Mitäs me kummajaiset

'Oletko silittänyt mun paidat?', kyselee keski-ikää lähestyvä mies eräänä iltana kotosalla. 'Juu olen, mutta ei siihen suotta kannata totutella. Sattui vain olemaan aikaa, kun silittelin muutakin, ja olivathan ne siellä kodinhoitohuoneessa jo aika pitkään roikkuneetkin', toteaa samaan ikäluokkaan kuuluva rouvashenkilö kahvikuppinsa takaa. Miehellä on kuitenkin jostain syystä suuri houkutus jatkaa vielä: 'Voisikohan tästä kuitenkin vetää johtopäätöksen, että jos ne jätetään sinne viikkopäiväkausiksi odottamaan, ne silittäytyvät vähän kuin itsekseen?' Tiedättekö - ei tullut lupauksia.

Mutta mistä piti kirjoittaa? Siitä, mikä meistä tekee täällä vähän erikoisia, eli miten tässä ympäristössä poiketaan joukosta. Ihan vain siksi, että on totuttu tekemään joitakin asioita eri tavalla kuin paikalliset. Silittämiseen tämä liittyy siten, että olemme varmaan tällä seudulla ainoita, jotka silittävät kauluspaitoja itse (tai siis mieheni silittää, huom huom), sillä kaikkihan pitävät luonnollisena, että sellaiset pestään pesulassa, tietenkin. Useimmiten siten, että ne noudetaan kotoa ja tuodaan kotiovelle. Onhan se kätevää, mutta vielä ei ole tullut kokeiltua (sanoo rouva, joka ei kuitenkaan silitä niitä).

Mutta hypätäänpä autoiluun. Tuolla ajellessani en viitsi edes ajatella, moniko muu kuski mahtaa esimerkiksi iltasella olla vesiselvä. Alkoholinkäyttö kyllä harvoin näyttäytyy (ainakaan näillä seuduin) mitenkään ongelmallisena, mutta amerikkalainen moraali on tässä kohtaa suomalaista löyhempi. Tämän maan kansalainen astuu rattiin, vaikka olisi ottanut ravintolassa yhtä useammankin annoksen. Sillä amerikkalainen, tuohan menee joka paikkaan autolla, joka tapauksessa. Kyllä promillerajat täällä tarkat ovat, mutta ei niitä niin pilkuntarkasti kovinkaan moni tunnu ottavan. Tosin kuten jo totesinkin, juominen on harvoin niin humalahakuisen oloista kuin kotoisessa Suomenmaassa.

Mutta mihin nämä nyt sitten liittyvät? Vaikkapa siihen, että vaikka meitä helle vieläkin hellii ja lämpöä on luvassa pidemmänkin ennusteen mukaan, kylmenevät ne ilmat täälläkin taas joskus, viimeistään marraskuussa. Ja kun viime päivinä olen tavannut useaan kertaan esikoisemme koulun Parent Handbookia, ovat sieltä löytyvät vaatevarustusohjeet kyllä helpoimpia asioita noudattaa. Käsikirjasta löytyy tarkka luettelo siitä, kuinka lapsi tarvitsee niin sadevaatteita kuin talvitakkia ja talvihousuja sekä pipoa, hanskoja ja sen sellaista. Kun lämpötila voi täällä laskea keskitalvella reilusti alle nollan celsiusasteen ja hyytävä viima tuoda Kanadasta arktista ilmaa, niin ei suomalaisen kyllä tule mieleenkään pukea lasta jotenkin muuten kuin lämpimiin talvitamineisiin. Näkeehän täällä (onneksi) talvella paksuihin takkeihin, kenkiin ja pipoihin puettuja lapsia, mutta hanskoja ja talvisia housuja käytetään harvemmin. Mielenkiinnolla odotan, miten lapseni luokkakaverit talvella pukeutuvat - onko meidän tyttäremme ainoa, jolla on kauttaaltaan paksut vaatteet. No, en aio kuitenkaan pukea häntä enää haalareihin, jotteivät hämmästele, että missä ihmeen avaruuspuvuissa sitä oikein kuljetaan. Talvihaalari on nimittäin täällä vain ja ainoastaan vauvojen vaate (jos heidänkään). 

Mutta joukkoon mahdutaan, vaikka erilaisia vähän ollaankin. Ja jos lapseni puenkin kylmään säähän aivan kuten olen Suomessa tehnyt, niin oma talvipukeutumiseni on tainnut vähän löystyä. En muista, oliko minulla esimerkiksi viime talvena mitään muuta talvista päähinettä kuin pipo, jota käytin lenkkeilessä tai lasten kanssa ulkoillessa. En nimittäin tainnut koskaan muulloin pukea mitään päähäni. Talvikengätkin tuli kaiveltua varastosta vasta siinä vaiheessa, kun lunta jo tuprutteli. Ja paksummat hanskat löysin silloin, kun talven selkä oli jo taittumassa. Joten ehkä minä sitten kuitenkin olen vähän jossain asiassa muuntunut. Mutta promillerajaa kunnioitan ja aion jatkossakin kunnioittaa - siihen auttaa myös surkea viinapää. Taidan olla sen verran vähänlaisesti harjoitellut, ettei ole päässyt paremmaksi kehittymäänkään. Toisaalta, tulee epäilemättä halvemmaksikin tämä ratkaisu, jossa päänsäryn saa melkein pelkästään pulloa katselemalla. 

Ja onhan minulla vielä jokin ominaisuus, josta en ole luopunut, kun en oikein osaa. Jos ostoskärrypalautuspaikoissa on jokin kärry siististi paikoillaan, on todennäköisesti ulkosuomalainen ollut asialla. Paikallinen tapa on jättää kärry useimmiten juuri siihen, jossa sen tyhjäksi saa. Eli keskellä parkkipaikkaa. Ja vaikkei tähän yksityiskohtaan kiteytyisikään mikään sen vaikuttavampi kulttuuriero, niin vietävän ärsyttävää se on. Kuvitelkaa vain, kun etsitte sitä toiseksi viimeistä parkkiruutua ja se onkin varattu - sen kärryn toimesta. Voi huokaus!