Äiti, oikeasti maito on kyllä valkoista. Se taitaakin olla vettä, mitä sieltä tulee. Se varmaan pissaa, virnuilee nelivuotias poika vierestä. No, se on kyllä vettä, siitä voit olla aika varma. Idea on kyllä mainio. Kävisin Särkänniemen Koiramäessä varmaankin vaikka minulla ei edes olisi jälkikasvua. Lapsia tuntuu kiinnostavan kovasti asiat, joita maaseudulla tapahtuu. Eivät nyt sentään ihan vieraantuneita ole. Ollaan juoksutettu heitä kuitenkin ulkoilmassa pienestä pitäen, olisikohan sillä osuutta asiaan, kuvittelen.
Jollain on kohta märät kengät. Oikeasti hei, pojalla ei ole toisia lenkkareita reissussa mukana. Eikä kumisaappailla viitsitty viedä arvokasta tilaa matkalaukuissa. Tosi suloisia kuvia näistä kyllä saa, tämähän on ihan sitä Suomi-romanttista elämää kauneimmillaan, eikö. Ulkosuomalainen poika läträämässä suomalaisessa mökkirannassa. Meille sinänsä järvimaisema ei ole kyllä mikään erikoisuus, sillä asumme itsekin sen verran lähellä vettä.
Pitää kurkistaa joka paikkaan! Tämä voisi olla meille sellainen maatilatalo, toteaa kuusivuotias innosta puhkuen. Jännä tunne, kun esittelee omille lapsilleen taloa ja pihapiiriä, jotka minä muistan lapsuuteni mummulana. Tämä aitta on rakennuksista parhaiten säilynyt. Omat muistot tulvivat mieleen, kun käyn vuosien jälkeen talossa, jossa vietin lapsena paljon aikaa. Moni asia on juuri kuten muistan. Huonekalut samoissa paikoissa, valokuvat hyllyissä. Siitä on jo seitsemäntoista vuotta, kun mummuni nukkui pois, ja melkein kaksitoista siitäkin, kun pappani oli aika mennä. Mutta muistothan elävät.
Ja maalarit maalasivat taloa. Tarkalleen ottaen pientä mökkiä, jonka pappansa oli heille rakentanut. Esikoisemme alkoi keväällä suunnitella omaa leikkimökkiä ja vaikka hän olisi halunnut sen itsepintaisesti omaan pihaamme, sovimme, että sellainen voidaan rakentaa kesällä mökille. Jokainen oli valinnut jo kauan aikaa sitten valmiiksi värin, jolla haluaa maalata. Tässä kuvassa toimeliaan oloinen poika, joka kyllästyi maalaamiseen viiden minuutin kuluttua (mitä en hänen tapauksessaan lainkaan ihmettele). Apua, äitiä kyllä vähän jännittää. Kun tämä on viimeinen lomapäiväkin ennen paluuta kotiin, ja pitäisi lähteä ihmisen näköisenä liikkeelle. Onneksi mummun kehittelemät kokovartalosuojat toimivat suht hyvin, ja äiti oli kauasnäköisenä pakannut mukaan (taidekoulu)maaleilla valmiiksi tuhritut paidat. Voitto: lapset saivat lopulta maalata, vaikka sateinen sää sotki suunnitelmat monta kertaa. Tappio: kahdet maaliset kengät.
Naperoiden juoksutusta pellolla. Sillä yleisen sovun vuoksi on syytä juoksuttaa tämänikäisiä joka päivä jossain, se jos jokin on tosi. Elämysten tarjoamisen lisäksi vanhemmilla on aina ovela suunnitelma väsyttää lapsia päivän mittaan niin, että illalla uni maittaa. Vaikka jos rehellisiä ollaan, niin he nukahtivat iltaisin Suomessa pääsääntöisesti aina liian myöhään, ja pitivät aina ennen nukahtamistaan ehdottomasti aivan liian paljon meteliä. Kullannuppuset, joo. (Nyt nukutaan! Ei yhtään pulinoita enää!) Ja huokaus.
****************************************************
Vermontissa, tänä iltana. Kuuntelen hiljaisuutta. He nukahtivat klo 21. Ilman pulinoita. Rytmit ovat palautuneet kohdalleen. Syksyä kohti! Mutta hei, otetaan nyt ensin tämä kesä oikein pitemmän kaavan mukaan. Tänään +32C, eikä helteille näy loppua. Kelpaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti