Jos

Minulla olisi tarve osoittaa voimani heti aamulla. Voisin ehkä laittaa päälleni vihreän paidan ja siihen sopivan hameenkin, mutta en missään nimessä siinä tapauksessa, että joku ehdottaisi sitä minulle. Jos ehdottaisi, minä menisin ja myllertäisin vaatekaappini hyllyjä, kunnes löytäisin sopivaa päällepantavaa. Tärkeintä olisi, että värejä olisi mahdollisimman paljon.

Ruokapöytään minä tulisin kyllä, mutta vaatisin herkkuruokaani joka päivä. Jos en sitä saisi, antaisin kyllä kuulua. Kiemurtelisin ruokapöydässä, huutelisin asiani niin, että varmasti ääneni kuuluisi muiden ylitse. Potkaisisin välillä kaveria tai nappaisin lautaselta, kun toinen ei huomaisi. Kiemuramakaroneilla soittaisin haitaria ja hapankorpuista rakentaisin talon, jos joltakulta silmä välttäisi. Ja jos näkisin jonkun istahtavan toimettoman näköisenä tuolille, pyytäisin kyllä jotakin. Vaikken juuri tarvisikaan.

Kipaisisin muutaman ylimääräisen kierroksen, vaikka olinkin matkalla kiireesti kylpyhuoneeseen. Hyppelisin vähän ja peruuttaisinkin välillä. Ihan vain huvikseni. Nappaisin mukaanikin jotain, vaikken mitään juuri tarvitsisi. 

Eteisessä kieltäytyisin (tietenkin) laittamasta niitä kenkiä, joita minulle ehdotettaisiin. Sillä minusta vain on hauskaa valita kaikki itse, eikä sillä niin väliä ole, ovatko vaatteet päivän säähän sopivat vai eivät. Ovesta menisin aina ensin. Vaikkei siitä mahtuisikaan, niin silti menisin. Jos siitä minulle joku huomauttaisi, niin lisäisin painokkuutta ääneeni ja mutristaisin suutani. 

Mutta ennen kaikkea, haluaisin sitä, mitä toisetkin. Aina. Mieluummin vähän enemmän kuin muut, mutta vähintäänkin saman verran. Ja jos en sitä saisi, hyppisin tasajalkaa ja antaisin talon raikua. Jatkaisin minuuttitolkulla, sillä minähän olisin sinnikäs, voimaa täynnä. Enkä varmasti, missään nimessä, olisi huomaavinanikaan, jos joku yrittäisi vähänkin hymähdellä minulle.

Huh. Onneksi en ole enää kolmevuotias.