Sehän on selvä, että jollain täällä napanuoraa vihloo jo. Keräilee päässään listoja ja suoltaa niitä post-it -lapuille. Ruksailee ylitse niitä suoritettuja, vain huomatakseen, ettei ole muistanut kaikkea ylös kirjoittaakaan. Vilkuilee jälkikasvuaan, joka leikkii, kinastelee, kolistelee, juoksentelee - ja pyytää taukoamatta jotain. Sillä jos paikalla on yksi aikuinen ja kolme lasta, niin niillä kaikilla kolmella on koko ajan asiaa. Ainakin silloin, jos jollain toisella on.
- Äiti, minä en halua mennä OIKEASTI kouluun. Milloin me mennään sinne taas katsomaan? - Mutta siellähän oli oikeasti aika kivaa, kun käytiin. Siellä oli niin paljon tekemistä, ettette ehtineet ollenkaan kaikkea kokeillakaan. Ja siellä ulkonakin oli aika paljon kaikenlaista puuhaa, kiipeiltävää ja valtava hiekkalaatikko ja keinuja ja puutarha ja mitä kaikkea. Oliko niitä mukava kokeilla? - Oli! Oli! Mutta en halua mennä oikeasti kouluun koska sitten minua itkettää kun äiti ei ole siellä... Vihloo, vihloo.
- Ei se ole aikuisten paikka, se on lasten paikka! toteaa kuusivuotias itsevarmasti, meidän ujopiimämme, varsinainen. Tsemppaa nyt kuitenkin uskottavasti pikkusiskoaan ja antaa minun hämmästellä. - Minuakin itketti silloin ensimmäisellä viikolla aina kun äiti meni pois. Oho. Hyvin on muistissa näköjään itse kullakin. Mutta yli on päästy, joten nytkin päästään.
- Miksi tämä loppui nyt? kyselee nelivuotias poika, kun palaamme preschoolin tutustumisiltapäivästä kotiin päin. - No, tämä oli sellainen lyhyt käynti, kävimme katsomassa paikkoja, niin tiedätte, millaista siellä on. Sitten ensi viikolla mennään oikeasti, niin, että otetaan reput ja eväslaukut ja kaikki muukin tarpeellinen mukaan. Poika on mietteliään näköinen, mutta ei sanokaan yllättäen mitään. Voi, kunpa tietäisin, mitä päässään nyt liikkuu. - Mutta minä en halua mennä OIKEASTI kouluun, toteaa kaksossisko ponnekkaasti, taas kerran, varmuuden vuoksi.
- Äiti, miksi aina ei voi olla kesäloma? Äiti, onko vielä kesäloma? Kuusivuotias pohtii, kuinka kesäloma on tuntunut kestävän aina vain ja aina vain ja sitten yhtäkkiä puhutaankin taas siitä, kuinka kohta mennään taas kouluun. - No, kesä on ollut pitkä, mutta kesälomatkin loppuvat aina ja sitten koulu taas jatkuu. Lapset käyvät koulussa. Ja monet aikuiset töissä. - Isi käy töissä. Meillä äiti ei käy töissä. - Äitikin on kyllä käynyt töissä, mutta ei nyt aika pitkään aikaan. Äiditkin voivat aivan hyvin käydä töissä. Lapset kuitenkin käyvät siellä koulussa. Ajattele, miten kiva on nähdä kavereita taas joka päivä! Tytön ilme kirkastuu. - Minä menen kaikkien luokkakavereiden syntymäpäiville! Äiti, me kyllä ehditään kaikille syntymäpäiville. - Kyllä me menemme, aina kun saamme kutsun, jos vain suinkin pääsemme. - Kyllä me pääsemme! Onneksi niin. Ja onneksi saamme paljon kutsuja, se on täällä tapanakin.
Joten. Koulu alkaa, ja tuntemukset ovat moninaiset. Jokainen lapsista tuntuu työstävän asiaa vähän väliä, kaikki vähän omalla tavallaan. Omat ajatukset vaihtelevat tasaisen rauhallisista keskiyöllä piinaaviin. Minä, huonounisten kadehtima, joka nukahdan yleensä helposti ja nukun läpi yön, valvon erään aamuyön tunteina ja pohdin, kuinka nelivuotiaani mahtavat sopeutua. Kuinka he oppivat toimimaan ryhmässä, joka onkin jotain muuta kuin oma tuttu sisarusparvi. Onhan heillä toisensa, mutta onko se pelkästään etu. Takertuvatko toisiinsa ja puolustavat toisiaan kyseenalaisin keinoin. Ovatko liian ujoja kertomaan opettajille, jos tarvitsevat jotain. Ja vasta päivänvalossa muistan taas, että aika moni muukin lapsi on sopeutunut, mikseivät siis nämäkin.
Ennen tämän kirjoittamista sain juuri kouluun rekisteröinnin tehtyä. Vaihtoivat järjestelmää tänä vuonna ja saivat meille vanhemmille linkin toimitettua vasta melko lailla viime tingassa. Joten yöpuhteiksi meinasi mennä. Nyt olen kuitenkin syöttänyt tietoja kasapäin, vakuuttanut lukeneeni vanhempien käsikirjan ja tutustuneeni rokotusvaatimuksiin. Ja, eihän tästä nyt sentään niin helpolla vielä päästy. Sen lisäksi, että täytin tiedot kolmeen kertaan, tottakai, raksutin printterilläni kahdeksan dokumenttia ulos, kolmeen kertaan jokaisen, tottakai, ja joudun lukemaan ja allekirjoittamaan ne vielä ennen koulun alkua. Kolmeen kertaan, tottakai.
Pala palalta, lähempänä siis ollaan. Ja mitä se on vaatinut? Henkäisyn syvään sillä hetkellä, kun olin täyttänyt tiedot ja painanut Submit, ja nettiyhteyteni katkeaa. Paperitukosen printterissä. Great. Käynnin lastenhuoneissa noin kymmenen kertaa kesken prosessin. Nukkuisitteko nyt, kiitos. Prosciuttorullia, juustoa ja viinirypäleitä. Kakunpalan. Lasin punaviiniä. Ansainnut olen, päätin sen juuri.
Saattaa siis olla, että ehdin kuin ehdinkin ajoissa. Ja jos ensimmäinen koulupäivä ei mene hyvin, se menee huonosti. Ja toinen voi mennä paremmin kuin ensimmäinen. Tai jotain siltä väliltä. Mutta ensimmäinen viikkokin menee, ja sitten tulee toinen. Ja muistutan itseäni, että on tämän aika moni muukin kokenut. Vihloo silti.
Meilla myos on preschoolin aloitus edessa, huomenna, tiistaina. Poika on odottanut koulun alkua pitkin kesaa, viime viikon torstaista (tutustuminen) laskettu, et montako yota pitaa viela nukkua ennen kuin PAASEE kouluun. Tuo pieni lapsi on jo niin iso, vastahan se opetteli kavelemaan, aloittaa jo preschoolin. Mitahan pojan paassa pyorii, kertoilee valilla jannittavansa, vahan mut aitin ei tarvi kuulemma jaada sinne, "aiti voi menna jumppaan."
VastaaPoistaNiin ne kasvaa! Meillä on tänään koettu lisää vaihtelevia tunnelmia, kun poika oli jo alkuillasta pukemassa reppua selkäänsä, ja kyseli, voidaanko mennä jo tänään. Nukkumaan mennessä suunnitteli aamulla piiloutuvansa. Että tässä on näitä jännittäviä aspekteja ihan monenlaisia. Hyvää koulun alkua myös teille!
Poista