Tunteenpurkauksia

Sehän on selvä, että jollain täällä napanuoraa vihloo jo. Keräilee päässään listoja ja suoltaa niitä post-it -lapuille. Ruksailee ylitse niitä suoritettuja, vain huomatakseen, ettei ole muistanut kaikkea ylös kirjoittaakaan. Vilkuilee jälkikasvuaan, joka leikkii, kinastelee, kolistelee, juoksentelee - ja pyytää taukoamatta jotain. Sillä jos paikalla on yksi aikuinen ja kolme lasta, niin niillä kaikilla kolmella on koko ajan asiaa. Ainakin silloin, jos jollain toisella on.

- Äiti, minä en halua mennä OIKEASTI kouluun. Milloin me mennään sinne taas katsomaan? - Mutta siellähän oli oikeasti aika kivaa, kun käytiin. Siellä oli niin paljon tekemistä, ettette ehtineet ollenkaan kaikkea kokeillakaan. Ja siellä ulkonakin oli aika paljon kaikenlaista puuhaa, kiipeiltävää ja valtava hiekkalaatikko ja keinuja ja puutarha ja mitä kaikkea. Oliko niitä mukava kokeilla? - Oli! Oli! Mutta en halua mennä oikeasti kouluun koska sitten minua itkettää kun äiti ei ole siellä... Vihloo, vihloo. 

- Ei se ole aikuisten paikka, se on lasten paikka! toteaa kuusivuotias itsevarmasti, meidän ujopiimämme, varsinainen. Tsemppaa nyt kuitenkin uskottavasti pikkusiskoaan ja antaa minun hämmästellä. - Minuakin itketti silloin ensimmäisellä viikolla aina kun äiti meni pois. Oho. Hyvin on muistissa näköjään itse kullakin. Mutta yli on päästy, joten nytkin päästään. 

- Miksi tämä loppui nyt? kyselee nelivuotias poika, kun palaamme preschoolin tutustumisiltapäivästä kotiin päin. - No, tämä oli sellainen lyhyt käynti, kävimme katsomassa paikkoja, niin tiedätte, millaista siellä on. Sitten ensi viikolla mennään oikeasti, niin, että otetaan reput ja eväslaukut ja kaikki muukin tarpeellinen mukaan. Poika on mietteliään näköinen, mutta ei sanokaan yllättäen mitään. Voi, kunpa tietäisin, mitä päässään nyt liikkuu. - Mutta minä en halua mennä OIKEASTI kouluun, toteaa kaksossisko ponnekkaasti, taas kerran, varmuuden vuoksi.

- Äiti, miksi aina ei voi olla kesäloma? Äiti, onko vielä kesäloma? Kuusivuotias pohtii, kuinka kesäloma on tuntunut kestävän aina vain ja aina vain ja sitten yhtäkkiä puhutaankin taas siitä, kuinka kohta mennään taas kouluun. - No, kesä on ollut pitkä, mutta kesälomatkin loppuvat aina ja sitten koulu taas jatkuu. Lapset käyvät koulussa. Ja monet aikuiset töissä. - Isi käy töissä. Meillä äiti ei käy töissä. - Äitikin on kyllä käynyt töissä, mutta ei nyt aika pitkään aikaan. Äiditkin voivat aivan hyvin käydä töissä. Lapset kuitenkin käyvät siellä koulussa. Ajattele, miten kiva on nähdä kavereita taas joka päivä! Tytön ilme kirkastuu. - Minä menen kaikkien luokkakavereiden syntymäpäiville! Äiti, me kyllä ehditään kaikille syntymäpäiville. - Kyllä me menemme, aina kun saamme kutsun, jos vain suinkin pääsemme. - Kyllä me pääsemme! Onneksi niin. Ja onneksi saamme paljon kutsuja, se on täällä tapanakin.

Joten. Koulu alkaa, ja tuntemukset ovat moninaiset. Jokainen lapsista tuntuu työstävän asiaa vähän väliä, kaikki vähän omalla tavallaan. Omat ajatukset vaihtelevat tasaisen rauhallisista keskiyöllä piinaaviin. Minä, huonounisten kadehtima, joka nukahdan yleensä helposti ja nukun läpi yön, valvon erään aamuyön tunteina ja pohdin, kuinka nelivuotiaani mahtavat sopeutua. Kuinka he oppivat toimimaan ryhmässä, joka onkin jotain muuta kuin oma tuttu sisarusparvi. Onhan heillä toisensa, mutta onko se pelkästään etu. Takertuvatko toisiinsa ja puolustavat toisiaan kyseenalaisin keinoin. Ovatko liian ujoja kertomaan opettajille, jos tarvitsevat jotain. Ja vasta päivänvalossa muistan taas, että aika moni muukin lapsi on sopeutunut, mikseivät siis nämäkin.

Ennen tämän kirjoittamista sain juuri kouluun rekisteröinnin tehtyä. Vaihtoivat järjestelmää tänä vuonna ja saivat meille vanhemmille linkin toimitettua vasta melko lailla viime tingassa. Joten yöpuhteiksi meinasi mennä. Nyt olen kuitenkin syöttänyt tietoja kasapäin, vakuuttanut lukeneeni vanhempien käsikirjan ja tutustuneeni rokotusvaatimuksiin. Ja, eihän tästä nyt sentään niin helpolla vielä päästy. Sen lisäksi, että täytin tiedot kolmeen kertaan, tottakai, raksutin printterilläni kahdeksan dokumenttia ulos, kolmeen kertaan jokaisen, tottakai, ja joudun lukemaan ja allekirjoittamaan ne vielä ennen koulun alkua. Kolmeen kertaan, tottakai.

Pala palalta, lähempänä siis ollaan. Ja mitä se on vaatinut? Henkäisyn syvään sillä hetkellä, kun olin täyttänyt tiedot ja painanut Submit, ja nettiyhteyteni katkeaa. Paperitukosen printterissä. Great. Käynnin lastenhuoneissa noin kymmenen kertaa kesken prosessin. Nukkuisitteko nyt, kiitos. Prosciuttorullia, juustoa ja viinirypäleitä. Kakunpalan. Lasin punaviiniä. Ansainnut olen, päätin sen juuri.

Saattaa siis olla, että ehdin kuin ehdinkin ajoissa. Ja jos ensimmäinen koulupäivä ei mene hyvin, se menee huonosti. Ja toinen voi mennä paremmin kuin ensimmäinen. Tai jotain siltä väliltä. Mutta ensimmäinen viikkokin menee, ja sitten tulee toinen. Ja muistutan itseäni, että on tämän aika moni muukin kokenut. Vihloo silti.

Odota, odota vielä vähän

Vähän pitää pidätellä jo. H-hetki lähestyy ja ajatukset piirtävät mielessä siksakkia. Koulu alkaa ensi viikolla, joten viimeisiä lomapäiviä viedään. Kesästä on saatu nauttia pitkään, joten keskeneräiseltä ei kesälomapuuhailu enää tunnu, joskin mukavuudenhaluinen toki voisi lomailua jatkaakin. Mutta koska nyt on enää muutama päivä jäljellä ennen kuin arki ottaa ja vie mukanaan (sillä niinhän siinä käy, epäilemättä), ei oikein yhtäkkiä enää tiedäkään, miten tässä suhtautuisi ja miten tätä muutosta oikein pitäisi vastaanottaa.

Tänään otettiin taas vähän lisää varaslähtöä asiaan. Koulu järjestää aina vähän ennen virallista aloituspäivää nk. lukuvuoden avajaispiknikin lähistöllä sijaitsevalla maatilalla, jonka kanssa koulu tekee paljon yhteistyötä. Perheet ja opettajat saapuvat tilalle nyyttäritarjottavineen ja pikniktarvikkeineen ja nauttivat hyvin vapaamuotoisesti (no, ollaanhan Amerikassa) kesäillasta. Jokainen tuo alkupalaa, lisuketta tai jälkiruokaa ja maatila tarjoaa burgereita ja hodareita (no, ollaanhan Amerikassa). Minulle kävi samoin kuin monella muullakin kerralla vastaavanlaisessa järjestelyssä - kun ruokapöytä on pitkä kuin sen ääreen jonottavien ihmisten muodostelma, ei kykene maistamaan kuin murto-osaa tarjottavista, vaikka mieli tekisi vähän niin kuin joka sorttia. Olen oppinut rakastamaan täkäläistä kotiruoan tyyppistä ruokaa, sillä joka kerta kun saan esim. erilaisia salaatteja ja kasvispaistoksia, maistuvat ne järjettömän hyviltä, etenkin ulkoilmassa.

Näitä tilalla on paljon. Ja lapset tykkäävät!

Maaseudun ilta on sekä rauhallinen että kaunis.

Mutta pitää siis pidätellä. Pitää pidätellä itseään, ettei tee liikaa suunnitelmia heti syyskuulle, kun ei kuitenkaan ehdi kaikkea toteuttaa. Uudenlaisena näyttäytyvä arki kutkuttaa mielessä, sillä en oikein kykene muistamaan, millaista on esim. tehdä asioita kotona täysin häiriöttä. Luultavasti kuljen kännykkä liimattuna kiinni itseeni monta viikkoa, mutta ehkä opin senkin kanssa elämään. Mietin mielessäni, miten lounasta syödään yksin, sillä en ole tehnyt sellaista vuosikausiin. Kurkistelen kaappeihin ja päätän valmiiksi tulevista siivousprojekteista. Naureskelen naapurin rouvan kanssa, miten tavallisesta kauppareissusta tulee vapauttava kokemus: kuinka hyllyjen välissä voi vaikka vertailla tuotteita ja lukea tuoteselosteenkin tarvittaessa. Tai sitten minulle käy kuten kampaajalleni, joka kertoo viettävänsä vapaapäivänsä siten, että hoitaa niin hullun lailla asioita, että huomaakin yhtäkkiä, että lounas jäikin syömättä ja kohta täytyy jo hakea lapset koulusta.

Saattaa jopa käydä niin, että päädyn nyppimään puutarhaa. Ammattilaiset hoitavat meillä suuret linjat, mutta rikkaruohojen nyppimiseen tarvitsen omaa viherpeukaloani, vaikkei se kummoinen olekaan. Ehkä kaipaan kuitenkin näitä hetkiä - todennäköisestikin.

Eniten kuitenkin kutkuttaa yksi ajatus. Kirjoittaminen. Olen harrastanut tätä blogikirjoittamista nyt parin vuoden ajan, mutta en ole vielä kertaakaan kirjoittanut yhtään postausta päiväsaikaan. Viivähdän koneelle aina vasta siinä vaiheessa, kun lapset jo nukkuvat ja talo huokuu sitä keskittymiseen vaadittavaa hiljaisuutta, jota niin suuresti arvostan. Nähtäväksi jää, miten hämärähommille käy, kun ne nostetaan päivänvaloon. 

On siis aika kaivella pölyttyneet kirjoitushaaveet ja aiheet komerosta ja päästää mielikuvitus valloilleen. Jäsentää ne ajatuksissani kieppuvat aihiot, taputtaa niistä parhaita olalle. Kokeilla, kantavatko siivet minnekään.

Jännittää.

Maanantain mietteitä

Maanantai-iltapäivä näytti tältä ja sai tuijottamaan. Valonsäteet näyttivät uskomattoman kauniilta. Päivällisen jälkeen olimme polkaisseet pienelle pyörälenkille lasten kanssa ja nautiskelimme taas kerran siitä, ettei vielä tarvitse kantaa huolta pitkistä hihoista. Kuinkahan sitä ollenkaan tottuukaan taas muuhun, sillä tuleehan se syksy meillekin, kunhan nyt ei ihan vielä. Kuulin tänään, kuinka eräs seitsemänvuotias oli todennut koululla käydessään, että 'I'm not ready to leave summer yet.' Helppo olla nyt samaa mieltä.

Ennen tätä valoilmiötä oli tapahtunut muutakin. Aamulla vähän mietitytti, miten kolmikko mahtaa käyttäytyä preschoolilla, jonne olimme sopineet tutustumiskäynnin puoli yhdeksäksi. Esikoinen oli tuleva mukaan, vaikka hän itse totesi useampaan kertaan, että hän on siellä kyllä käynyt, eikä hänellä ole tarvetta lähteä sinne uudelleen. Suhteellisen sutjakkaasti kiipesivät kuitenkin autoon ja kävelivät koulun ovesta sisään. Meidän lapsillemme tyypillinen ujous vaivasi ensin, mutta kun näkivät, mitä kaikkea tekemistä huone oli pullollaan, ei riemulla ollut rajaa. Ja kun vielä poikkesimme leikkimään preschoolin pihamaalle, ei kotiinlähtö kiinnostanutkaan enää siinä vaiheessa ketään, kun sen aika tuli.

Koulun oma puutarha

Hauskaa siis oli, mutta epäilen mielen muuttuvan vielä useampaan kertaan ennen kuin preschool oikeasti alkaa. Olen suunnitellut, etten vaivaa päätäni sillä vielä liian aikaisin, juurikin tästä mielialojen suunnattomasta vaihtelusta johtuen. Ensi viikolla keskityn ensisijaisesti siihen, että saan koulunkäynnin lähtemään käyntiin parhaalla mahdollisella tavalla. Vain huomatakseni, etten sittenkään voi vaikuttaa siihen niin paljon kuin haluaisin ja toivoisin. Mutta selviämme me, tavalla tai toisella, ensimmäisestä viikosta. Ja sitten toisesta ja kolmannesta. Ja sitten se ehkä jo sujuukin, tai sitten ei vielä, mutta jossain vaiheessa. Jännittävää joka tapauksessa.

Palataan kuitenkin vielä siihen pieneen pyörälenkkiin. Sieltä palatessamme huomasimme yhtäkkiä etupihan suuren hortensiapensaan alla pienenpienen linnunpoikasen. Sen oli täytynyt pudota pesästään. Ihmettelin ääneen, että missähän se pesä on, kun en ensin huomannut. Kuusivuotias tyttäremme kuitenkin osoitti välittömästi pensaan sisälle noin reilun metrin korkeudessa - ilmeisesti hänen näkövinkkelinsä oli meitä parempi. 'Tuolla se pesä on!' Ihmettelimme aikamme, voisiko pienelle, suuta onnettomasti aukovalle, raukalle tehdä mitään, ja mieheni päätti hakea paksut työhanskat, joilla voisi yrittää nostaa poikasen takaisin pesään. Emmehän tienneet, oliko poikanen pudonnut vahingossa vai tarkoituksellisesti, mutta voisimme sentään kokeilla, vieläkö emolintu huolisi sen toisten poikasten joukkoon. Niinpä mieheni nosti pikkuisen varovasti ja sai kuin saikin pudotettua sen takaisin pesän uumeniin - jossa noita samoja aukinaisia nokkia näkyi kaksi muutakin. Tulimme sen jälkeen sisään, ja koska ruokailuhuoneestamme näkyy tuo pensas, näimme siitä myös pesän - ja sen, että emolintu oli jo silloin, muutamaa minuuttia myöhemmin, palannut pesälle ruokkimaan pienokaisiaan. Ei voi muuta kuin toivoa, että tuo pieni saisi myös osansa ja jaksaisi vielä kasvaa isoksi linnuksi.

Joten tästä me nyt tiirailemme. Ei tästä kuvasta yksityiskohtia näe, mutta tuo risukasa tuolla pensaassa on se pesä, ja todellakin, meiltä voi sisältä nähdä, mitä pesässä tapahtuu. Toivomme perheonnen jatkuvan. Ja aikamme selviteltyämme osasi google kertoa, että kyseessä on punarintarastas (American robin).

Odottavalla kannalla siis tänä maanantaina, monessakin mielessä.

Tankero täällä, päivää

Soitin eräänä päivänä hammaslääkäriasemalle. Etsin lapsille uutta hammaslääkäriä, sellaista lapsiin erikoistunutta. Yritän piiloutua puhelimen kanssa sivummalla olevaan kirjastohuoneeseemme, että saisin edes jonkinlaisen rauhan puhua. Olen nimittäin liian monta kertaa joutunut soittamaan puheluita sellaisessa taustamelussa, että ihmetyttää vieläkin, että olen saanut edes välttämättömät asiat jokseenkin välttävästi hoidettua.

Esittelen itseni ja asiani. Siis olemme uusia, otatteko uusia potilaita, ensin haluaisin varata aikaa kuusivuotiaalle esikoisellemme. - Siis uusia? Hetkinen vain, siirrän sinut tuonne ajanvaraukseen, ottavat siellä ensin tietoja ylös. Odottelen, ja selitän saman asian toiselle. - Olette ihan uusia? Selvä, siirrän sinut eteenpäin. Mielenkiintoista. Vaikuttaa näppärältä tavalta työllistää monta ihmistä. Odottelen, ja selitän asian vielä kolmannen kerran. Ulkosuomalaisen puhelinkeskustelutaito sen kun karttuu kohisten, kun saa kertoa asiansa tarpeeksi monta kertaa. Ja kolmas kerta toden sanoo, tiedot saadaan ylös ja aika varatuksi. Tästäkin selvittiin.

Myönnän, minulla on tällainen heikkous. En erityisemmin pidä puhelimessa puhumisesta. Kyllä, saan pääsääntöisesti asiat hoidettua, mutta minua ärsyttää, jos en ymmärräkään kaikkea ja joudun kyselemään uudestaan. Vieraalla kielellä koen puhelimessa puhumisen yleensä paljon haasteellisemmaksi kuin kasvokkain. Luulisi, että tällainen kieliä opiskellut ei paljon noista haasteista välittäisi, mutta en vain pidä siitä, jos en ole koko aikaa jyvällä siitä, mitä puhutaan. Tai kun pitäisi ottaa ylös tietoja puhelimitse, sillä vieraalla kielellä, ja kolme lasta huutaa kilpaa korvan juuressa, heillä kun tuntuu olevan kaikilla asiaa juuri sillä hetkellä, kun yritän saada selvää siinä puhelinkeskustelussa. Mukavampiakin tapoja asioiden hoitamiseen nimittäin on.

Järjestyksen ihminenkin (kai) olen,
ainakin olen ollut. Ei kyllä siltä näytä,
sillä tässä lojuvat päivästä toiseen
ne hoidettavat asiat ja niihin tarvittavat välineet.

Luulen (ainakin yleensä), että osaan englantia melko hyvin. Onhan siitä suomalainen koulu huolehtinut, että kyseistä kieltä on tullut opiskeltua natiaisesta saakka, työelämä on opettanut, ja tietysti kansainvälistynyt maailma sinänsä on pitänyt englannin vahvana useimmilla ikäisilläni. Silti tuntuu välillä, erityisesti siinä puhelinkeskustelun lomassa, että vietävä sentään, kunpa olisin sujuvampi. Mutta ei, tankeroksi meinaa välillä mennä, ja se vasta kiukuttaa.

Ulkosuomalainen, siis tällainen, joka puhuu kotiloloissa kuitenkin koko ajan pelkkää suomea, saattaa kehittää itselleen haasteita kielitaitonsa suhteen, vaikka hyvin tietää, ettei sillä mitään väliä ole, vaikka virheitäkin tekisi. Mutta tämän sukupolven ihminen kuluttaa edelleen helposti aikaa sen miettimiseen, että ilmaisiko asian oikein, käyttikö oikeaa sanaa, äänsikö edes suurinpiirtein oikealla tavalla. Vaikkei oikeasti, todennäköisesti, kukaan muista, vaikka olisitkin tehnyt virheen. Osaisipa ottaa mallia lapsestaan, joka vain alkaa puhua englantia, kun pääsee kaverinsa seuraan. 

Mutta onhan kehitystäkin tapahtunut näiden ulkosuomalaisuusvuosien aikana, ilman muuta. Luultavasti sellaistakin, jota ei itse edes sen enempää tiedosta. Sanavarasto on entisestään laajentunut, mutta arvokkaampana taitona omalla kohdallani pidän kuitenkin sitä, että kontekstiin sujahtaminen on entistä helpompaa. Se, että osaa puhua kepeästi, jos keskustelu on kepeää. Osaa lukuisan määrän eri tilanteisiin sopivia kohteliaisuusfraaseja. Osaa ottaa selvää kapulakielisemmästäkin dokumentista ja vieläpä tuottaa asiallista, kirjallista tekstiä. Ja saa varatuksi sen hammaslääkäriajan, ja pysyy kärryillä, vaikka pompoteltaisiin virkailijalta toiselle. Taidan sittenkin hämärästi muistaa senkin ajan, kun työelämässäni hoidin päivittäin asioita kolmella kielellä. Taidan salaa kiittää niitä kokemuksia.

Ja sittenkin, jos joskus taas epäilee oman kielitaitonsa riittävyyttä, on hyvä muistaa vaikkapa se, mitä paikallinen ystäväni joskus totesi. Jostain syystä kävin pahoittelemaan vajavaista englanninkielentaitoani. Johon hän totesi nauraen: Don't worry - it is definitely much better than my Finnish!

Ikäväni

Rakas maanantai! (Joko on tiistai?)

Tänä maanantaiaamuna havahduin varhain aamulla useampaankin kertaan, mutta kunnollisen herätyksen koin vasta siinä vaiheessa, kun kuulin, että vieressäni kinastellaan siitä, kuka on peiton päällä, kuka sen alla ja kuka nyt ylipäätään haluaisi olla missäkin tai kuka ei nyt saisi olla ainakaan siinä, missä on. 

Että siitä se sitten lähti. Aamu, jolloin olin jo yhdeksään mennessä ratkonut monta (tyhjänpäiväistä) riitaa, takavarikoinut kiistaa aiheuttaneita leluja ja jäähdyttänyt kahvini. Kymmeneen mennessä olin epäilemättä kymmenen (tai kaksikymmentä) kertaa kehottanut kauniisti (tai vähemmän kauniisti) kolme lapsukaista siivoamaan jo silloin ainakin kymmenestä aloitetusta leikistä ainakin muutaman, ennen kuin uusia aloitettaisiin. Olin kuvitellut päässäni suurin piirtein, mitä aamupäivän aikana tekisin, mutta en ollut toteuttanut suunnitelmastani vielä mitään ennen kuin oli jo aika laittaa lounasta.

Pienimmäinen keksi leikin, että voisi olla hänen syntymäpäivänsä. Sankarille ei kuitenkaan kelvannut mikään tai sitten hän olisi halunnut koko ajan tehdä juuri sitä samaa kuin toinenkin, mutta yksin. Joten taas riideltiin tavaroista ja selviteltiin sitä, kuka veti ketäkin tukasta ja riuhtoi mekosta ja kuka otti kenenkin kädestä mitäkin. Taaperotaantumus uhkasi koko joukkoa, vaikka olen jo monta kertaa luullut (toivonut), että sellaisista kiistelyistä olisi jo päästy.

Sain kuin sainkin lounaan kokoon puolenpäivän aikoihin, sen syöminen sentään sujui lähes ongelmitta, sillä otin varman päälle ja tarjosin spagettia aglio e olio kinkulla höystettynä (kutsuisin sitä jopa äiti-ihmisen comfort foodiksi). Lounasaikaan aiheutui keittiöön kuitenkin toivoton suma, sillä olin jossain vaiheessa ehtinyt niin sopivasti laittaa tiskikoneen päälle, ettei se ollutkaan vielä valmiina vastaanottamaan likaisia astioita. Ja sitten olikin joka nurkka keittiössä täynnä niitä spagettisia ja rasvaisia astioita, jotka jäivät odottamaan sitä, että joku (se sama kuin se kokkikin, psst) tyhjentäisi ensin sen koneen. 

Mutta ulos, ulos. Helle hellii, suorastaan painaa päälle, sillä ilma on harvinaisen hikinen. Kaikkeen kuitenkin tottuu, sillä siellä kolmikko jaksoi painella ympäriinsä viis välittäen kuumuudesta. Ja minä, suomalainen, otin ja join kuuman espresson terassilla. Sillä eihän koskaan ole niin kuuma, ettei kahvia voisi juoda. Sitä suorastaan tarvitsee, jos on lisäksi kehittänyt tavasta itselleen hermosauhuja vastaavan lepohetken. 

Mikäkö tämä on? Älkää kysykö. Se on jotain, mitä lapsukaiseni saivat aikaan sillä välin, kun minä siemailin ansaitsemaani espressoa. Ja tämä keltainen vati, se on yksi parhaista investoinneista ikinä. Niin paljon sillä on meidän pihassamme leikitty.

Mutta onneksi osaan nauraa maanantaillekin. Ja kaivaa kaapista illalla suklaata, kun lapset ovat nukahtaneet. Tervetuloa tiistai - sinun ei tarvitse paljon vaivaa nähdä, että olet maanantaita parempi. Onneksi sekin painui lopulta mailleen kaikesta huolimatta kauniiden värien kera.

Biitsikelit!

Kyllä tarkenee, tällainen viluisempikin nyt. Muutaman päivän on lämpötila kivunnut meillä yli +30 celsiusasteen, ja sama kuumuus on jatkumassa ensi perjantaihin saakka. Minkä jälkeen viilenee parilla hassulla asteella, joten vielä ei takkeja tarvitse etsiskellä. Öisinkin lämpötila on siinä kivan suomalaisen kesäpäivän tietämissä, mikä on oikeastaan jo aika erikoista täällä. 

Joten, paikallisten tapaan, on aika ottaa suunta veden äärelle, jota täältä kyllä mukavasti löytyy. Lapset ovat odottaneet uimareissua tänä viikonloppuna niin innokkaasti, etten edes tee suurta numeroa siitä, että alan keräillä uimavarusteita ja pakata koriin pientä evästä. Muutoin minulla on heti kolme ylitsepursuavan innokasta apulaista. He kuitenkin huomaavat uimavaatteet keittiön nurkalla ja ne ovat päällä sellaista vauhtia, ettei mitenkään voisi uskoa, että aamuisin vaatteiden päälle saaminen on ehkä noin viisitoista kertaa pidemmän ajan vaativa urakka.

Suuntaamme kohti pientä järveä, jonka nimi on Lake Iroquois, ja joka sijaitsee neljän kunnan alueella. Meiltä sinne ajaa reilun vartin verran (ellei sitten unohda pyyhkeitä ja palaa puolimatkasta takaisin kotiin). Portilla meidät vastaanottaa leppoisan näköinen herrasmies, joka laskuttaa meitä 8 dollarilla per aikuinen (jos asuisimme jossain noista neljästä kunnasta, pääsisimme alueelle pari dollaria halvemmalla). Järvi on pieni ja matala - ja maisema kaunis kuin postikortissa.

Olemme tulleet ensisijaisesti uimaan. Niinpä meidän varustuksemme näyttää erittäin köykäiseltä beachin 'normaalivierailijaan' verrattuna, joka on raahannut mukanaan ehkä kolmasosan omaisuudestaan. Meidän pieni piknik-korimme ja vaatimattoman kokoinen kylmälaukkusemme kalpenee ehkä suurten kylmäsammioden ja valtavien ruokakassien rinnalla, mutta meille siinä on riittävästi - pientä välipalaa ensisijaisesti lapsille ja juotavaa kaikille. Askeettisesti emme ole kantaneet mukanamme myöskään valtaisaa hiekka- ja vesilelujen kokoelmaa, vaan lapsemme näyttävät nauttivat täysin siemauksin pelkästä polskuttelusta kellukkeiden varassa. Ja yllättävää ehkä, mutta pikkuisemme, neljävuotias tyttäremme, on selvästi etevin uimaharjoittelussa. Iloitsen hänen onnistumisestaan (ja yritän pyyhkiä pois mielestäni sen, kuinka monta kertaa hän ehtiikään haukata järvivettä).

Tiedän, etteivät lapset ymmärrä, mitä järkeä on siinä, kun aikuiset yhtäkkiä keksivätkin, että kohta lähdetään. Miksi, miksi, miksi. Meidän pitäisi olla täällä kauan aikaa! Mutta aikuisten 'kauan', se on tässä kohtaa aivan eri asia kuin lasten 'kauan'. Niitä suureita on hyvin vaikea saada kohtaamaan. Lapseni, joskus vielä ymmärrät, ettei aina voi olla sunnuntai.

Tänä viikonloppuna on ehditty kuitenkin paljon muutakin. Lauantaina pyöräilimme juhlistamaan 150-vuotiasta kotikaupunkiamme, joka järjesti kaupunkilaisilleen juhlan meidän lähipuistossamme/urheilukentällämme. Kiersimme paikallisten yritysten kojuja, kurkistelimme poliisi- ja paloautoihin ja testasimme leikkipaikkoja. Helle kuitenkin uhkasi tehdä juhlille tepposet ja uhkaili tummenevalla taivaanrannalla sen verran voimallisesti, että oli pakko suunnata kotimatkalle vähän etuajassa - sillä niin reippaita kuin olimmekin pyöriemme kanssa, oli kulkutapa vähän riskialtis ukkosmyrskylle. Kotiovesta astuimme sisään, kun ensimmäiset pisarat putoilivat. Hauska tapahtuma joka tapauksessa!

Kolme pientä onnellista uimaria uinuu paraikaa sängyissään. Näistä kesäpäivistä voisi yrittää ammentaa vielä niinäkin päivinä, kun lunta taas sataa. Jossain povattiin näille nurkille kylmää ja lumista talvea, mutta kieltäydyn vaivaamasta päätäni sillä nyt. Ehdin jupista niistä lumimyrskyistä kyllä vielä monta kertaa siinä vaiheessa, kun tuuli viuhuu nurkista sisään ja lunta sataa taas päivätolkulla. Siihen toivottavasti menee vielä ainakin kaksi kuukautta!

Pahvilaatikot ja minä

Myönnän, etten ole luova. Tämä kirjoittaminen sujuu kyllä, mutta kun pitäisi käsillään jotain saada syntymään, niin puolitiehen jää, tai lopputulos on jotain muuta kuin mielessäni kuvittelin.

Sitten minulla on nämä kolme lasta, jotka luovat koko ajan jotain, sanotaan nyt ainakin joka päivä. Meillä järjestyy päivän aikana vähintään viisi sessiota, jossa syntyy jotain pahvista, paperista, naruista, tarroista ja milloin nyt mistäkin. Ennen kaikkea teipistä, jota kuluu metrikaupalla joka päivä. Erikoisesti esikoinen on haukkana paikalla, jos yritän vaivihkaa heittää pois pahvilaatikkoa / karkkipaperia / talouspaperirullaa / vitamiinipurkkia, you name it. 'Äiti, minä haluan tehdä tuosta jotain!' Mikä sinänsä on hieno asia kyllä, myönnän senkin. Hän on jo tuossa iässään ehkä ymmärtänyt kierrätyksen jalosta aatteesta jotain, enkä mitenkään tohtisi kieltää askartelua. Mutta sen verran niuho olen, että en ihan oikeasti jaksaisi niitä materiaaleja ihan joka nurkassa ihan koko ajan. Joten toisinaan iltaisin täällä käy äänetön pyörremyrsky, kun keräilen tarpeettoman näköisiä pahveja sun muita sekä lukemattomia keskeneräisen näköisiä tekeleitä, sinne kierrätysroskiin kyllä. Ja joskus ihan pikkuisen vihlaisee jossain, mutta olen päättänyt, että ihan kaikkea ei vain voi säästää.

Mutta paljon meillä myös säästetään. Esikoisen kirjahyllyn päällä on vaihtuva näyttely parhaista tai rakkaimmista töistä. Niitä on kertynyt esimerkiksi erään askertelukaupan Kids' craft -tunneilta, taidekouluvuosilta sekä koulusta. Lisäksi on muovilaatikoita jokaiselle lapselle, joihin on kerätty muita säästettäviä askarteluja. Enkä pysty kuvittelemaan, millainen määrä niitä on esimerkiksi siinä vaiheessa, kun täältä muuttokonttia jossain vaiheessa pakataan. Jos nimittäin tehokkuus säilyy samanlaisena. Niin, ja kohtahan meillä on kolme lasta koulumaailmassa, joten taidan tarvita oman kassin askartelujen siirtämistä varten, kun niitä tähänkin saakka on jo yhdeltä lapselta tullut (vähintään) sylillisen verran joka viikko.

Joka tapauksessa, samaan hengenvetoon voin todeta, että ihailen sitä innokkuutta, jota täällä lapsiin luodaan omaan tekemiseen kannustamalla. Askarteluun ja taideaineisiin liittyviä harrasteita on tarjolla pilvin pimein, jopa kaupoissa. Askartelukauppa piti lapsille kerran viikossa askarteluohjausta, josta sai opastuksen ja itse työn luonnollisesti mukaansa 3-5 dollarilla (ylläolevan kuvan askartelut ovat sieltä). Rautakauppa pitää kuulemma jonkinlaista nikkarointiopastusta lapsille, ja puutarhakauppa opettaa helppoja puutarhahommia sekä rakentelua luonnonmateriaaleista.

Askartelukaupat ovat täällä todella ihania paikkoja - myös tällaiselle, joka jättää askartelun mieluusti sen paremmin taitaville. Lasten kanssa olen toki monta kertaa niissä käynyt, ja lasten into tarttuu kyllä minuunkin silloin. Nuo kaupat ovat myös yhtä lailla täynnä käsityötavaroita, koriste- ja sisustustavaraa, kehittäviä leluja sekä leivontavälineitä, muun muassa.

Joten olen minä oikeasti kuitenkin todella iloinen siitä, että lapseni aidosti tykkäävät näpertää kaikesta mahdollisesta jotain. Olkoonkin, että keittiön lattia ei ole koskaan siisti, sillä kerääntyvät siihen leikkaamaan, teippaamaan, piirtämään ja maalaamaan. Minä saan toimia materiaalivastaavana sikäli, että hankin jatkuvasti lisää piirustuspaperia, kyniä, vesivärejä, tarrakirjoja ja mitä nyt ikinä (sitä teippiä). Ja kyllä, toisinaan katselen pahvilaatikoita sillä silmällä. Saatan jopa nähdä niissä aivan selvästi kissojen talon tai autoille loistavan parkkipaikan, minäkin.

Orientoidu, hyvä ihminen

Olinkin oikeastaan jo vähän odotellut. Tässä arkilomailun lomassani, siinä jossain pyykin ja kaupan ja ulkoilun ja ruoanlaiton sekamelskan keskiössä. Kurkkinut sähköpostiani vähän levottomasti ja etsinyt tiettyjä lähettäjiä. Ja kyllä, eilen illalla ollessani juuri menossa nukkumaan, se alkoi kilahdella.

Orientaatio. Rekisteröintimateriaaleja, infotilaisuuksia. Tutustumispäiviä uusille tulokkaille. Avajaispiknik lähistön maatilalla. Listoja tarvittavista varusteista. Vanhemmille suunnattu käsikirja, jonka suomalainen lukee taas kuitenkin kannesta kanteen, vaikkei muista puoliakaan enää, kun syksy toden teolla käynnistyy. Sähköposteja toisensa perään, joita lukee varmuuden vuoksi useampaan kertaan, ettei unohtaisi mitään tärkeää päivämäärää.

On siis aika ryhdistäytyä. Koulu herättelee vanhempia taas tositoimiin, ja yhtäaikaa materiaalien ja infojen kanssa sähköposti toisensa jälkeen kosiskelee talkoohommiin. Koulua pääsisi valmistelemaan (=siivoamaan, järjestelemään) elokuun loppupuolen parent work dayssa, tai avajaispiknikille voisi osallistua vapaaehtoisena etukäteisjärjestelijänä, dinner-apulaisena, kokeneena grillimestarina tai jälkien siivoojana. Muistathan, että sopimus velvoittaa sinut neljään työtuntiin per lukuvuosi per vanhempi. Ylärajaa ei ole.

Sadepäivänä on aikaa suunnitella.

Joten alan täyttää kalenteriani, tärkeillä must-tapahtumilla ja jos ehtii-merkinnöillä. Mietityttää, montako tutustumiskäyntiä olisi syytä järjestää nelivuotiaalle parivaljakollemme, joista toinen on voimakastahtoinen, mutta joukossa lapsistamme rohkein ja yllättävän sopeutuvainen, toinen taas aito kysymysmerkki, joka joko sulautuu joukkoon tai sitten ei ollenkaan. Esikoinen jatkaa onneksi samassa luokkahuoneessa kuin ensimmäisenä vuonna, saman opettajan johdolla, ja puoli tusinaa luokkakaveria on jatkamassa samassa seurassa, joten hänestä en tällä kertaa niin suurta huolta kanna.

Siirtymävaihe on siis kohta käsillä. Täällä on aivan tavallista, että kouluun liittyvät tapahtumat alkavat jo ennen varsinaista lukukauden alkua, ainakin parisen viikkoa ennen h-hetkeä. Se pehmentää alkua ja muistuttelee vanhempia siitä, mitä kaikkea olisi hyvä valmistella etukäteen. Ja ovat onnistuneet kyllä tavoitteessaan: tämä pää on ainakin saatu jo täyteen ajatuksia, jotka tavoittelevat toisiaan iloisessa sekamelskassa. Patistelen niitä vähän, mutta vain sen verran, etteivät pääse aiheuttamaan stressiä. 

Istun ja ihmettelen vähän, sillä tavalla sopivasti. Helteen ennustetaan jatkuvan edelleen. Illat ovat jo pimeitä, mutta edelleen lämpimiä. Ja koska kaapista löytyi aivan yllättäen Suomesta tuomani Geisha-suklaanappirulla (jonka olemassaolon olin täysin unohtanut), on kai hiljainen ilta niin täydellinen, kuin se työkseen reissaavan vaimolla voi tavallisena tiistaina olla.

Hyvää yötä Vermontista. Ja hyvää koulupäivää suomalaisille koululaisille!

Koskas syödään?

Lapset varmaankin syövät yleensä viisi kertaa päivässä? Näinhän meillä suositellaan, jututti lastenlääkäri minua taannoin nuorimmaistemme nelivuotistarkastuksen yhteydessä. Kyllä vain, sillä kaavalla meillä mennään, totesin, enkä kokenut tarpeelliseksi selvitellä tarkemmin, miten Suomessa neuvoloiden ohjeistama ruokarytmi poikkeaa täkäläisestä.

Frittata

Mitä tulee siis suositeltuihin aterioihin ja niiden jaksotukseen, olen ymmärtänyt, että täällä lapsille suositeltu rytmi on hivenen erilainen, mutta kokonaisuutta katsoessa ei valtavan suuria eroja näy. Kun Suomessa suositellaan aamupalaa, lounasta, välipalaa, päivällistä ja iltapalaa, on täällä yleisempää ujuttaa aamupalan ja lounaan väliin aamupäivän välipala, ja siten lounas syödään hivenen myöhemmin kuin Suomessa. Vaikka olen kyllä todennut, että esimerkiksi esikoiseni koulussa lounasaika on 12-12.30, enkä pidä sitä mitenkään myöhäisenä lounasaikana. Joka tapauksessa, koulun jälkeen lapset syövät luultavasti useimmiten välipalaa, jonka voimin jaksavat sitten päivälliseen saakka. Ja koska päivällinen syödään myöhemmin kuin Suomessa, ei sen jälkeen syödä enää iltapalaa.

Meille on kuitenkin päässyt rakentumaan jonkinlainen välimuoto näistä rytmeistä. Arkena rytmi noudattaa melko lailla suomalaista tapaa, paitsi esikoisellamme, joka saattaa koulupäivinä aamupäivällä syödä lounasboxistaan pientä välipalaa, jos kaveritkin syövät. Kesäisinä päivinä koululaiset saavat ottaa evästä mukaan myös ulos, kun lähtevät ensimmäistä kertaa ulkoilemaan n. klo 10.30. Tyttäreni kertoo toisinaan syöneensä ulkona esimerkiksi juotavan jogurtin, marjaisan välipalapatukan tai omenasosetta.

Lasten ykkösherkkua.

Viikonloppuna venähtävät ruoka-ajat yleisesti myöhempään ajankohtaan kuin arkena, mutta aamupäivän välipalaa emme ole osanneet ujuttaa ohjelmaan. Välipalaa syödään toisinaan, mutta saattaapa sekin unohtua tyystin, jos iltapäivän ohjelmaan osuukin sopivasti poikkeaminen vaikkapa jäätelöbaariin. Päivällinen taas syödään, kun ehditään, ja todellakin, jos sitä syödään vasta myöhemmin (kuuden jälkeen), tekee se melko automaattisesti iltapalan silloin tarpeettomaksi.

Italian Wedding -soppa

Chicken piccata

Mutta oli miten oli, ainakin meillä lapsiperheenä tiedetään se, että vaikka yrittäisikin tarjoilla lapsilleen ne suurin piirtein viisi ateriaa päivässä, on aivan toinen tarina, mitä he lopulta syövät. Muistan hyvin ne ajat, kun sekä pieniruokainen että valikoiva esikoisemme söi keskimäärin kolmella aterialla päivässä, eivätkä syödyt määrät päätä huimanneet. No, esikoinen alkoi noin kolmevuotiaana syödä paremmin, mutta sen jälkeen ruokahetken konstikkuudesta ovat vastanneet nuoremmat sisaruksensa. Ainakin meillä on syytä keksiä jatkuvasti keinoja siihen, kuinka tuuliviirin lailla makumieltymyksiään ja ruokahaluaan muuttava leikki-ikäinen saadaan syömään edes muutaman kerran päivässä jokseenkin järkevästi, sillä alhainen verensokeri, se on kiusallinen vaiva. Erityisesti meille muille.

Kuulin, että oli Suomessakin
laatujädet huimassa tarjouksessa.
Meilläkin oli. $2,88/kpl.

Mutta, aika lopetella, kello näyttää nukkumaanmenoaikaa. Sainkin juuri syötyä. Onneksi eivät nuo lastenlääkärit kysele mitään äitien ruokarytmeistä.

Koskas tavataan?

Se on introvertille aina vähän sellainen kinkkisempi juttu, tai miten sitä nyt sitten kuvailisikaan. Tai oikeastaan, nykykieleen taitaa olla jo vakiintunut myös termi ambivertti, sellainen vähän niin kuin välimuoto, ja ehkä olen enemmän sellainen - se introvertti minussa kyllä haluaa välillä pysytellä visusti omassa rauhassaan, mutta extroverttejä piirteitäkin löytyy, kun tilanne on sopiva, ja sopivan miellyttävä.

Minusta on ehkä tullut jo monella tapaa jonkinlainen välimuoto. Suomalainen olen toki, mutta ulkosuomalaisuus alkaa lyödä jonkinlaista leimaa otsaan. Amerikkalaisten joukossa olen epäilemättä edelleen keskimääräistä hiljaisempi (vaikka olen, todellakin, tavannut myös hiljaisia amerikkalaisia), mutta alkuperäiseksi pohjoispohjalaiseksi olen todennäköisesti jo melko puhelias. Äänekäs en kylläkään.

Kun muuttaa ulkomaille, on useimmiten monella tavalla otettava ikään kuin uusi startti. Etsittävä, sopeuduttava, tutkittava ympäristöä. Nähtävä vähän enemmän vaivaa, että saa arjen sujumaan. Opeteltava uutta. Totuteltava uusiin asioihin. Opeteltava taas tutustumaan ihmisiin.

Sillä ei tällainen, jokseenkin introvertti, osaa aina kommunikoida siten kuin haluaisi. Ei osaa oikein aina sanoa sitä, mitä haluaisi tai mitä oikeasti tarkoittaisi tai miten nyt olisi oikeastaan sosiaalisesti sopivinta. Joutuu siis näkemään hieman vaivaa, että arjen lisäksi myös uudet ihmissuhteet loksahtavat kohdilleen. 

Introvertilla ei kuitenkaan ole kiire. Kun osaa olla niin hyvin itsensäkin kanssa, eikä aina niin suuresti edes kaipaa ympärilleen sitä toisten ihmisten säpinää. Mutta onhan se mukavaa, ainakin ambivertille, että elämään tulee kuitenkin mukaan uusia ihmisiä. Sillä tavalla sopivasti. Vaikka ei niitä laskea tarvitse, ihmisiä tulee ja menee jokaisen elämässä. Olen taipuvainen uskomaan, että ihmiset tulevat elämääsi jostain syystä, vaikket sitä syytä aina näkisikään. Ehkäpä myös - ihmiset lähtevät elämästäsi syystä.

Introvertti minäni kaipaa välillä sitä, että joku toinen pyytää, kysyy ja ehdottaa. Ja sitten saattaa käydä niin, että löytyykin ihmisiä, joiden kanssa huomaat viihtyväsi ja haluat viettää aikaa. Ja sitten yhtäkkiä, onkin paljon helpompaa vastata itsekin, ja kaikki lähtee sujumaan. Ja huomaa, että olo on aika iloinen ja tyytyväinen, ja siitä tulee todella merkityksellistä, että saa uusia ihmisiä elämäänsä.

Tyttäreni kasteli tänään housunsa pulikoidessaan pienen järven rannassa, jonne olimme saapuneet uusien ystäviemme kanssa piknikille. Olimme unohtaneet lasten uimavaatteet, mutta jälkikasvua se ei haitannut, sillä he nautiskelivat täysin siemauksin. Suunnitellessamme kotiin lähtöä nelivuotiaani valitteli, että housut ovat kyllä aika märät. Vaihtovaatteet olivat kotona nekin. Ystäväni kaivoi laukustaan oman tyttärensä varahousut. Haluatko lainata näitä? - Kiitos, se olisi kyllä hienoa, vastasin ilahtuneena. Palautan ne sinulle kyllä ensi tilassa! - No worries. I know you will.

Löysimme tänään ihastuttavan paikan.
Pieni järvi, matala ranta. Ja ilma kuin linnunmaitoa.

Elokuun juttuja

On niitä sellaisia aamuja, kun jaksaisi heti vaikka mitä. Puhun nyt näistä elokuun aamuista, kun Suomi-loma on takanapäin ja elämä on asettunut jälleen tuttuihin uomiinsa. Esikoinen saattaa kysyä vieläkin, että onko tänäänkin kesäloma, vaikka on kysellyt sitä koko kesäkuun ja vielä heinäkuussakin, ennen kuin alkoi uskoa, että kyllä se kesäloma vain edelleen on ja jatkuu. Nyt olemme kyllä jo katselleet seinäkalenteria sellaisella tarkkuudella, että olemme jutelleet siitä, että tämän elokuun ajan on vielä lomaa ja sitten syyskuussa mennään taas kouluun.

Mutta, siis. Kun (jos) on nukkunut hyvin ja lapsetkin ovat virkeällä päällä, voidaan näinä elokuun aamuina suunnitella kaikenlaista. Välillä se suunnitelma voi olla vaikka aivan tavallinen kauppareissu, josta lapset kyllä tykkäävät yli kaiken, vaikka äidin laita onkin vähän toisin. Mutta silloin kun kaikki sujuu edes jokseenkin mallikkaasti, ei autoon kerääminen ja sieltä purkukaan tunnu ylitsepääsemättömältä. Ja vaikka hermot menisivät kaupassa siksi, että ensin kaikki haluavat autokärryyn (jossa on kaksi paikkaa) ja sitten lopulta kukaan ei haluakaan vaan kaikki haluavat juoksennella hyllyjen välissä, niin sellaisetkin kahinat voi unohtaa helpommin, jos päivä on muuten kokonaisuudessaan aivan ok. Voi vaikka innostua lähtemään lasten kanssa kävelylle lähistön puutarhaan, jossa kirjasto pitää lasten kesäohjelmaa.

Niin. Sillä tavalla se menee, jos kaikki sujuu edes suht hyvin. Vaikka yksi kompastuu heti kävelyn alkumetreillä ja saa raapaleen polveensa. Vaikka saavat aikaan kinan siitä, kuka istuu penkille kenenkin viereen. Ja siinä vaiheessa, kun pitäisi lähteä kotiin päin, onkin täysi työ keräillä kolmikko yhteen nippuun.

Ja sitten. On niitä aamuja, jolloin koulua on suunnaton ikävä. Koulupäivän luomaa ryhdikkyyttä ja järjestystä, jolloin aamu on tehokas, sillä sen on pakko olla. Se voi olla kinaton ja sujuvakin, mutta yhtä lailla känkkäränkkäinen ja tahmea, jolloin tehokkuuden saavuttaminen on kiven takana ja oma kahvi ehtii aina jäähtyä. Se antaa kuitenkin päivälle raamit, joita on joskus väsyttävääkin noudattaa, mutta, ah, silti niin antoisaa. Kyllä, odotan syksyä.

Syksy tulee olemaan jännittävä, meille kaikille. Erityisesti uskoakseni kuitenkin kaksosillemme, jotka aloittavat preschoolissa (kolmena päivänä viikossa) ja jotka ovat olleet tähän saakka kotihoidossa. Nelivuotiaana on täynnä intoa, mutta mieli muuttuu edelleen tarvittaessa sekunnin sadasosassa. Ja kyllä, jännittävää on sekin, että minä olen syyskuusta lähtien kolmena päivänä viikossa n. kuusi tuntia yksin kotona. Tai jossain. Mutta kuitenkin. Eikä minulla ole vielä aavistuskaan siitä, miltä se tuntuu.

Olen nähnyt ensimmäisestä koulupäivästä jo unia. Niissä olen joko unohtanut jotain tai ryntäillyt epätoivoisena koulun käytävillä etsimässä minua kaipaavia lapsiani. Ja niissä koulu on yhtäkkiä muuttunut sokkelomaiseksi ja milloin meluisaksi yökerhoksi, milloin vilkkaaksi hiihtokeskukseksi. No, onneksi koulu näyttää ainakin ulkoisesti hyvin entisenlaiselta, joten uskon selviäväni ensimmäisestä koulupäivästä, minäkin. Vielä on kuitenkin paljon tehtävää sitä ennen. Kyllä, paljon hankittavaa ja tarkistettavaa. Ja monta aamua, jolloin on aika kiva - nukkua pitkään. Ja tehdä ihan mitä huvittaa.

Tyttö 6v ja omakuva.

Oma maa, lomamaa

Otin tänään uuden polkupyöräni alle ja polkaisin järven rantaan näköalapaikalle. Pyöräilyä on ollut viime aikoina vähän ikävä, ja siksikin kulku tuntui kovin miellyttävältä. Lämmintäkin meillä riittää edelleen - hellelukemat oli ylitetty tänäänkin ja pieni tuulenvire siinä sivussa teki ajamisen iltakuuden aikaan erittäin leppoisaksi.

Pysähdyin katselemaan maisemaa, jossa Champlain-järvi kimmelsi kirkkaassa auringossa ja Adirondackin vuoristo siintää horisontissa. Hoidetut nurmikentät sekä kukkien rivistöt antoivat silmien levätä. Vaikka nämä maisemat ovat minulle kolmen vuoden jälkeen jo niitä tuttuja kotimaisemia, vaikutun niistä joka kerta. Ikään kuin olisin - lomalla. Etenkin kun lomaan tulee usein yhdistettyä miellyttävä lämpöinen säätila, jollainen meitä täällä nyt ylenpalttisesti hellii.

Tulimme kuitenkin juuri - lomalta. Maasta, joka on vielä tutumpi, mutta joka on mielessäni muuttumassa. Se on toisaalta menneisyyteni maa, toisaalta se on enenevässä määrin mieltymässä omassa päässäni lomamaaksi - lasteni tapaan. He näkevät Suomen paikkana, jossa vietetään vieraselämää mummulassa, nähdään paljon sukulaisia ja suomalaisia ystäviä. Mökkeillään, herkutellaan, käydään huvipuistoissa ja kotieläintarhoissa. Valvotaan vaaleina kesäiltoina ja nukutaan aamulla pitkään.

Kalajoen Hiekkasärkät

Joskus tuntuu kuin olisi monta elämää. Sellainen arkielämä, joka rytmittyy koulun, siihen liittyvien aktiviteettien sekä mieheni työn ja työreissujen mukaan. Arkiset askareet, joita tehdään päivästä toiseen ja viikonloppujen hengähdyshetket, jolloin pyhitetään aikaa perheelle. Sitten on se lomaelämä, joka on tähän saakka tarkoittanut melkein poikkeuksetta matkaa Suomeen sekä siihen liittyviä toimia. Haaveissa on myös tulevaisuudessa löytää aikaa lomailuun tällä mantereella, sillä siihen ei ole ollut toistaiseksi kovin paljon mahdollisuuksia.

Alan huomata, että näiden elämien ero on yllättävän iso. Sen saa aikaan luonnollisesti pitkä etäisyys, joka jakaa kanssakäymiset toisten kanssa kahteen laariin: kesän tekemiset suomalaisten sukulaisten ja ystävien kanssa ja arkielämän kohtaamiset paikallisten kanssa täällä kotinurkilla. Olen päivittäin yhteydessä Suomeen monta kertaa viestien sekä sosiaalisen median kautta, mutta arkisen elämän iloja ja harmituksia koen ja jaan oman perheeni lisäksi täkäläisen tuttavapiirini kanssa. Pidän sitä suurena ilona, että olen oppinut näkemään tämän kaksijakoisuuden (jos sitä niin haluaisin edes kutsua) pelkästään rikkautena. 

Se kliseiseltä kuulostava maailmankuvan avartaminen - se taitaa tehdä hyvää myös keski-ikäiselle.

Ostettais yks kirjahylly

Tänään tulin pohtineeksi erästä asiaa. Olin jo jonkin aikaa kaivannut esikoisen huoneeseen uutta, vaaleamman sävyistä kirjahyllyä ja aamulla saimme idean, että lähdetäänpä sellaista etsimään. Ensimmäiseksi piti alkaa selvittää, mistä täällä saisi lastenhuoneisiin sopivia huonekaluja. Ja siinä samalla päädyin siis pohtimaan vähän muutakin kuin itse huonekaluja.

Olemme asuneet täällä nyt melko tarkalleen kolme vuotta, mutta emme ole kertaakaan käyneet huonekalukaupassa. Huonekalumme on raahattu tänne kontissa, joka matkasi aikoinaan Suomen Pirkanmaalta tänne Vermontiin yhteensä kuusi viikkoa, mukaanluettuna siis kaikki matkalle osuneet tullikoukerot. Tyhjä talo täyttyi aika mukavasti vanhoista huonekaluistamme, joista suurimpaan osaan olemme varsin tyytyväisiä edelleen, sekä muutamista kokonaisuuksista, jotka lunastimme talon edellisiltä asukkailta. Ja, ennen kaikkea, koska komennuslaisen elämä kohdemaassa on lähtökohtaisesti tilapäistä, ei ole tullut uhrattua suuremmin vaivaa tai rahaa ns. tilapäisasunnon sisustamiseen. Emme siis ole ostaneet täältä yhtään huonekalua, jonkin verran sisustustavaroita kyllä.

Kolme vuotta sitten meillä näytti tältä. 

Mutta siis, huonekalukauppa löytyi, aika lailla sellainen meidän näkökulmastamme kiinnostavakin. Paikallinen sisustustyyli on yleensä ottaen meidän tyyliämme runsaampaa ja 'kukikkaampaa', paljon näkee ns. country living -tyyliä. Oma makumme on skandinaavisen selkeä, pelkistetty, melko moderni ja monen mielestä varmaankin suoraan sanottuna tylsä. Löytämämme kauppa oli kuitenkin nimeltäänkin jo Modern Design Furniture, joten se vaikutti heti lupaavalta. 

Ja olihan se sitä. Lukematon määrä huonekaluja ja sisustuskokonaisuuksia, jotka olisin kelpuuttanut kotiini siltä istumalta. Hullaantumisen huumassa olisi voinut poimia mukaansa sitä ja tätä - tiedätte, kun oma sisustus alkaa tuntua suorastaan nukkavierulta, kun näkee kaikenlaista ihanaa, jolla voisi kotinsa sisustaa uudelleen. Tuttuja merkkejä Euroopasta, joiden edustusta löytyy kodista tälläkin hetkellä.

Mutta mitä siis pohdin? Pohdin yllättäen sitä, että onko omalla kohdallani kodin sisustaminen uusilla huonekaluilla sitä, että tahtoo kiinnittää itsensä lujemmin siihen paikkaan, missä on. Että ei mietikään niin vahvasti sitä, että mihin seuraavaksi matka vie. Vaikka se varmasti täältä toiseen paikkaan viekin, niin keskittyy elämään täällä, tässä talossa, nyt. Ja tietäähän senkin, että jollei nyt valtavan suuria ja jossain muualla epäkäytännöllisiä huonekaluja tule hankkineeksi, kulkevat ne uudetkin sitten mukana siinä samassa kontissa niiden vanhojen kanssa, sitten kun sille kontille jokin määränpää asetetaan.

Kolmen vuoden takaa: se odotettu päivä.
Kuusi viikkoa matkaa tehnyt kontti saapui perille.

Löytyikö se kirjahylly? No ei. Löytyi kyllä kivannäköisiä huonekaluja lastenhuoneisiinkin, mutta eivät tarttuneet mukaan, sillä olivat vähän turhan arvokkaita. Mutta mitä sitten löytyi? Jalkalamppu, joka suorastaan huuteli pääsevänsä meidän mukaamme, sillä se oli samaa sarjaa ja sävyäkin kuin muutama muukin huonekalu tässä samaisessa olohuoneessamme. Baarijakkarat keittiöön, sillä vanhat ovat käyneet kiikkeriksi. Ja ihastuttava lokkiseinäkoriste, joka odottaa vielä ripustamista, mutta jonka oikea paikka löytyi talosta aika helposti. Ehkäpä se viehätti muodollaan lennähtelevää komennusperhettä aivan erityisesti. Ajattelin kuvata sen kyllä, kunhan se lähiaikoina pääsee tuolle omalle paikalleen. Sitten aion ihastella sitä joka päivä.