Sattuuhan sitä

No niin, on aloitettava näin: en voi sanoa pitäväni vessahuumorista. Täällä meillä päin joutuu kuitenkin suhtautumaan näihinkin asioihin väistämättä välillä pelkällä huumorilla, vai mitäs sanotte siihen, että on aivan normaalia, että vessat menevät tukkoon tämän tästä. Vaikka sinne ei ajaisi yhtään mitään muuta kuin sitä, mitä sinne kuuluu ajaa. Meillä esimerkiksi eräs vessa on niin kroonisesti tukkoon menevä, että se täytyy avata suunnilleen joka päivä sillä nk. karhupumpulla. Kolmevuotias poikammekin tietää tämän ja osaa jo valitettavan näppärästi etsiskellä käsiinsä kyseisen pumpun, kun sitä tarvitaan. Mutta ei tämä mikään meidän taloutemme ongelma yksin ole - kyllä näitä ongelmia on ihan siellä sun täällä muuallakin. Kuten kouluissa.

Mutta hyppään silti vielä hetkeksi muihin aiheisiin! Kouluun liittyviin kylläkin, sillä sitähän se meidän elämämme nykyään paljolti on. Vaikka viisihenkisestä perheestämme vain yksi on tällä hetkellä koululainen, on tämä ollut meille melkoinen mullistus, ja kahvipöytäkeskustelujemme kiistaton ykkösaihe.

Koululta on mahdollista ostaa lounas kolmena päivänä viikossa, sekä sen lisäksi piakkoin myös yhtenä päivänä pizzaa (joiden tekemiseen oppilaat osallistuvat). Olisimme olleet valmiita ostamaan tuon lämpimän lounaan tyttärellemme, sillä ruokalista on yllättänyt minut positiivisesti (on lähdettävä siitä, että ennakkokäsitys oli melko huono - tosin se perustui vain kuulopuheisiin yleisestä kouluruoan tasosta Amerikassa), mutta tyttäremme ilmoitti selkeästi haluavansa syödä kotilounasta omasta heppatermoksestaan, joten noudatamme nyt hänen toivettaan.

Tällaista on tarjolla.

Mitä minä olen nähnyt? Ruokasaliksi muuttuneen jumppasalin täynnä nälkäisiä lapsia. Monta kaatunutta lounasta. Monta läheltä piti -tilannetta. Jälkiruokasmoothieta lattialla ja seinissä. Penkeissään hyöriviä ja pyöriviä lapsia, jotka syövät kukkurallisia lautasellisia mac & cheeseä ja hakevat sitä vielä lisää, sekä annoksiaan näykkiviä lapsukaisia, jotka kaivelevat eväslaukuistaan naksupusseja. Heitä, jotka vertailevat eväsboxiensa sisältöä kavereidensa kanssa. Ja taitaa omista kouluvuosista olla todellakin aikaa - minulla ei ainakaan ollut mitään käsitystä enää, millainen meteli voi lähteä koulullisesta lapsia ruokasalissa. (Tullut vanhaksi?)

Ai niin, mikä ihmeen vessahuumori? Poiketaan siis vielä koulun vessaan. Olin käymässä koululla ja avustin tytärtäni vähän pidemmällä vessareissulla. Olin tainnut huomata aiemminkin, että vessa ei vedä aivan kunnolla, mutta miksikäs minä siitä olisin huolta kantanut, eihän tämä minun vessani ole, kyllä minä niiden omieni kanssa saan tarpeeksi taistella. Niin. Ja sitten tyttäreni veti sen vessan. No, ei se oikein lähtenyt siitä toimimaan toivotulla tavalla, ja minä sitten painan sitä huuhtelukahvaa uudemman kerran.

Ja mitä? Tiedättekö, kun sanotaan, että sinulla on ne kaksi sekuntia aikaa miettiä, mitä teet - ennen kuin homma lähtee käsistä. Joten kun minä painoin sitä kahvaa, niin sillä sekunnilla huomasin, että tässä taitavat olla nyt ne minun kaksi sekuntiani. Sillä kauempaa ei olisi kestänyt, kun se yhtäkkisesti ylöspäin nouseva vedenpinta olisi saavuttanut sen pöntön reunan. Voi jestas sentään.

Mutta onneksi en ole ihan noviisi näissä asioissa! Salamannopea silmäys paljasti karhupumpun paikan ja yhtä nopea pumppaus pelasti maagisella tavalla ulkosuomalaisen loppupäivän. Sen, mitä sieluni silmät ehtivät jo nähdä, saatte kuvitella ihan itse. Minun vessahuumorini loppuu tähän!