Mistä niitä minuutteja oikein tulee?

Olen hämmästyttävän tosiasian edessä. Olen saanut vuorokausiin lisää minuutteja. Missä välissä näin oikein pääsi käymään? Hämmästyttävää ehkä sekin, että olen ehtinyt jopa pohtimaan asiaa.

Muutama päivä sitten, olisiko se ollut lauantai, istuimme autossa koko perhe. Olimme juuri saaneet lapset pakattua takapenkille ja kaikki oli valmista lähtöön. Ja kello olikin vähemmän kuin yleensä lauantaiaamuisin sillä hetkellä, kun olemme lähdössä asioille. Ja niin minä sitten totesin hämmentyneenä miehelleni, että kellopas onkin vielä aika vähän. Hän oli aivan samaa mieltä. Oho. Me olemme nykyään nopeammin lähtövalmiita.

Ja niin minä aloin kelata mielessäni, mitä ihmettä oli oikein tapahtunut. Ja tulin siihen tulokseen, että ne voitetut minuutit, ne tulevat siitä, että leikki-ikäiset lapsemme ovat kasvaneet omatoimisimmiksi. Siihen on siis jo kykyä, tietyssä määrin tietysti. Onko siihen kiinnostusta, se onkin jo aivan toinen asia. Se riippuu mielialasta, joka voi uhmaikäisellä muuttua minuutissa vaikkapa viisi kertaa. Tai kymmenen. Mutta kuitenkin, lapsemme periaatteessa osaavat pukea, riisua, syödä jne. omatoimisesti. Jos minä joskus aiemmin jouduinkin auttamaan vaikkapa syömisen sujumisessa, nykyään käytän sen ajan todennäköisesti siihen, että syön itsekin melko yhtäjaksoisesti lautaseni tyhjäksi. Toki nousen muutaman kerran pöydästä hakemaan sitä ja tätä (äitimaitoalisää), mutta muutaman minuutin olen ehdottomasti tässäkin kisassa jo voittanut itselleni.

Kesken päivän saatan istua sohvalle. Enkä tee mitään. En nyt pitkäksi aikaa, mutta kuitenkin. Kun nuorimmaisemme nukkuvat päiväunia, esikoisen voi ottaa kainaloon ja lukea kirjan. Tai sitten olla vaan. Ja ajatella niitä minuutteja, yksi kerrallaan. Kotitöitä en päiväunien aikaan suuremmin tee, se kuuluu periaatteisiini. Ja minä olen aika lailla periaatteen ihmisiä.

Joskus lapset leikkivät jo sopuisasti, kaikki omia leikkejään, joskus jopa suloisesti keskenään. Silloin minä saatan lukea sen artikkelin loppuun, sen viisisivuisen, joka minulla on ollut auki iPadillani suunnilleen kolme päivää. Mutta silläkin saa jo informaationnälkäänsä vähän hoidettua. Luen minä kirjojakin aina jossain välissä pikkuisen, yksi tai kaksi niistä keskeneräisistä makaa yöpöydälläni, pari muuta joskus aloitettua on sujautettu olohuoneen hyllyille.

Joskus he lukevat yhdessä. Pitihän siitä kuva ottaa.

Mutta yksi ihmeellisimmistä asioista lienee se, että iltaisin minä huomaan istuvani sohvalle hieman aiempaa aikaisemmin. Ja kuuntelen hetken yläkerran lastenhuoneista kuuluvaa pulinaa, kunnes se muuttuu rauhalliseksi tuhinaksi. Ja iltaisin, sen jälkeen kun lapset ovat menneet nukkumaan, minä en koskaan, en koskaan käytä niitä minuutteja kotitöihin. Sillä ne ovat minun minuuttejani, pikku hiljaa voitettuja. Käytän niitä säästellen ja venyttäen - ja myönnän, en useinkaan mene ajoissa nukkumaan. Sillä minä kuuntelen sitä hiljaisuutta, ja keskityn siihen. Ja kirjoitan, aika usein.

Jos niitä minuutteja tulee vielä lisää, mitähän minä niillä kaikilla oikein teenkään? 

Live you dream and write a book, she heard herself saying.