Siellä jossain välimaastossa

Olen välitilassa. Uusien rutiinien armoilla, jotka kuitenkin houkuttavat. Ne ovat sotkeneet tutun elämäni, kuitenkin ne ovat tuoneet mukanaan uutta, jota olen myös kaivannut. On jännittävää, mutta samalla jotenkin hämmentävää hypätä yhtäkkiä viikossa uuteen elämään. Jotenkin niin nopeasti elämäämme on hypähtänyt liuta uusia ihmisiä, joiden kanssa olemme tekemisissä lähes päivittäin. 

En ihmettele, että tyttäreni pää on vähän pyörällä kaikesta uudesta, mitä koulun aloittaminen on hänelle tuonut. Äitikin kun on tuntenut olonsa vähän harhailevaksi, vaikka olemmekin saaneet hyvin ystävällisen vastaanoton kaikin puolin. Sen lisäksi, että yritän pitää jatkuvasti silmäni ja korvani auki, jotta saisin kerättyä kaiken mahdollisen tiedon, päässäni risteilee miljoonia pieniä ja suurempia asioita, joita yritän parhaani mukaan järjestellä. 

Se on kaunistelematon kuva koulun pihasta.
Sillä sellaisiahan ne usein ovat.

Aamut ovat olleet toistaiseksi sujuvia (kopkopkop), ja olemme karauttaneet koulun pihaan juuri sopivaan aikaan, jolloin koululla on jo liikehdintää, mutta helpostikin puolet koululaisista on vielä saapumatta. Oma lokero löytyy jo näppärästi tytöltäkin, ja kengät vaihtuvat rutiininomaisesti ulkokengistä sisäversioihin. Oma luokka löytyy rivistä ensimmäisenä ja sen ovi on aina kutsuvasti auki. Jokaisena aamuna pöydille on jo valmiiksi aseteltu pelejä ja muuta puuhaa, joiden parissa lapset saavat viettää aikaansa ennen aamupiirin alkua.

Olen kuitenkin tietyllä tapaa välimaastossa. Vietän joka päivä aikaa koululla, auttaen tytärtäni, mutta pyrin myös vetäytymään sopivissa kohdissa takavasemmalle. Samalla, kun ajatukseni pyörivät sen ympärillä, miten pieni esikoiseni pärjää, kulkevat ajatukseni vähän väliä myös kotiin, jossa nuoremmat lapseni viettävät samalla hetkellä aikaa lastenvahdin kanssa. Olen pitkästä, pitkästä aikaa siinä tilanteessa, että joudun jakamaan aikaani konkreettisesti lasteni kesken. Siihenkin on näköjään totuttelemista.

Kuljen edestakaisin koulun ja kodin väliä, tarpeen mukaan. Niiden välinen matka on tullut viime päivinä tutuksi. Huomaan jälkikäteen, etten edes muista noista ajeluista oikein mitään. En muista, otinko kaiken mukaan, en sitäkään, teinkö kaiken, mitä ajattelin. En muista, olenko hoitanut kotitöitä edes suurinpiirtein sen verran kuin aiemminkin. En muista, ostinko kaupasta kaikkea, mitä tarvitsin. En muista, etsinkö jo sadevaatteita valmiiksi, kun muistan, että katsoin jossain vaiheessa sääennusteen sadettakin lupailevan. En kuitenkaan muista, milloin sitä ennustetta katselin.

Tällä hetkellä olen jonkinlaisessa välitilassa myös terveyteni suhteen. Ensimmäisen kouluviikon päätteeksi sain itse vähän niin kuin kurkkukivun. Sen jälkeen sain vähän niin kuin nuhan, vaikken oloani varsinaisesti sairaaksi tunnekaan. Välillä myös tuntuu, että minulla on vähän niin kuin yskää. Ja jotenkin olen vähän väliä vähän väsynyt, vaikka periaatteessa olen nukkunut lähes riittävästi joka yö. Toivoa sopii, että tulen piakkoin terveeksi, enkä vain vähän niin kuin terveeksi.

Juttelin tänään tyttäreni opettajan kanssa ja kerroin olevani - välitilassa. Etten oikein osaa vielä ajatella, missä minun kuuluisi milloinkin olla. Ja kun kysyin, että häiritseekö tämä edestakaisin poukkoiluni häntä, niin hän vain hymyili ystävälliseen tapaansa 'whatever you feel like is best for her, follow it, that's ok for me'. Koska tästä me menemme eteenpäin, tavalla tai toisella, koko ajan. 

Ja sitten huomaankin, ettei minulla ole mihinkään kiire. Vaikka päivät tuntuvat kiireisiltä, ne vain menevät sillä tavoin kuin menevät. Ja minä kellun siellä välitilassa niin kauan, kunnes järjestys alkaa muodostua. Ehkäpä välitilasta tulee jotenkin systemaattisempi ajan myötä, ainakin tutumpi. Tai ehkäpä löydän sen järjestyksen, ja siirryn välitilasta johonkin selkeämpään tilaan. Kunhan aika on sopiva.

Because it's best to go further day by day, we agreed.