Antaa juhlan tulla

Kyllä se tulee, olen siitä aivan varma. Vaikka en tällä viikolla siivoa yhtään enempää kuin viime viikollakaan, en kanna stressiä joulun ruokalajeista enkä lahjoista. En oikeasti edes välitä vähääkään, saanko jouluna suklaata. Se, mitä ennen kaikkea toivon, on rauhallista yhdessäoloaikaa perheen kesken. Harvalla varmaankaan on perheaikaa liiaksi asti, mutta reissaajan perheessä vielä vähän vähemmän. 

Olen jo viime joulusta saakka haaveillut, kuinka lapset tänä vuonna jo, ehkä, kenties, toivottavasti, tutkivat innokkaina mutta sopuisasti lahjojaan. Rauhoittuvat joulupöydässä syömäänkin jotain, nauttivat joulun maisemista hekin. Tällä hetkellä ei ole lainkaan varmaa, että valkea joulu olisi kuitenkaan tulossa, sillä viime viikon lumisateiden kertymästä osa on jo huvennut tämän päivän vesisateiden ansiosta. Mutta on meillä vielä valkeutta jäljellä, ja sitä saattaa jopa tulla huomenna vielä vähän lisää, jos ennustettu räntäsade muuttuisikin lumeksi. Olisihan se vähän kauniimpaa. Voisimme sitten viettää sitä perhekeskeistä aikaa joulunpyhinä vaikka pulkkamäessä.

Ovenpieltämme koristaa kaksi tällaista jouluvalokoristusta, ja vaikka ne paikalliseen makuun ovatkin todennäköisesti hyvin vaatimattoman oloisia, riittävät ne meille. Me nimittäin uskomme siihen, että joulupukki löytää perille, vaikka jouluvalaistukset eivät näkyisikään marsilaisille saakka. Uskokaa tai älkää, osa ihmisistä näyttää sitä selvästi tavoittelevan.

Olemme me kuitenkin hieman amerikkalaistuneet. Me pystytimme joulukuusen jo viime viikonloppuna ennen esikoisemme syntymäpäiväjuhlia. Moni koristaa kotinsa jouluiseksi heti kiitospäivän jälkeen, me päätimme odottaa siihen saakka, kunnes nuo juhlat ovat lähellä. Ja myönnän aivan suoraan - osittain siksi, etteivät vieraamme ihmettelisi, että onpa täällä skandinaavisen kolkkoa. Meidän makuun oleva sisustuksemme kun ei varmaankaan monen paikallisen mielestä ole riittävän runsas... toinen syy tähän joulukuusen pystyttämiseen on kyllä puhtaasti lapsellinen. Koska lapset nyt sattuvat pitämään kaikista koristuksista. 

Kuten tästä. Kävin tänään kaupassa kolmevuotiaiden kaksostemme kanssa. Ja he hihkuivat niin silmiinpistävästä innosta nähdessään tämän joulukukkasasetelman, että minä, pehmennyt äiti, ostin sen aivan siitä syystä. Ja onhan se ihan symppis. Ja näyttää kuitenkin ihan kivalta keittiön pöydällä. Olkaa mitä mieltä olette, minulle tämä kelpasi. Vaikea uskoa itsekin, että kirjoitan tällaista, sillä en ole koskaan ollut koristeihminen! Muutaman pienen koristuksen sallin kyllä. Ja lasten myötä olen oppinut pitämään myös niistä miljoonista askartelutöistä, joita he liukuhihnalta suoltavat. Tarkennuksena: siis joistakin niistä.

Saattaa olla, että lähempänä joulua kaivelen vielä muutaman koristuksen kellarin kätköistä. Vaikka sitten sillä perusteella, että mistä lapset pitävät. Sillä olen minä kuitenkin aika kiltti äidiksi, enimmäkseen ainakin. En tosin ole tarkistanut asianlaitaa pieneen hetkeen jälkikasvultani. Tämän kuitenkin ostimme jo kauan sitten syksyn alussa, ja nyt se löysi paikkansa takanreunukselta joulukuussa, kun aika tuntui sopivalta kynttilävalaistukselle.

Ne eivät ole aitoja kynttilöitä, mutta hyvin aidon näköisiä.

Tervetuloa siis, joulun ja juhlan aika. On helppo olla valmis, kun ei ole koskaan ennenkään siivonnut enempää kuin muulloinkaan. Kun ei koskaan ole stressannut siitä, onko joulupöydässä enemmän syötävää kuin muulloin, pääasia, että se on hyvää. Kun ei tarvitse joululeivonnaisia kuin muutaman makupalan, ja on siitä onnellinen. Kun se riittää, että saisi rauhallisen hetken. Joisi vaikka rauhassa joulukahvin, ja söisi suklaakonvehdin tai kaksi. Ja sitten, kun lapset nukkuvat onnellisina, istuisi sielunkumppaninsa kanssa sohvalle. Ja joisi ehkä sen punaviinilasillisen. Sellaisen vähän paremman vaikka. Kun on kuitenkin se joulu.

Tervetuloa, joulu.