Maanantain mietteitä

Maanantai-iltapäivä näytti tältä ja sai tuijottamaan. Valonsäteet näyttivät uskomattoman kauniilta. Päivällisen jälkeen olimme polkaisseet pienelle pyörälenkille lasten kanssa ja nautiskelimme taas kerran siitä, ettei vielä tarvitse kantaa huolta pitkistä hihoista. Kuinkahan sitä ollenkaan tottuukaan taas muuhun, sillä tuleehan se syksy meillekin, kunhan nyt ei ihan vielä. Kuulin tänään, kuinka eräs seitsemänvuotias oli todennut koululla käydessään, että 'I'm not ready to leave summer yet.' Helppo olla nyt samaa mieltä.

Ennen tätä valoilmiötä oli tapahtunut muutakin. Aamulla vähän mietitytti, miten kolmikko mahtaa käyttäytyä preschoolilla, jonne olimme sopineet tutustumiskäynnin puoli yhdeksäksi. Esikoinen oli tuleva mukaan, vaikka hän itse totesi useampaan kertaan, että hän on siellä kyllä käynyt, eikä hänellä ole tarvetta lähteä sinne uudelleen. Suhteellisen sutjakkaasti kiipesivät kuitenkin autoon ja kävelivät koulun ovesta sisään. Meidän lapsillemme tyypillinen ujous vaivasi ensin, mutta kun näkivät, mitä kaikkea tekemistä huone oli pullollaan, ei riemulla ollut rajaa. Ja kun vielä poikkesimme leikkimään preschoolin pihamaalle, ei kotiinlähtö kiinnostanutkaan enää siinä vaiheessa ketään, kun sen aika tuli.

Koulun oma puutarha

Hauskaa siis oli, mutta epäilen mielen muuttuvan vielä useampaan kertaan ennen kuin preschool oikeasti alkaa. Olen suunnitellut, etten vaivaa päätäni sillä vielä liian aikaisin, juurikin tästä mielialojen suunnattomasta vaihtelusta johtuen. Ensi viikolla keskityn ensisijaisesti siihen, että saan koulunkäynnin lähtemään käyntiin parhaalla mahdollisella tavalla. Vain huomatakseni, etten sittenkään voi vaikuttaa siihen niin paljon kuin haluaisin ja toivoisin. Mutta selviämme me, tavalla tai toisella, ensimmäisestä viikosta. Ja sitten toisesta ja kolmannesta. Ja sitten se ehkä jo sujuukin, tai sitten ei vielä, mutta jossain vaiheessa. Jännittävää joka tapauksessa.

Palataan kuitenkin vielä siihen pieneen pyörälenkkiin. Sieltä palatessamme huomasimme yhtäkkiä etupihan suuren hortensiapensaan alla pienenpienen linnunpoikasen. Sen oli täytynyt pudota pesästään. Ihmettelin ääneen, että missähän se pesä on, kun en ensin huomannut. Kuusivuotias tyttäremme kuitenkin osoitti välittömästi pensaan sisälle noin reilun metrin korkeudessa - ilmeisesti hänen näkövinkkelinsä oli meitä parempi. 'Tuolla se pesä on!' Ihmettelimme aikamme, voisiko pienelle, suuta onnettomasti aukovalle, raukalle tehdä mitään, ja mieheni päätti hakea paksut työhanskat, joilla voisi yrittää nostaa poikasen takaisin pesään. Emmehän tienneet, oliko poikanen pudonnut vahingossa vai tarkoituksellisesti, mutta voisimme sentään kokeilla, vieläkö emolintu huolisi sen toisten poikasten joukkoon. Niinpä mieheni nosti pikkuisen varovasti ja sai kuin saikin pudotettua sen takaisin pesän uumeniin - jossa noita samoja aukinaisia nokkia näkyi kaksi muutakin. Tulimme sen jälkeen sisään, ja koska ruokailuhuoneestamme näkyy tuo pensas, näimme siitä myös pesän - ja sen, että emolintu oli jo silloin, muutamaa minuuttia myöhemmin, palannut pesälle ruokkimaan pienokaisiaan. Ei voi muuta kuin toivoa, että tuo pieni saisi myös osansa ja jaksaisi vielä kasvaa isoksi linnuksi.

Joten tästä me nyt tiirailemme. Ei tästä kuvasta yksityiskohtia näe, mutta tuo risukasa tuolla pensaassa on se pesä, ja todellakin, meiltä voi sisältä nähdä, mitä pesässä tapahtuu. Toivomme perheonnen jatkuvan. Ja aikamme selviteltyämme osasi google kertoa, että kyseessä on punarintarastas (American robin).

Odottavalla kannalla siis tänä maanantaina, monessakin mielessä.