Tankero täällä, päivää

Soitin eräänä päivänä hammaslääkäriasemalle. Etsin lapsille uutta hammaslääkäriä, sellaista lapsiin erikoistunutta. Yritän piiloutua puhelimen kanssa sivummalla olevaan kirjastohuoneeseemme, että saisin edes jonkinlaisen rauhan puhua. Olen nimittäin liian monta kertaa joutunut soittamaan puheluita sellaisessa taustamelussa, että ihmetyttää vieläkin, että olen saanut edes välttämättömät asiat jokseenkin välttävästi hoidettua.

Esittelen itseni ja asiani. Siis olemme uusia, otatteko uusia potilaita, ensin haluaisin varata aikaa kuusivuotiaalle esikoisellemme. - Siis uusia? Hetkinen vain, siirrän sinut tuonne ajanvaraukseen, ottavat siellä ensin tietoja ylös. Odottelen, ja selitän saman asian toiselle. - Olette ihan uusia? Selvä, siirrän sinut eteenpäin. Mielenkiintoista. Vaikuttaa näppärältä tavalta työllistää monta ihmistä. Odottelen, ja selitän asian vielä kolmannen kerran. Ulkosuomalaisen puhelinkeskustelutaito sen kun karttuu kohisten, kun saa kertoa asiansa tarpeeksi monta kertaa. Ja kolmas kerta toden sanoo, tiedot saadaan ylös ja aika varatuksi. Tästäkin selvittiin.

Myönnän, minulla on tällainen heikkous. En erityisemmin pidä puhelimessa puhumisesta. Kyllä, saan pääsääntöisesti asiat hoidettua, mutta minua ärsyttää, jos en ymmärräkään kaikkea ja joudun kyselemään uudestaan. Vieraalla kielellä koen puhelimessa puhumisen yleensä paljon haasteellisemmaksi kuin kasvokkain. Luulisi, että tällainen kieliä opiskellut ei paljon noista haasteista välittäisi, mutta en vain pidä siitä, jos en ole koko aikaa jyvällä siitä, mitä puhutaan. Tai kun pitäisi ottaa ylös tietoja puhelimitse, sillä vieraalla kielellä, ja kolme lasta huutaa kilpaa korvan juuressa, heillä kun tuntuu olevan kaikilla asiaa juuri sillä hetkellä, kun yritän saada selvää siinä puhelinkeskustelussa. Mukavampiakin tapoja asioiden hoitamiseen nimittäin on.

Järjestyksen ihminenkin (kai) olen,
ainakin olen ollut. Ei kyllä siltä näytä,
sillä tässä lojuvat päivästä toiseen
ne hoidettavat asiat ja niihin tarvittavat välineet.

Luulen (ainakin yleensä), että osaan englantia melko hyvin. Onhan siitä suomalainen koulu huolehtinut, että kyseistä kieltä on tullut opiskeltua natiaisesta saakka, työelämä on opettanut, ja tietysti kansainvälistynyt maailma sinänsä on pitänyt englannin vahvana useimmilla ikäisilläni. Silti tuntuu välillä, erityisesti siinä puhelinkeskustelun lomassa, että vietävä sentään, kunpa olisin sujuvampi. Mutta ei, tankeroksi meinaa välillä mennä, ja se vasta kiukuttaa.

Ulkosuomalainen, siis tällainen, joka puhuu kotiloloissa kuitenkin koko ajan pelkkää suomea, saattaa kehittää itselleen haasteita kielitaitonsa suhteen, vaikka hyvin tietää, ettei sillä mitään väliä ole, vaikka virheitäkin tekisi. Mutta tämän sukupolven ihminen kuluttaa edelleen helposti aikaa sen miettimiseen, että ilmaisiko asian oikein, käyttikö oikeaa sanaa, äänsikö edes suurinpiirtein oikealla tavalla. Vaikkei oikeasti, todennäköisesti, kukaan muista, vaikka olisitkin tehnyt virheen. Osaisipa ottaa mallia lapsestaan, joka vain alkaa puhua englantia, kun pääsee kaverinsa seuraan. 

Mutta onhan kehitystäkin tapahtunut näiden ulkosuomalaisuusvuosien aikana, ilman muuta. Luultavasti sellaistakin, jota ei itse edes sen enempää tiedosta. Sanavarasto on entisestään laajentunut, mutta arvokkaampana taitona omalla kohdallani pidän kuitenkin sitä, että kontekstiin sujahtaminen on entistä helpompaa. Se, että osaa puhua kepeästi, jos keskustelu on kepeää. Osaa lukuisan määrän eri tilanteisiin sopivia kohteliaisuusfraaseja. Osaa ottaa selvää kapulakielisemmästäkin dokumentista ja vieläpä tuottaa asiallista, kirjallista tekstiä. Ja saa varatuksi sen hammaslääkäriajan, ja pysyy kärryillä, vaikka pompoteltaisiin virkailijalta toiselle. Taidan sittenkin hämärästi muistaa senkin ajan, kun työelämässäni hoidin päivittäin asioita kolmella kielellä. Taidan salaa kiittää niitä kokemuksia.

Ja sittenkin, jos joskus taas epäilee oman kielitaitonsa riittävyyttä, on hyvä muistaa vaikkapa se, mitä paikallinen ystäväni joskus totesi. Jostain syystä kävin pahoittelemaan vajavaista englanninkielentaitoani. Johon hän totesi nauraen: Don't worry - it is definitely much better than my Finnish!