Näihin muistoihin palaan usein. Kaikesta tuosta on melkein kuusi vuotta aikaa, mutta jotkut niistä muistoista palaavat tämän tästä mieleen, selkeinä ja kirkkaina - kuin olisivat tapahtuneet eilen. Tänään en kuitenkaan kirjoita siitä, kuinka sain lapseni syliin aivan liian aikaisin, vaan palaan siihen, mitä tapahtui sitä ennen. Mitä tapahtui silloin, kun elämäni muuttui aivan pienessä hetkessä aivan mullistavalla tavalla.
Muistelen, että se oli varsin tavanomainen työpäivä. Tiistai, ja sen aamupäivän ajan tein huoneessani töitä, söin vähän hätäisen lounaan puolenpäivän aikoihin, sillä olin menossa heti sen jälkeen neuvolalääkärin luokse tarkistuttamaan raskausoireeni, joka oli terveydenhoitajaa hieman edellisellä viikolla huolettanut. Minä jätin työhuoneessani kaiken kesken, sillä ajattelin ehtiväni iltapäivän aikana kyllä saada vielä monta asiaa hoidettua ja järjestykseen. Ja sitten piipahdin sinne lääkärin vastaanotolle. Kello oli suunnilleen yksi.
Ja sitten tuijotin silmät sumussa sairaalahuoneen kelloa, joka näytti melkein viittä. Sieltä neuvolalääkäriltä minut oli ohjattu TAYSin äitiyspolille ja sieltä osastolle. Olin saanut antibiootteja ja kortisonia ja ties mitä. Ja sitten makasin siellä ja tuijotin sitä kelloa ja päässäni takoi vain yksi lause: luultavasti et pääse kotiin ennen synnytystä. Ja raskausviikkoja minulla oli siinä vaiheessa 24+1. Eihän tässä näin pitänyt käydä. Eihän minulle, eihän meille, eihän vauvalle näin pitänyt käydä.
Luultavasti meni pari päivää, että sain itseni jollain tavoin jaloilleni. Konkreettisesti en saanut, sillä minut määrättiin vuodelepoon, jota ehti sittemmin jatkua kaikkiaan kuukauden verran. Se tuntui hirvittävän pitkältä ajalta. Ja kun tuntui, ettei enää mitenkään kykene makaamaan sängyssä, ja odottamaan ja odottamaan, piti muistuttaa itseään siitä, että jokainen tunti vie tilannetta eteenpäin ja antaa lapselleni mahdollisuuden kehittyä kohdussa lisää.
Mutta mistä oikeasti halusin kirjoittaa, niin siitä, että tuolta ajalta minulla on myös hyvin paljon hyviä muistoja. Ja ne liittyvät siihen, että olen vieläkin suunnattoman kiitollinen siitä tuesta, jonka silloin sain. Mieheltäni toki, ja sukulaisiltani, mutta myös lukemattoman monilta muilta, jotka elämääni jollain tavalla koskettivat. Muistelen vieläkin niitä puhelinsoittoja, tekstiviestejä, sähköposteja sekä monia vierailuja, joita sain osakseni. Muistan ne kukat, jotka eivät meinanneet mahtua sairaalapöydälle, ne suklaat, joita oli lipaston laatikko pullollaan. Hedelmät, kirjat, sudokut, lehdet ja kaikki kauniit elkeet. Ne sanat, jotka lohduttivat. Ne sanat, jotka vievät ajatukset välillä pois aiheesta, sillä ihan koko aikaa ei jaksanut eikä halunnut puhua omasta tilanteesta. Ne hetket, kun itse huomasi lohduttavansa toisia, jotka kokivat asiaa syvästi minun kauttani.
Nämä kukat koristavat nyt keittiötäni. Niitä katsellessani päädyin taas muistelemaan niitä kukkalähetyksiä, joita silloin sairaalaan sain. Ne kukat ovat kuihtuneet, mutta mielessäni kannan ikuisesti sitä muistoa, että saan olla suunnattoman kiitollinen heistä, jotka muistivat minua tuolloin ja auttoivat minua jaksamaan päivän kerrallaan eteenpäin. Moni teistä lukijoistani kuuluu heihin. Joten, kiitos, kiitos vielä.
Minulla on vahvuuteni. Se on pitkä pinna. Olen tullut siihen tulokseen, että se auttoi minua jaksamaan tuon ajan ylitse, ei yksin, mutta osana sitä kaikkea. Jonkun toisen vahvuus on jokin aivan muu, ja elämämme käännekohdissa on yritettävä löytää se oma vahvuusalue, joka kantaa eteenpäin. Niiden heikkouksienkin ylitse, joita meiltä kaikilta löytyy. Joskus vahvuudet tuntuvat pysyttelevän piilossa juuri silloin, kun niitä eniten tarvitsisi. Minä olen kovin onnellinen, että pystyin tunnistamaan oman vahvuuteni tuona hetkenä. Se on säilyttänyt minut eheämpänä kuin koskaan uskalsin toivoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti