Odota, odota vielä vähän

Vähän pitää pidätellä jo. H-hetki lähestyy ja ajatukset piirtävät mielessä siksakkia. Koulu alkaa ensi viikolla, joten viimeisiä lomapäiviä viedään. Kesästä on saatu nauttia pitkään, joten keskeneräiseltä ei kesälomapuuhailu enää tunnu, joskin mukavuudenhaluinen toki voisi lomailua jatkaakin. Mutta koska nyt on enää muutama päivä jäljellä ennen kuin arki ottaa ja vie mukanaan (sillä niinhän siinä käy, epäilemättä), ei oikein yhtäkkiä enää tiedäkään, miten tässä suhtautuisi ja miten tätä muutosta oikein pitäisi vastaanottaa.

Tänään otettiin taas vähän lisää varaslähtöä asiaan. Koulu järjestää aina vähän ennen virallista aloituspäivää nk. lukuvuoden avajaispiknikin lähistöllä sijaitsevalla maatilalla, jonka kanssa koulu tekee paljon yhteistyötä. Perheet ja opettajat saapuvat tilalle nyyttäritarjottavineen ja pikniktarvikkeineen ja nauttivat hyvin vapaamuotoisesti (no, ollaanhan Amerikassa) kesäillasta. Jokainen tuo alkupalaa, lisuketta tai jälkiruokaa ja maatila tarjoaa burgereita ja hodareita (no, ollaanhan Amerikassa). Minulle kävi samoin kuin monella muullakin kerralla vastaavanlaisessa järjestelyssä - kun ruokapöytä on pitkä kuin sen ääreen jonottavien ihmisten muodostelma, ei kykene maistamaan kuin murto-osaa tarjottavista, vaikka mieli tekisi vähän niin kuin joka sorttia. Olen oppinut rakastamaan täkäläistä kotiruoan tyyppistä ruokaa, sillä joka kerta kun saan esim. erilaisia salaatteja ja kasvispaistoksia, maistuvat ne järjettömän hyviltä, etenkin ulkoilmassa.

Näitä tilalla on paljon. Ja lapset tykkäävät!

Maaseudun ilta on sekä rauhallinen että kaunis.

Mutta pitää siis pidätellä. Pitää pidätellä itseään, ettei tee liikaa suunnitelmia heti syyskuulle, kun ei kuitenkaan ehdi kaikkea toteuttaa. Uudenlaisena näyttäytyvä arki kutkuttaa mielessä, sillä en oikein kykene muistamaan, millaista on esim. tehdä asioita kotona täysin häiriöttä. Luultavasti kuljen kännykkä liimattuna kiinni itseeni monta viikkoa, mutta ehkä opin senkin kanssa elämään. Mietin mielessäni, miten lounasta syödään yksin, sillä en ole tehnyt sellaista vuosikausiin. Kurkistelen kaappeihin ja päätän valmiiksi tulevista siivousprojekteista. Naureskelen naapurin rouvan kanssa, miten tavallisesta kauppareissusta tulee vapauttava kokemus: kuinka hyllyjen välissä voi vaikka vertailla tuotteita ja lukea tuoteselosteenkin tarvittaessa. Tai sitten minulle käy kuten kampaajalleni, joka kertoo viettävänsä vapaapäivänsä siten, että hoitaa niin hullun lailla asioita, että huomaakin yhtäkkiä, että lounas jäikin syömättä ja kohta täytyy jo hakea lapset koulusta.

Saattaa jopa käydä niin, että päädyn nyppimään puutarhaa. Ammattilaiset hoitavat meillä suuret linjat, mutta rikkaruohojen nyppimiseen tarvitsen omaa viherpeukaloani, vaikkei se kummoinen olekaan. Ehkä kaipaan kuitenkin näitä hetkiä - todennäköisestikin.

Eniten kuitenkin kutkuttaa yksi ajatus. Kirjoittaminen. Olen harrastanut tätä blogikirjoittamista nyt parin vuoden ajan, mutta en ole vielä kertaakaan kirjoittanut yhtään postausta päiväsaikaan. Viivähdän koneelle aina vasta siinä vaiheessa, kun lapset jo nukkuvat ja talo huokuu sitä keskittymiseen vaadittavaa hiljaisuutta, jota niin suuresti arvostan. Nähtäväksi jää, miten hämärähommille käy, kun ne nostetaan päivänvaloon. 

On siis aika kaivella pölyttyneet kirjoitushaaveet ja aiheet komerosta ja päästää mielikuvitus valloilleen. Jäsentää ne ajatuksissani kieppuvat aihiot, taputtaa niistä parhaita olalle. Kokeilla, kantavatko siivet minnekään.

Jännittää.