niin tytär, kuin äitikin.

Luokan omat lemmikit.
 Voi sitä riemua, kun akvaario sai asukkaat toisena koulupäivänä!

Tänään olen tehnyt blogiyhteistyötä erään Pennsylvaniassa asuvan suomalaisäidin kanssa. Anitta on kirjoittanut myös tahollaan 5- ja 7-vuotiaiden tyttäriensä ensimmäisestä kouluviikosta. Hänen tarinaansa voit lukea täältä.