Biitsikelit!

Kyllä tarkenee, tällainen viluisempikin nyt. Muutaman päivän on lämpötila kivunnut meillä yli +30 celsiusasteen, ja sama kuumuus on jatkumassa ensi perjantaihin saakka. Minkä jälkeen viilenee parilla hassulla asteella, joten vielä ei takkeja tarvitse etsiskellä. Öisinkin lämpötila on siinä kivan suomalaisen kesäpäivän tietämissä, mikä on oikeastaan jo aika erikoista täällä. 

Joten, paikallisten tapaan, on aika ottaa suunta veden äärelle, jota täältä kyllä mukavasti löytyy. Lapset ovat odottaneet uimareissua tänä viikonloppuna niin innokkaasti, etten edes tee suurta numeroa siitä, että alan keräillä uimavarusteita ja pakata koriin pientä evästä. Muutoin minulla on heti kolme ylitsepursuavan innokasta apulaista. He kuitenkin huomaavat uimavaatteet keittiön nurkalla ja ne ovat päällä sellaista vauhtia, ettei mitenkään voisi uskoa, että aamuisin vaatteiden päälle saaminen on ehkä noin viisitoista kertaa pidemmän ajan vaativa urakka.

Suuntaamme kohti pientä järveä, jonka nimi on Lake Iroquois, ja joka sijaitsee neljän kunnan alueella. Meiltä sinne ajaa reilun vartin verran (ellei sitten unohda pyyhkeitä ja palaa puolimatkasta takaisin kotiin). Portilla meidät vastaanottaa leppoisan näköinen herrasmies, joka laskuttaa meitä 8 dollarilla per aikuinen (jos asuisimme jossain noista neljästä kunnasta, pääsisimme alueelle pari dollaria halvemmalla). Järvi on pieni ja matala - ja maisema kaunis kuin postikortissa.

Olemme tulleet ensisijaisesti uimaan. Niinpä meidän varustuksemme näyttää erittäin köykäiseltä beachin 'normaalivierailijaan' verrattuna, joka on raahannut mukanaan ehkä kolmasosan omaisuudestaan. Meidän pieni piknik-korimme ja vaatimattoman kokoinen kylmälaukkusemme kalpenee ehkä suurten kylmäsammioden ja valtavien ruokakassien rinnalla, mutta meille siinä on riittävästi - pientä välipalaa ensisijaisesti lapsille ja juotavaa kaikille. Askeettisesti emme ole kantaneet mukanamme myöskään valtaisaa hiekka- ja vesilelujen kokoelmaa, vaan lapsemme näyttävät nauttivat täysin siemauksin pelkästä polskuttelusta kellukkeiden varassa. Ja yllättävää ehkä, mutta pikkuisemme, neljävuotias tyttäremme, on selvästi etevin uimaharjoittelussa. Iloitsen hänen onnistumisestaan (ja yritän pyyhkiä pois mielestäni sen, kuinka monta kertaa hän ehtiikään haukata järvivettä).

Tiedän, etteivät lapset ymmärrä, mitä järkeä on siinä, kun aikuiset yhtäkkiä keksivätkin, että kohta lähdetään. Miksi, miksi, miksi. Meidän pitäisi olla täällä kauan aikaa! Mutta aikuisten 'kauan', se on tässä kohtaa aivan eri asia kuin lasten 'kauan'. Niitä suureita on hyvin vaikea saada kohtaamaan. Lapseni, joskus vielä ymmärrät, ettei aina voi olla sunnuntai.

Tänä viikonloppuna on ehditty kuitenkin paljon muutakin. Lauantaina pyöräilimme juhlistamaan 150-vuotiasta kotikaupunkiamme, joka järjesti kaupunkilaisilleen juhlan meidän lähipuistossamme/urheilukentällämme. Kiersimme paikallisten yritysten kojuja, kurkistelimme poliisi- ja paloautoihin ja testasimme leikkipaikkoja. Helle kuitenkin uhkasi tehdä juhlille tepposet ja uhkaili tummenevalla taivaanrannalla sen verran voimallisesti, että oli pakko suunnata kotimatkalle vähän etuajassa - sillä niin reippaita kuin olimmekin pyöriemme kanssa, oli kulkutapa vähän riskialtis ukkosmyrskylle. Kotiovesta astuimme sisään, kun ensimmäiset pisarat putoilivat. Hauska tapahtuma joka tapauksessa!

Kolme pientä onnellista uimaria uinuu paraikaa sängyissään. Näistä kesäpäivistä voisi yrittää ammentaa vielä niinäkin päivinä, kun lunta taas sataa. Jossain povattiin näille nurkille kylmää ja lumista talvea, mutta kieltäydyn vaivaamasta päätäni sillä nyt. Ehdin jupista niistä lumimyrskyistä kyllä vielä monta kertaa siinä vaiheessa, kun tuuli viuhuu nurkista sisään ja lunta sataa taas päivätolkulla. Siihen toivottavasti menee vielä ainakin kaksi kuukautta!