No niin, matkaan vain, ei se ihmettelemällä parane. Perussiisti T-paita ja vähän valmiiksi nyppyyntyneet caprit. Vähän irvistelevät vanhat lenkkarit, kuitenkin vielä kelvolliset. Ainakin talkoisiin, jotka pidetään esikoisemme tulevalla koululla ja joiden ohjelmasta en tiedä mitään muuta kuin että se sisältää jonkinlaista siivousta, järjestelyä ja maalausta. Vähän etukäteen toivon, ettei maalausnakki napsahda kohdalle - jos vaikka onnistunkin ei-äidinkieltään puhuvana ymmärtämään jonkin yksityiskohdan väärin. Olisi se aika noloa.
Eihän täällä ole juuri ketään. Autoja pihassa jonkin verran, mutta koulussa sisällä on melko hiljaista. Vähän ympärilleni kurkistelemalla löydän yhden maalarin, joka ystävällisesti opastaa minut sinne päin, mistä pitäisi löytyä henkilökuntaan kuuluvia. Tai ei hän pelkästään ohjeita anna, vaan hän kävelee kanssani koulun poikki ja etsii käsiinsä opettajan, jolta voisin saada ohjeita. Jotenkin taas huomaan pitäväni tästä huolenpidosta. Saan esittelyitä ja kiitoksia, että saavuin paikalle ja sen jälkeen viimein selostuksen siitä, mitä voisin tehdä.
Tässäpä siis ensimmäinen työmaani! Sain tehtäväkseni hakea aulasta valmiiksi jonkin verran lajiteltuja kirjoja viidesluokkalaisten luokkahuoneeseen. Ai että, mistäs tiesivät, että rakastan kirjoja! Samalla sain tutkailla kirjavalikoimaa ja näin monta ihanaa kirjaa, joita niin mielelläni omille lapsilleni hankkisin. Mutta, vähän vaikeaakin se näin pedantille ihmiselle meinasi olla - tuli houkutus järjestää kirjat vielä paremmin ja vaikka kokojärjestykseen tai aakkosiin tai tai tai... onneksi antoivat ohjeeksi, että älä suotta järjestä turhan tarkkaan. Varsinaisen järjestelyn aikoi opettaja säästää oppilailleen. Ja niin minä sitten pidin visusti ne viidesluokkalaiset koko ajan mielessäni. Mukavaa sinänsä oli kyllä sekin, että luokan opettaja soitteli luokkahuoneessaan letkeää (tulkintani mukaan afroamerikkalaista) musiikkia ja lauleskeli itse mukana.
Kirjat löysivät paikkansa, minkä jälkeen ulkosuomalainen totesi aikaa olevan jäljellä tunnin verran, joten rohkeasti etsimään uusia haasteita. Kysäisin ensimmäiseltä vastaantulevalta opettajalta, mitä voisin seuraavaksi tehdä. Ja sain pyynnön tarttua harjaan. Ja aloittaa jostain tuolta kaukaa aulasta ulko-ovien lähettyviltä. Mene ja tiedä, ehkäpä löysin tänään uuden osaamisalueeni - ainakin siitä päätellen, kuinka paljon sain kehuja siivoamisesta. Siis vaikka en todellakaan tehnyt muuta kuin harjasin kohtuullisen surkealla, hapsottavalla harjalla pitkin poikin koulun lattioita, ja omasta mielestäni sain lähinnä pölyt lentelemään uusiin paikkoihin. Mutta siitä päätellen, kuinka moni ohikulkija kiitti minua upeasta, mahtavasta, suurenmoisesta työstä, on minun täytynyt tänä iltana osua aivan osaamiseni kultasuoneen. Totta puhuen, en olisi itse (suomalaisena, niin) todellakaan tullut kehuneeksi sen työn jälkeä, jota sain tuolla parhaat päivänsä nähneellä harjalla tehtyä. Juu, ja harjasta ei ole kuvaa, ei sentään.
Mutta tämäkin päivä oli minulle opiksi. Enkä nyt oikeastaan tarkoita sitä, että osaanko tämän päivän jälkeen mitenkään paremmin järjestellä kirjoja tai harjata koulun lattiaa. Mutta, minä juttelin siinä kirjoja järjestellessäni sen viitosluokan opettajan kanssa, ja kerroin hänelle, että olemme solahtamassa kouluelämään nyt aivan ensimmäistä kertaa. Ja hän kertoi minulle, kuinka hän yhteensä noin kymmenen vuoden opettajakokemuksella eri kouluissa viimein tunsi löytäneensä paikkansa tästä koulusta. Kuinka hän on niin onnellinen siitä, että saa olla tässä koulussa töissä. Ja hän antoi minulle ohjeen, jota noudattaa, kun etsii lapselleen sopivaa koulua. 'Look for happy teachers', hän sanoi ja jatkoi: 'Because if you don't find any - you can forget it.'
Kyllä, tähän tekee mieli uskoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti